Tässä tiedostossa on muutama käännösnäyte Elias Canettin (1905-1994) pääteoksesta Masse und Macht (1960). Teksti on tässä vain arvioitavana. Lisää näytteitä ei enää tule (muutettu viimeksi 30. 1. 1997). Olen valinnut kohtia, jotka ovat kokonaisuuden kannalta erityisen kiinnostavia ja hankalia ja joiden kääntämiseen kaipasin kommentteja. Alaviitteet on jätetty pääosin pois. Siteerattaessa on viitattava suomennoksen painettuun laitokseen, sillä käännöstä muutettiin korjauslukuvaiheessa. - Katso myös


 

© 1960 Claassen Verlag GmbH, Hamburg
© 1996 suomennos Markus Lång
© 1998 suomennos Loki-Kirjat
© 2007 suomennos Markus Lång

 

[KUVA: Canetti]

Elias Canetti: Joukko ja valta

SISÄLLYS

JOUKKO
Kosketuskammon kumoutuminen
Avoin ja suljettu joukko
Purkaminen
Hävitysvimma
Murtautuminen
Vainokuvitelma
Kuinka maailmanuskonnot kesyttävät joukon
Pakokauhu
Joukon piiri
Joukon ominaisuudet
Rytmi
Ryytyminen
Hitaus eli määränpään kaukaisuus
Näkymättömät joukot
Luokittelu hallitsevan tunnetilan mukaan
Raivojoukot
Pakojoukot
Kieltojoukot
Kääntymysjoukot
Juhlajoukot
Kaksoisjoukko: Miehet ja naiset · Elävät ja kuolleet
Kaksoisjoukko: Sota
Joukkokide
Joukkosymboleja
      TULI · MERI · SADE · VIRTA · METSÄ · VILJA ·
      TUULI · HIEKKA · KEOT · KIVIKEOT · AARRE


JOUKKUE
Joukkuetyypit
Metsästysjoukkue
Sotajoukkue
Surujoukkue
Kasvujoukkue
Ehtoollinen
Sisäinen ja hiljainen joukkue
Joukkueiden määrätietoisuus ja historiallinen vakaus
Joukkueet arandojen esi-isätaruissa
Arandojen ihmismuodostelmia

JOUKKUE JA USKONTO
Joukkueiden muutokset
Metsä ja metsästys Kasain leleillä
Jivarojen sotasaalis
Pueblo-intiaanien sadetanssit
Sodan dynamiikasta: Ensimmäinen vainaja · Riemusaatto
Islam sotauskontona
Suru-uskonnot
Šiialaisten Muharram-juhla
Katolisuus ja joukko
Pyhä tuli Jerusalemissa

JOUKKO JA HISTORIA
Kansakuntien joukkosymboleja
      ENGLANTILAISET · HOLLANTILAISET · SAKSALAISET · RANSKALAISET ·
      SVEITSILÄISET · ESPANJALAISET · ITALIALAISET · JUUTALAISET

Versailles'n Saksa
Inflaatio ja joukko
Parlamenttijärjestelmän olemus
Jakaminen ja kasvu · Sosialismi ja tuotanto
Xosain itsetuho

VALLAN UUMENISSA
Tarttuminen ja syöminen
Käsi
      KÄTTEN KÄRSIVÄLLISYYDESTÄ · APINAIN SORMIHAJOITUKSISTA ·
      KÄDET JA ESINEIDEN SYNTY · APINOIDEN JA IHMISTEN
      HÄVITYSVIMMA · TAPPAJA ON AINA MAHTAVIN

Syömisen psykologiasta

ELOONJÄÄJÄ
Eloonjääjä
Eloonjääminen ja haavoittumattomuus
Eloonjääminen intohimona
Vallanpitäjä eloonjääjänä
Flavius Josephuksen pelastuminen
Vallanpitäjien vastenmielisyys eloonjääjiä kohtaan · Hallitsija ja seuraaja
Eloonjäämisen muotoja
Eloonjääjät luonnonkansain uskomuksissa
Vainajat eivät jää eloon
Kulkutaudit
Kirkkomaatunnelmasta
Kuolemattomuudesta

VALLAN AINEKSET
Väkivalta ja valta
Valta ja vauhti
Kysymys ja vastaus
Salaperäisyys
Tuomiot ja teilaukset
Anteeksiannon valta · Armo

KÄSKY
Käsky: Pako ja ota
Käskyn kesyttäminen
Takapotku ja käskyahdistus
Käskyt monille
Käskyn odotus
Pyhiinvaeltajain käskynodotus `Arafātilla
Käskyn ota ja kuri
Käsky · Hevonen · Nuoli
Uskonnollinen kuohitseminen: Skoptsit
Käänteisyys ja skitsofrenia
Kääntymys
Odasta vapautuminen
Käsky ja teloitus · Tyytyväinen pyöveli
Käsky ja vastuu

MUODONMUUTOS
Ennakkoaavistus ja muodonmuutos bušmanneilla
Pakomuodonmuutokset · Hysteria, mania ja melankolia
Itselisääntyminen ja itsesyöminen · Toteemin kaksoishahmo
Joukko ja muodonmuutos juoppohulluudessa
Jäljittely ja teeskentely
Hahmo ja naamio
Muodonkumous
Muodonmuutoskielto
Orjuus

NÄKÖKULMIA VALTAAN
Ihmisen asennot ja niiden sisältämä valta
      SEISOMINEN · ISTUMINEN · MAKAAMISESTA · KYYRÖTTÄMINEN ·
      POLVISTUMINEN

Kapellimestari
Kuuluisuus
Ajan järjestys
Hovi
Bysantin keisarin nouseva valtaistuin
Paralyytikkojen suuruusharhoja

VALTIUS JA VAINOHARHA
Afrikkalaisia kuninkaita
Delhin sulttaani: Muhammad ibn Tugluq
Schreberin tapaus · Ensimmäinen osa
Schreberin tapaus · Toinen osa

PÄÄTÖSSANAT
Eloonjääjän loppu

LÄHDETEOKSIA



Kosketuskammon kumoutuminen
Ihminen ei pelkää mitään niin paljon kuin tuntematonta kosketusta. Hän haluaa nähdä, mikä häneen kajoaa, hän haluaa tunnistaa tai ainakin luokitella sen. Kaikkialla ihminen välttää vieraiden kosketusta. Yöaikaan tai ylipäätään pimeässä saattaa äkillinen kosketus synnyttää pakokauhua. Edes vaatteet eivät suojaa kunnolla; ne on perin helppo repiä, ja uhrin alastomaan, sileään, suojattomaan lihaan on helppo ulottua.
      Kaikki välimatkat, joita ihmiset ovat ympärilleen luoneet, ovat tämän kosketuskammon sanelemia. Ihmiset sulkeutuvat taloihin, joihin kukaan ei saa astua, ja vain niissä he tuntevat olonsa mitenkuten turvalliseksi. Tunkeilijoita ei pelätä yksinomaan ryöstöaikeiden takia, vaan samalla pelätään äkillistä, yllättävää otetta, joka ojentuu pimeän keskeltä. Nyrkkiin puristettua kättä käytetään yhä uudestaan tuon pelon symbolina. Asiaintila johtuu osin sanan kajota kahtalaisesta merkityksestä. Siihen sisältyvät sekä harmiton kosketus että vaarallinen hyökkäys, ja jotakin jälkimmäisestä soi aina ensimmäisen rinnalla. Substantiivi kajoaminen on kuitenkin rajoittunut tarkoittamaan pelkästään sanan kielteistä merkitystä.
      Kosketusinho ei hellitä meistä silloinkaan kun liikumme ihmisten ilmoilla. Kammo määrää sen, miten käyttäydymme kaduilla, ihmisjoukoissa, ravintoloissa, junavaunuissa ja linja-autoissa. Silloinkin kun seisomme aivan lähellä toisia ihmisiä, kun meidän on tarkasteltava ja huomioitava heitä läheltä, silloinkin vältämme koskettamasta heitä, jos se suinkin onnistuu. Jos toimimme päinvastoin, silloin jokin miellyttää meitä ja lähestymme oma-aloitteisesti.
      Varomatonta kosketusta pyydetään joutuin anteeksi, anteeksipyyntöä odotetaan jännityksen vallassa, seuraa kiihkeä ja monesti kouriintuntuva reaktio, jos anteeksipyyntöä ei kuulu, »pahantekijä» herättää vastenmielisyyttä ja vihaa silloinkin kun hänestä ei voida olla varmoja - tämä ventovieraan kosketuksen aiheuttama sielullisten reaktioiden ryväs ja sen äärimmäinen ailahtelevuus ja kiihkeys osoittavat, että kysymys on jostakin hyvin arkaaisesta, alati valppaasta ja alati herkästä, joka ei konsanaan jätä ihmistä, kun hänen persoonallisuutensa rajat ovat vakiintuneet. Jopa uni häiriintyy aivan liian herkästi tästä pelosta, koska nukkuva ihminen on paljon turvattomampi.
      Vain joukon jatkona ihminen voi vapautua kosketuskammostaan. Se on ainut olotila, jossa tuo kammo kääntyy vastakohdakseen. Se edellyttää joukon tiiviyttä, kun ruumis painautuu ruumista vasten ja myös niiden mielentila on tiivis, nimittäin sellainen että ihminen ei kiinnitä huomiota siihen, kuka häneen »tunkeutuu». Heti kun ihminen kerran on antautunut joukon huomaan, sen kosketus ei enää kammota. Ihannetapauksessa kaikki ovat toistensa kaltaisia. Millään erolla ei ole merkitystä, ei edes sukupuolten erolla. Kuka hyvänsä tunkeileekin, se voisi yhtä hyvin olla hän itse. Silloin kaikki tapahtuu yhtäkkiä kuin yhden ruumiin sisällä. Ehkäpä tässä piilee yksi syy siihen, miksi joukko pyrkii kokoontumaan niin tiiviiksi: se haluaa päästä yksilöiden kosketuskammosta niin tyystin kuin suinkin. Mitä tiiviimmin ihmiset painautuvat toisiinsa, sitä varmemmin he voivat tuntea, ettei heidän tarvitse pelätä toisiaan. Tällainen kosketuskammon äkkikumoutuminen kuuluu joukon ominaisuuksiin. Huojennus, joka leviää joukossa ja josta tulee puhe vielä toisessa yhteydessä, saavuttaa huomattavat mittasuhteet kun tiiviys on suurin.



Avoin ja suljettu joukko
Joukko, joka yhtäkkiä ilmestyy siihen missä ensin ei ketään ollut, on yhtä arvoituksellinen kuin yleismaailmallinenkin ilmiö. Muutama ihminen on saattanut seisoa yhdessä, heitä on voinut olla viisi tai kymmenen tai kaksitoista, ei enempää. Mitään ei ole tiedotettu, mitään ei odoteta. Yhtäkkiä paikka kuhisee mustanaan väkeä. Joka puolelta tulvii ihmisiä kuin kadut olisivat vain yksisuuntaisia. Useat eivät tiedä, mitä on tapahtunut, eivätkä he osaa vastata kysymyksiin; silti heidän on kiire sinne, missä useimmat muut ovat. Heidän liikkeistään näkyy päättäväisyys, joka eroaa suuresti tavanomaisista uteliaisuuden ilmauksista. Yhden kiihtymys tuntuu tarttuvan toiseen, mutta ei siinä kaikki: heillä on päämäärä. Se on olemassa ennen kuin sen ilmaisemiseksi löytyy sanat: päämäärä on mustin - paikka johon on kokoontunut eniten ihmisiä.
      Tällaisesta omaehtoisen joukon äärimuodosta on paljon sanottavaa. Syntymäpaikassaan, todellisessa ytimessään, se ei ole niin omaehtoinen kuin näyttää. Mutta kaikkialla muualla, kun laskuista jätetään ne viisi tai kymmenen tai kaksitoista ihmistä, joista se alkoi kasvaa, joukko on aito. Niin pian kuin se muodostuu, se haluaa koostua yhä useammasta. Kasvuhalu on joukon ensimmäinen ja ylin ominaisuus. Joukko haluaa saada huomaansa kaikki, jotka ovat sen tavoitettavissa. Kaikki ihmishahmoiset voivat siihen liittyä. Luonnonvarainen joukko on avoin joukko: sen kasvulle ei ole rajoja. Se ei tunnusta taloja, ovia eikä lukkoja; ne, jotka sulkeutuvat sen ulottuvilta, ovat sen silmin epäilyttäviä. »Avoin» on tässä ymmärrettävä avoimuudeksi joka suuntaan ja kaikkialle. Avoin joukko on olemassa niin kauan kuin se kasvaa. Sen tuho alkaa heti kun sen kasvu pysähtyy.
      Sillä yhtä nopeasti kuin joukko muodostui, se myös hajoaa. Tässä välittömässä muodossaan se on herkkä ilmiö. Sen avoimuus, joka mahdollisti kasvun, on sille yhtä lailla vaaraksi. Tuhoaavistus häilyy uhkaavana koko ajan. Joukko koettaa voittaa uhan kasvamalla nopeasti. Niin kauan kuin se voi, se kokoaa kaikki luokseen; mutta kun se on koonnut kaikki huomaansa, sen täytyy hajota.
      Vastapainona avoimelle joukolle, joka saattaa kasvaa loputtomiin, jollaisia on kaikkialla ja joka siksikin vaatii osakseen yleismaailmallista huomiota, on olemassa suljettu joukko.
      Se halveksuu kasvamista ja tähdentää eniten pysyvyyttä. Siinä huomio kiinnittyy ensimmäiseksi rajoihin. Suljettu joukko on vakaa. Se luo oman sijansa, johon se eristäytyy; sillä on oikeudet tilaan, jonka se täyttää. Tilaa voi verrata astiaan, johon kaadetaan nestettä; sen vetoisuus tiedetään. Sisäänkäyntejä on rajallinen määrä, eikä sisään pääse miten tahansa. Rajat ovat arvossaan. Ne voivat olla kiveä tai vankkaa muuria. Saatetaan edellyttää erityisiä sisäänpääsytoimia; sisäänpääsyä vastaan on ehkä suoritettava tietty maksu. Kun tila on riittävän täynnä, ei ketään enää päästetä sisään. Silloinkin kun tila on täpötäynnä, tärkeintä on tiivis joukko suljetussa tilassa, eivätkä ulkopuoliset todellakaan kuulu siihen.
      Rajat estävät hillittömän kasvun, mutta samoin ne vaikeuttavat ja hidastavat hajaantumista. Mitä siis kasvumahdollisuuksia uhraa, sen pysyvyyttä voittaa. Joukko on turvassa ulkoisilta vaikutteilta, jotka saattaisivat olla vihamielisiä ja vaarallisia. Erityisesti joukko kuitenkin tähdentää toistuvuuden merkitystä. Joka kerran hajaantuessaan joukko tuudittautuu toivomaan uutta kokoontumista. Rakennus odottaa heitä, se on olemassa heitä varten, ja niin kauan kuin se kestää, joukko kokoontuu samalla tavoin. Tila kuuluu heille myös luoteen aikana, ja sen tyhjyys muistuttaa vuoksen ajoista.



Joukon piiri
Kilpakentälle kokoontuu kaksinkertaisesti suljettu joukko. Kannattaa tutkia tätä huomionarvoista ominaisuutta.
      Kilpakenttä on ulkoa selvästi rajattu. Tavallisesti se näkyy kauas. Kotikaupungissa sen sijainti tunnetaan yleisesti. Sen paikka vaistotaan silloinkin kun sitä ei ajatella. Kentän huudot kiirivät kauas. Jos kenttää ei ole katettu, sen tapahtumat välittyvät monille ihmisille ympäröivään kaupunkiin.
      Mutta miten kiehtovia nämä tiedonrippeet ovatkin, kentälle ei voida tunkeutua päätä pahkaa. Katsomossa on rajallisesti paikkoja. Niiden tiiviydellä on tarkoitus. Istuimet on järjestetty niin että istujan ei ole liian ahdas. Läsnäolijoilla pitää olla mukavat oltavat. Heidän on voitava nähdä hyvin, kunkin omalta paikaltaan, he eivät saa häiritä toisiaan.
      Ulos kaupunkiin päin kilpakenttä näyttää elottoman muurin. Sisäpuolelle rakentuu ihmismuuri. Kaikki läsnäolijat kääntävät kaupungille selkänsä. He ovat karistaneet kaupungin, sen seinien ja katujen tomut jaloistaan. Niin kauan kuin tapahtuma kestää, he vähät välittävät siitä mitä kaupungissa tapahtuu. He unohtavat arkiset suhteet, säännöt ja tottumukset. Heille on tietyksi ajaksi taattu suuren joukon seura, heille on luvassa jännitystä - mutta yhdellä ratkaisevalla ehdolla: jännitys on purettava sisäänpäin.
      Rivit on järjestetty nousevasti, jotta kaikki näkevät mitä alhaalla tapahtuu. Mutta tästä seuraa, että joukko istuu itseään vastapäätä. Kaikilla on tuhatmäärin ihmisiä ja päitä edessään. Niin kauan kuin yksilö istuu paikallaan, niin kauan muutkin istuvat. Mikä kiihdyttää häntä, kiihdyttää muitakin, ja hän näkee sen. He istuvat jonkin matkan päässä hänestä; ne yksityiskohdat katoavat, jotka muutoin erottaisivat heidät toisistaan ja tekisivät heistä yksilöitä. He muistuttavat kaikki suuresti toisiaan, he käyttäytyvät samalla lailla. Hän huomaa heistä vain sen mitä hän itse nyt kokee. Heidän ilmeinen kiihtymyksensä kasvattaa hänen kiihtymystään.
      Kun joukko näin asettuu itsensä tarkasteltavaksi, sitä ei voi katkaista mistään. Se muodostaa umpinaisen piirin. Mikään ei vältä sen huomiota. Innostuneet kasvopiirit toinen toisensa yläpuolella ovat erityisen samankaltaisia. Piirit ympäröivät kaikkea, mitä niiden edessä alhaalla tapahtuu, ja sulkevat sen sisäänsä. Tapahtumat eivät hellitä ketään otteestaan eikä kukaan halua pois. Yksikin aukko saattaisi muistuttaa luhistumisesta, tulevasta hajaantumisesta. Mutta ainuttakaan ei näy: tämä joukko on sulkeutunut ulkoisesti ja sisäisesti, ja se on siten kahdella tapaa suljettu.



Joukon ominaisuudet
On paikallaan luoda lyhyt yleiskatsaus joukon keskeisimpiin ominaisuuksiin ennen kuin alamme luokitella joukon eri muotoja. Seuraavat neljä piirrettä on syytä nostaa esiin:
      1. Joukko haluaa aina kasvaa. Joukon kasvulle ei ole luontaisia rajoja. Jos sille on keinotekoisesti asetettu rajat, siis instituutioiden toimesta suojaamaan suljettua joukkoa, on joukon murtautuminen aina mahdollista ja murtautumisia tapahtuu aika ajoin. Joukon kasvua ei kerta kaikkiaan voida täysin varmasti estää.
      2. Joukon sisällä vallitsee samanvertaisuus. Samanvertaisuus on ehdotonta ja kiistatonta, eikä joukko koskaan kyseenalaista sitä. Se on niin perustavan tärkeää, että joukon olotilan voisi määritellä ehdottoman samanvertaisuuden tilaksi. Pää on pää, käsi on käsi, eikä niiden eroilla ole merkitystä. Tämän samanvertaisuuden tähden ihmisistä muodostuu joukko. Kaikkea ylenkatsotaan mikä voisi siitä poiketa. Kaikki oikeudenmukaisuusvaatimukset ja kaikki tasa-arvoteoriat juontavat juurensa viime kädessä tästä samanvertaisuuselämyksestä, jonka jokainen on omalta osaltaan joukossa kokenut.
      3. Joukko rakastaa tiiviyttä. Joukko ei voi olla koskaan liian tiivis. Lomassa ei saa olla mitään, jäsenten väliin ei saa joutua mitään, kaiken on oltava joukkoa itseään. Suurin tiiviyden tuntu saavutetaan purkamishetkellä. Tätä tiiviyttä voidaan joskus vielä lähemmin määrittää ja mitata.
      4. Joukolla on oltava suunta. Se on liikkeessä ja liikkuu jotakin kohti. Päämäärä on kaikille asianosaisille yhteinen, ja se vahvistaa samanvertaisuuden tunnetta. Tavoite on kaikkien ulkopuolella ja kaikille sama, ja se hävittää näkymättömiin epätasa-arvoiset yksityiset tavoitteet, jotka olisivat joukolle kuolemaksi. Suunta on ehdottoman tärkeä joukon lujuudelle. Luhistumisen pelko kaihertaa alati valppaana ja mahdollistaa sen, että suunta voidaan niveltää mihin hyvänsä päämäärään. - Mutta joukossa on vielä näkymätön liikepyrkimys, joka johtaa ylempiin ja uusiin sidoksiin. Näiden muodosteiden luonnetta ei useinkaan voida ennustaa.

Tässä määritellyt neljä ominaisuutta voivat esiintyä suuressa tai pienessä mitassa. Kun niistä erotellaan tietty tai tietyt, voidaan joukkoja luokitella eri tavoin.
      Oli jo puhetta avoimista ja suljetuista joukoista ja silloin selvitettiin, että tämä jaottelu perustuu niiden kasvuun. Niin kauan kuin kasvu on esteetöntä, joukko on avoin; se muuttuu suljetuksi heti kun sen kasvua pyritään rajoittamaan.
      Toinen jaottelu, jota käsitellään jäljempänä, erottelee rytmiset ja ryytyneet joukot. Se perustuu seuraavaksi tärkeimpiin perusominaisuuksiin, nimittäin samanvertaisuuteen ja tiiviyteen ja nimenomaan niihin yhdessä.
      Ryytynyt joukko elää purkamisen odotuksessa. Mutta se on purkamisesta varma ja lykkää sitä. Se tavoittelee varsin pitkää tiiviysjaksoa voidakseen valmistautua purkamishetkeen. Voisi sanoa, että se lämmittelee tiiviytensä ääressä ja viivyttää purkamista niin kauan kuin suinkin. Joukkokehitys ei tässä tapauksessa käynnisty samanvertaisuudesta vaan tiiviydestä. Samanvertaisuudesta tulee joukon keskeisin tavoite, jonka se viimein saavuttaa; jokainen yhteinen huuto, jokainen yhteinen ilmaisu vahvistaa vihdoin lopullisesti tämän samanvertaisuuden.
      Sen sijaan rytmisessä joukossa tiiviys ja samanvertaisuus lankeavat alusta pitäen yhteen. Keskeisintä on nyt liike. Kaikki pakolliset ruumiinliikkeet on määrätty ennalta, ja ne esitetään tanssin keinoin. Tiiviyttä pilkotaan tietoisesti etääntymällä ja taas lähentymällä. Samanvertaisuus nousee kuitenkin itsestään näkyville. Joukkotunne kutsutaan esiin peukaloimalla tiiviyttä ja samanvertaisuutta taiteellisesti. Nämä rytmiset muodosteet syntyvät nopeasti, ja yksin fyysinen väsymys tekee niistä lopun.
      Seuraava käsitepari hidas ja nopea joukko liittyy yksinomaan joukon päämäärään. Kun tavallisesti puhumme joukoista, tarkoitamme aina nopeita joukkoja: politiikan, urheilun ja sotien joukoilla on tärkeä osa nykyaikaisessa elämässä, ja näemme ne päivittäin silmiemme edessä. Niiden vastakohtana ovat tuonpuoleiset uskonnolliset joukot ja pyhiinvaeltajat; näiden joukkojen määränpää on kaukana, taival on pitkä ja joukon varsinainen synty on lykätty kaukaiseen maahan tai taivasten valtakuntaan. Näistä hitaista joukoista me onnistumme oikeastaan näkemään vain tulovirtauksen, sillä lopullinen olotila, jota joukot tavoittelevat, on näkymätön eivätkä uskottomat voi sitä saavuttaa. Hidas joukko kokoontuu verkkaisesti ja uskoo pysyvyytensä odottavan kaukana tulevaisuudessa.
      Kaikki nuo muodot, joiden olemassaoloon tässä vain viitattiin, ansaitsevat lähempää huomiota.



Luokittelu hallitsevan tunnetilan mukaan
Olemme oppineet tuntemaan joukkoja, jotka ovat olleet mitä erilaisimpien tunnetilojen vallassa. Näiden tunnetilojen laadusta ei ole vielä paljonkaan puhuttu. Muodonmukainen luokittelu oli ensimmäinen tutkimustavoite. Onko joukko avoin vai suljettu, hidas vai nopea, näkymätön vai näkyvä, se ei kerro vielä siitä, mitä se tuntee ja miten.
      Tunnetilaa ei suinkaan tavata aina puhtaassa muodossa. Tähän mennessä on jo nähty tilanteita, joissa joukko kokee erilaisia tunnetiloja nopeassa järjestyksessä. Ihmiset saattavat viettää tuntikausia teatterissa ja kokea siellä yhdessä hyvin monenlaisia tunteita. Konserteissa heidän tuntemuksensa voivat vaihdella vieläkin vapaammin; voisi sanoa että konserteissa niiden vaihtelunvapaus huipentuu. Mutta nuo ovat keinotekoisia tilanteita; niiden rikkaus on korkeiden ja monimutkaisten kulttuurien lopputulosta. Niiden vaikutus on säyseä. Äärimmäisyydet tasapainottavat toisiaan. Näiden tilaisuuksien on määrä lieventää ja hillitä intohimoja, joiden armoilla ihmiset yksin jäädessään tuntevat olevansa.
      Joukon tunnepohjaiset päätyypit juontuvat kuitenkin paljon kauemmas menneisyyteen. Ne ilmaantuvat hyvin varhain, ja niiden historia on yhtä vanha kuin ihmiskunnan historia ja kahdessa tapauksessa vanhempikin. Jokaista päämuotoa hallitsee yksi yhtenäinen tunnesävy, ja kutakin hallitsee yksi ainoa intohimo. Kun niistä kerran on saanut selvän, niitä ei enää pysty sekoittamaan keskenään.
      Seuraavaksi erotellaan viisi joukkotyyppiä sen perusteella, mikä tunnetila niitä hallitsee. Raivo- ja pakojoukko ovat vanhimmat. Niitä esiintyy yhtä lailla eläinten kuin ihmistenkin keskuudessa, ja todennäköisesti ne ovat syntyneet ihmisten keskuudessa siten että eläinten esikuvaa on yksityiskohtaisesti jäljitelty. Kielto-, kääntymys- ja juhlajoukko ovat leimallisesti ihmisjoukkoja. Näiden viiden päätyypin kuvaus on välttämättömän tärkeä, ja niiden tulkinta voi avata huomattavan laajoja näkymiä.



Raivojoukot
Raivojoukko muodostuu siinä uskossa, että se voi nopeasti saavuttaa tavoitteensa. Tavoite tiedetään ja tunnetaan hyvin, ja se on lähellä. Joukko on liikkeellä tappoaikein, ja se tietää kenet se haluaa hengiltä. Se lähtee tavoittelemaan päämääräänsä ainutlaatuisen päättäväisesti, eikä sen päätä vähällä käännetä. Riittää että tuo tavoite kuulutetaan, riittää että levitetään tieto siitä kenen pitää kuolla - silloin joukko syntyy. Tappaminen on kaiken ytimenä, ja siihen ryhdytään ennennäkemättömän kiihkeästi. Kaikki haluavat mukaan, kaikki iskevät. Jotta itse kukin pääsisi jakamaan iskunsa, he pakkautuvat aivan uhrin ympärille. Jos he eivät yllä uhriin, he haluavat nähdä kun toiset yltävät. Kaikki kädet lähtevät kuin yhdestä olennosta. Mutta tärkeämpiä ovat ne kädet jotka osuvat. Päämäärä on kaikki kaikessa. Uhri on päämäärä, ja tiiviys keskittyy uhrin ympärille: kaikki toiminta keskittyy uhriin. Päämäärä ja tiiviys ovat yhtä.
      Toiminnan vaarattomuus yllyttää raivojoukkoa kasvamaan nopeasti. Toiminnasta ei koidu vaaraa, koska joukon puolella on suunnaton ylivoima. Uhri ei voi joukolle mitään. Uhri pakenee tai on kahleissa. Uhri ei voi vastata iskuihin; aseettomuutensa takia hän on sitäkin enemmän uhri. Hänet voidaan myös laskea vapaaksi jotta hänet voitaisiin tuhota. Hänen kohtalonsa on säädetty, eikä kenenkään tarvitse pelätä rangaistusta uhrin tappamisesta. Vapautettu murha hyvittää kaikki murhat, jotka joukon jäsenten on kiellettävä itseltään, koska niistä seuraisi ankarat rangaistukset. Useimmat ihmiset eivät ensinkään pysty vastustamaan vaaratonta, luvallista, suositeltua ja monen ihmisen kesken jaettua murhaa. Tähän on lisättävä, että kuoleman uhka riippuu itse kunkin yllä ja vaikuttaa jatkuvasti eri tavoin silloinkin kun ei ole konkreettisesti näkyvillä, ja tuon uhan väistämiseksi kuolema on sysättävä toisten niskoille. Raivojoukon synty täyttää tämän vaatimuksen.
      Toiminta on nopeaa ja kaikki käy niin äkkiä, että ihmisten on kiiruhdettava mukaan. Joukon hoppu, juhlamieli ja varmuus ovat kammottavia. Tuo kiihtymys on sokeain kiihtymystä, ja he ovat sokeimpia silloin kun uskovat näkevänsä. Joukko lähtee järjestämään uhria ja teloitusta, jotta joukon jäsenet voisivat äkisti ja kertakaikkisesti vapautua kuolemastaan. Todellisuudessa heidän käy päinvastoin. Teloituksen vaikutuksesta mutta vasta sen jälkeen kuoleman uhka tuntuu painostavammin kuin koskaan. Joukko luhistuu ja hajaantuu eräänlaiseen pakoon. Mitä arvokkaampi uhri, sitä suurempi on joukon ahdistus. Se voi pysyä koossa vain jos samanlaiset tapaukset seuraavat riittävän nopeasti toisiaan.
      Raivojoukko on hyvin vanha, ja se perustuu ihmisten alkuperäisimpään dynaamiseen ykseyteen: metsästysjoukkueeseen. Joukkueet ovat pieniä ja ne eroavat joukoista monissa suhteissa, ja niistä tulee puhe jäljempänä. Tässä käsitellään ainoastaan ominaisuuksia, jotka vaikuttavat raivojoukkojen syntyyn.
      Heimot ja kansat voivat panna yksityisen jäsenensä kuolemantuomion täytäntöön kahdella erilaisella tavalla: toinen on karkottaminen. Yksilö jätetään heitteille ja hän joutuu aseettomana villieläinten armoille tai hän nääntyy nälkään. Niillä, joiden joukkoon hän aikaisemmin kuului, ei ole enää mitään tekemistä hänen kanssaan; he eivät saa ottaa häntä luokseen eivätkä ruokkia häntä. Hän saastuttaa heidät kosketuksellaan ja tartuttaa syyllisyytensä heihin. Heltymätön yksinäisyys on äärimmäisin rangaistus; ero omasta ryhmästä on kärsimystä, eikä se varsinkaan alkukantaisissa oloissa juuri edesauta selviämistä. Eristämisen yhtenä erikoistapauksena on luovuttaminen vihollisille. Kun kysymys on miehistä ja heidät luovutetaan ilman taistelua, se tuntuu erityisen julmalta ja nöyryyttävältä; se on kuin kaksinkertainen kuolema.
      Toinen tapa on joukkotappo. Tuomittu viedään kedolle ja kivitetään. Kaikki osallistuvat tappamiseen; kaikkien kivien ruhjomana syyllinen lyyhistyy maahan. Ketään ei ole käsketty pyöveliksi, vaan yhteisö surmaa. Kivet edustavat yhteisön jäseniä; ne ovat heidän päätöksensä ja heidän tekonsa merkkejä. Myös siellä missä kivittäminen on jäänyt pois käytöstä, on säilynyt taipumus joukkotappoon. Roviolla polttamista voidaan verrata kivittämiseen: tuli edustaa joukkoa, joka halusi tuomitun kuolevan. Liekit ympäröivät uhrin joka puolelta, ja voitaisiin sanoa, että häneen käydään käsiksi ja hänet tapetaan joka suunnasta. Helvettiuskontoihin liittyy vielä oma vivahteensa: joukkotappo pannaan täytäntöön tulella, joka on joukkosymboli, ja se on kuin karkotus helvettiin; uhri luovutetaan helvettiin vihollisten käsiin. Helvetin lieskat kohoavat maan pinnalle ja noutavat kerettiläisen, joka niille kuuluu. - Kun uhri ammutaan täyteen nuolia tai kun sotilasosasto ampuu kuolemaantuomitun, teloitusryhmä edustaa yhteisöä. Kun ihmisiä haudataan muurahaispesään niin kuin Afrikassa ja muualla tiedetään tehtävän, tuskallinen velvollisuus siirretään muurahaisille, jotka edustavat lukemattoman suurta joukkoa.
      Kaikki julkiset teloitusmuodot liittyvät muinaiseen joukkotappoon. Varsinainen pyöveli on joukko, joka kokoontuu mestauslavan ympärille. Joukko hyväksyy näytelmän; läheltä ja kaukaa se säntää intohimoisen kiihtyneenä paikalle nähdäkseen tapahtumat alusta loppuun. Joukko haluaa teloituksen tapahtuvan, eikä se mielellään luovu uhrista. Kuvaus Kristuksen tuomitsemisesta osuu asian ytimeen. »Ristiinnaulitse!» nousee joukosta. Joukko on varsinainen aktiivinen toimija; toisena aikana se olisi ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja itse kivittänyt Kristuksen. Oikeudenkäynti pidetään tavallisesti rajatun ihmisryhmän edessä, ja ryhmä edustaa väkijoukkoa, joka myöhemmin osallistuu teloitukseen. Oikeuden nimissä annettu kuolemantuomio kuulostaa abstraktilta ja epätodelliselta, ja se muuttuu todeksi, kun se pannaan täytäntöön väkijoukon edessä. Oikeutta näet harjoitetaan varsinaisesti joukkoa varten, ja oikeudenkäytön julkisuudella tarkoitetaan joukkoa.
      Keskiajalla teloituksia juhlistettiin muhkein menoin, ja teloitus vietiin läpi niin hitaasti kuin suinkin. Toisinaan uhri varoittelee katsojia ylevillä puheilla. Hän tuskailee kohtaloaan; älkööt katsojat ottako hänestä mallia. Hän esittelee katsojille, mihin sellainen elämä johtaa. Hänen huolenpitonsa imartelee heitä varsin suuresti. Uhrille tuo on viimeinen kerta kun hän vielä voi tuntea itsensä samanvertaiseksi kuin muut, yhtä hyväksi kuin toiset ja yhdessä näiden kanssa sanoutua irti aikaisemmasta elämästään ja tuomita sen. Pahantekijöiden ja uskottomien katumuksella, johon hengenmiehet koettavat heitä kuoleman edessä kaikin keinoin ohjata, on sielun pelastuksen ohella myös toinen, teeskentelemättömämpi tarkoitus: sen on määrä muuttaa raivojoukon mieliala aavistukseksi tulevasta juhlajoukosta. Kaikkien on voitava vakuuttua aikeidensa hyvyydestä ja uskoa palkintoon, joka heitä tästä hyvästä odottaa.
      Vallankumousaikoina teloitustahti kiihtyy. Pariisilainen teloittaja Samson oli ylpeä siitä, että hänen apulaisensa eivät tarvitse enempää kuin »minuutin henkeä kohti». Joukkojen kuumeinen mieliala voidaan noina aikoina selittää johtuvaksi loputtomien teloitusten jatkuvasta toistumisesta. Joukolle on tärkeää että pyöveli näyttää surmatun päätä. Tuo eikä mikään muu on purkamishetki. Kenelle pää kuuluikin, hänet on nyt alennettu; kun joukko tuijottaa sitä lyhyen hetken, se on samanlainen pää kuin muutkin. Se on voinut keikkua kuninkaan harteilla; alentamisprosessin vaikutuksesta se on ihmisten silmien edessä muuttunut samanarvoiseksi kuin muutkin. Joukko koostuu tuijottavista päistä, ja se saavuttaa tasavertaisuuden tunteen sillä hetkellä kun tuo pää yhtä lailla tuijottaa heitä. Mitä mahtavampi kuolemaantuomittu, mitä suuremmat etäisyydet erottivat hänet varhemmin muista, sitä kiihkeämmin purkaminen tapahtuu. Jos kysymys oli kuninkaasta tai hänenlaisestaan mahtimiehestä, niin tyydytyksen ohella on vaikuttamassa myös osien vaihtuminen. Hän sai itse osansa verisestä vallankäytöstä, johon hänellä niin pitkään oli oikeus. Ne joita hän tapatti tappoivat nyt hänet. Tämän roolienvaihdon merkitystä ei pidä vähätellä: yksi joukkotyyppi syntyy nimenomaan roolien kääntyessä päälaelleen.
      Kun pää näytetään kansanjoukolle, sen vaikutus ei rajoitu purkamiseen. Samalla kun joukko suunnattoman voimakkaasti tuntee pään vertaisekseen, samalla kun pää niin sanoaksemme putoaa ihmisten keskelle eikä enää ole enemmän kuin he, samalla kun se tekee heistä niin toistensa vertaisia, samalla jokainen yksilö näkee päässä itsensä. Irti hakattu pää on uhkaus. He ovat katsoneet niin himokkaasti sen kuolleisiin silmiin, etteivät he enää pääse siitä vapaaksi. Koska pää kuuluu joukkoon, kuolema on kohdannut joukkoa itseäänkin: salaperäisesti raihnastuneena ja pelästyneenä se alkaa luhistua. Pään edestä lähdetään eräänlaiseen pakoon.
      Kun raivojoukko on saanut uhrinsa, se luhistuu varsin nopeasti. Uhanalaiset vallanpitäjät tietävät sen hyvin. He heittävät joukolle uhrin, jotta sen kasvu pysähtyisi. Monet poliittiset teloitukset on pantu täytäntöön yksin tästä syystä. Toisaalta ääripuolueiden puhemiehet eivät aina ole täysin selvillä siitä, että saavuttaessaan tavoitteensa, siis teloittaessaan julkisesti vaaralliset vihollisensa, he viiltävät itseensä syvemmän haavan kuin vihollispuolueeseen. Heille saattaa tapahtua, että tuollaisen teloituksen jälkeen heidän kannattajajoukkonsa hajaantuvat eivätkä pitkään aikaan tai ehkä koskaan tavoita entistä vahvuuttaan. Tämän muutoksen muita syitä käsitellään laajasti vielä jäljempänä, kun tulee puhe joukkueista ja ennen kaikkea surujoukkueesta.
      Joukkotappamisen herättämä inho on varsin myöhäistä perua. Sitä ei pidä yliarvioida. Myös nykyään itse kukin osallistuu julkisiin teilauksiin sanomalehden välityksellä. Se on nykyään vain paljon mukavampaa, niin kuin muutkin asiat. Lukija voi istua rauhassa tykönään ja valita sadoista yksityiskohdista ne jotka häntä erityisesti kiihottavat. Hän osoittaa suosiotaan vasta sitten kun kaikki on ohi, eikä minkäänlainen myötäsyyllisyys sumenna nautintoa. Hän ei ole vastuussa mistään, ei tuomiosta, ei silminnäkijyydestä, ei kertomuksesta eikä myöskään lehdestä joka kertomuksen julkaisi. Mutta hän tuntee tapauksen paremmin kuin ennen vanhaan oli mahdollista: silloin piti talsia ja seisoa tuntikaupalla eikä nähnyt lopulta paljon mitään. Lehdenlukijoiden joukossa on säilynyt tyyni mutta sitäkin vastuuttomampi raivojoukko, tekisi mieli sanoa viheliäisimmässä ja yhtä lailla vakaimmassa muodossaan. Koska sen ei tarvitse milloinkaan kokoontua, sitä ei myöskään uhkaa luhistuminen; joka päivä ilmestyy uusi lehti ja tarjoaa vaihtelua.



Pakojoukot
Pakojoukko syntyy uhan vaikutuksesta. Sille on ominaista, että kaikki pakenevat; kaikki lähtevät matkaan. Kaikkia uhkaa sama vaara. Se keskittyy tiettyyn paikkaan. Se ei erottele ketään. Se voi uhata tietyn kaupungin asukkaita tai tietyn uskon harjoittajia tai tietyn kielen puhujia.
      Ihmiset pakenevat yhdessä, sillä niin on parempi paeta. Kiihtymys on yhteistä: yhden energia kiihottaa toisten energiaa; ihmiset töykkivät toisiaan samaan suuntaan. Niin kauan kuin he pysyvät koossa, vaara tuntuu jaetulta. Heitä villitsee vanha pelko, jonka mukaan vaara uhkaa yhdessä kohdin. Kun vihollinen saa jonkun käsiinsä, kaikki muut onnistuvat sillä välin pakenemaan. Paon sivustat ovat avoimet, mutta koska ne ovat venähtäneet pitkiksi, tuntuu mahdottomalta, että vaara kohtaisi kaikkia yhtä aikaa. Näin suuren joukon jäsenistä kukaan ei oleta, että juuri hän joutuisi uhriksi. Koska yhdenlainen liikunta takaa kaikkien pelastuksen, he tuntevat että pelastus on aivan heidän ulottuvillaan.
      Joukkopaon silmiinpistävin piirre on suunnan voimakkuus. Joukko on niin sanoaksemme muuttunut kokonaan suunnaksi, poispäin vaarasta. Koska kysymys on vain määränpäästä, jossa pelastus odottaa, vain matkasta sinne eikä muusta, käyvät kaikki välimatkat merkityksettömiksi, jotka aiemmin erottivat ihmisiä. Täysin erilaiset ja vastakohtaiset luontokappaleet, jotka eivät koskaan ole joutuneet toistensa läheisyyteen, saattavat nyt osua äkisti yhteen. Pakomatkan aikana niiden erot eivät kylläkään katoa, mutta niiden välimatkat häviävät. Kaikista joukkotyypeistä pakojoukko on kaikenkattavin. Näkymän epäsuhtaisuus johtuu paitsi siitä, että pakoon osallistuvat aivan kaikki, vielä enemmän myös siitä, miten erilaista vauhtia pakenijat pystyvät liikkumaan. Heidän joukossaan on nuoria, vanhoja, vahvoja, heikkoja, monilla pienet tai suuret kantamukset. Näkymän kirjavuus saattaa johtaa ulkopuolista tarkastelijaa harhaan. Kirjavuus on tilapäistä ja - suunnan väkevyyteen verrattuna - varsin merkityksetöntä.
      Pakoenergia moninkertaistuu niin kauan kuin pakenijat tunnustavat toisensa: he voivat työntää toisiaan eteenpäin mutta eivät sysiä sivuun. Mutta sillä hetkellä kun pakenija ajattelee enää vain itseään ja pitää ympärillä olijoita vain esteenä, silloin joukkopaon luonne muuttuu tykkänään ja kääntyy vastakohdakseen: se muuttuu pakokauhuksi, kaikki taistelevat toisiaan vastaan ja kaikki ovat toistensa tiellä. Yleensä tuollainen käänne tapahtuu silloin kun joukon suuntaa toistuvasti häiritään. Riittää kun joukolta katkaistaan tie, niin että se muuttaa suuntaansa. Jos tie katkaistaan yhä uudestaan, joukko ei enää tiedä mihin kääntyä. Se harhautuu suunnastaan ja samalla sen kiinteys muuttuu. Kun vaara oli tähän asti jouduttanut ja yhdistänyt, se kääntää nyt kaikki toistensa vihollisiksi ja itse kukin koettaa pelastautua omin päin.
      Tosin kuin pakokauhun, joukkopaon energia on peräisin yksituumaisuudesta. Niin kauan kuin joukko ei anna ajaa itseään hajalle, niin kauan kuin se tarrautuu saumattomuuteensa ja pysyy mahtavana vuona eikä pirstoudu, niin kauan säilyy siedettävänä myös ahdistus, joka heitä ajaa. Heti kun joukkopako on alkanut, sitä leimaa eräänlainen ylevä tunnelma: yhteisen liikunnan ylevä tunnelma. Kukaan ei ole paremmassa turvassa kuin toinenkaan, ja vaikka itse kukin juoksee tai ratsastaa parhaansa mukaan, hänellä on kokonaisuudessa sijansa, jonka hän hyväksyy ja josta hän yleisen levottomuuden keskellä pitää kiinni.
      Pako saattaa kestää päiviä ja viikkoja, ja sen aikana monet jäävät matkasta joko siksi että heidän voimansa pettävät tai siksi että vihollinen tavoittaa heidät. Kohtalo joka saavutti heidät teki heistä valittuja. He ovat uhreja, joka annetaan vaaralle. He saattoivat olla muutamille pakenijoille henkilökohtaisesti tärkeitä pakokumppaneita, mutta kuoltuaan he ovat muuttuneet tärkeiksi kaikille. Kun muut loppuun ajetut näkevät jonkun heistä, he saavat uutta voimaa. Tämä oli heikompi kuin he, häntä vaara uhkasi. Heidän yksituumaisuuttaan kasvattaa yksinäisyys, jonka valtaan hän jää ja jonka keskellä he vielä vähän aikaa hänet näkevät. Ei voida liikaa tähdentää, miten suuresti vainaja lujittaa pakoa.
      Tavallisesti pako loppuu silloin kun määränpää saavutetaan. Turvallisissa oloissa joukko hajaantuu. Mutta myös vaara voidaan ajaa sinne mistä se tuli. Tulitauko astuu voimaan, eikä kotikaupunki ole enää uhattuna. Sinne palataan yksitellen - niin kuin joukolla paettiin; ja kaikki ovat jälleen erillään kuten ennenkin. Mutta on vielä kolmas mahdollisuus: pako uupuu kuin vesivirta hiekkaan. Määränpää on liian kaukana, ihmiset näkevät nälkää, he nääntyvät ja väsyvät. Yhden asemesta sadat ja tuhannet jäävät joukosta. Fyysinen luhistuminen etenee hiljakseen, koska alkuperäinen liike jatkuu määrättömän kauan. Ihmiset konttaavat eteenpäin kun kaikki toivo pelastuksesta on mennyt. Pakojoukko on kaikkein sitkein joukkotyyppi; sen viimeiset jäsenet pysyvät viimeiseen asti koossa.
      Joukkopaoista riittää esimerkkejä todella yllin kyllin. Meidän aikanamme niitä on nähty runsaasti. Viime sotiin asti oli ylimpänä esimerkkinä Napoleonin suuren armeijan kohtalo, kun se palasi Venäjältä. Se oli suurisuuntainen tapaus: armeija koostui monenmaalaisista ja erikielisistä ihmisistä, talvi oli ankara, ja useimmat joutuivat taivaltamaan jalan suunnattomia matkoja. Tuo vetäytyminen tunnetaan yksityiskohdittain, ja sen on täytynyt pahimmillaan muistuttaa joukkopakoa. - Suurkaupungista paettiin suurella joukolla ensimmäisen kerran vuonna 1940, kun Saksan joukot lähestyivät Pariisia. Kuuluisa »Exode» ei kestänyt kauan, sillä aselepo solmittiin pian. Mutta tämä ilmiö oli niin kiihkeä ja mittava, että se on ranskalaisten suurimpia joukkomuistoja viime sodan ajalta.
      Ei tarvitse koota esimerkkejä viime ajoilta. Ne ovat vielä tuoreessa muistissa. Kannattaa kuitenkin tähdentää, että ihmiset tunsivat joukkopaon jo silloin kun he vielä elivät melko pieninä ryhminä. Sillä on ollut sijansa heidän kuvitelmissaan ennen kuin heidän lukumääränsä riitti siihen. Muistutettakoon mieliin eskimošamaanin versio:
      »Taivaankansi vilisee alastomia olentoja, jotka saapuvat ilman halki. Ihmisiä, alastomia miehiä, alastomia naisia, he kiitävät tänne ja nostattavat myrskyn ja lumipyryn. Kuuletteko huminan? Kohisee kuin suuren linnun siivenlyönti korkealla ilmassa. Se on alastomien ihmisten pelkoa, se on alastomien ihmisten pakoa!»



Kieltojoukot
Kieltäytyminen synnyttää oman joukkotyyppinsä: useat ihmiset pidättäytyvät yhdessä tekemästä sitä mitä he tähän asti ovat tehneet yksinään. Kieltäymys on äkillinen; he kieltävät itse itseään. Kielto voi olla vanha ja unohdettu, tai se toistuu aika ajoin. Mutta se voi olla myös uusi. Joka tapauksessa se astuu voimaan ehdottomana. Se on yhtä ehdoton kuin käsky, mutta ratkaisevaa on sen negatiivisuus. Se ei koskaan ole peräisin ulkopuolelta, vaikka joskus siltä näyttäisi. Joka kerran se on syntyisin asianosaisten omista tarpeista. Heti kun kielto on lausuttu, joukko alkaa muodostua. Kaikki kieltäytyvät tekemästä sitä mitä ulkomaailma heiltä edellyttää. He lakkaavat nyt äkisti ja tykkänään suorittamasta sitä mitä he varhemmin tekivät enemmittä yllytyksittä niin kuin se olisi sujunut heiltä luonnostaan ja vaikeuksitta. Heidän yhteenkuuluvuutensa voidaan tunnistaa kieltäytymisen järkkymättömyydestä. Kiellon negatiivinen luonne välittyy joukkoon heti syntyhetkestä alkaen ja se säilyy joukon keskeisimpänä ominaisuutena niin kauan kuin se pysyy koossa. Siksi voitaisiin puhua myös negatiivisesta joukosta. Se muodostuu vastarinnasta: kielto on raja ja pato; mikään ei ylitä sitä eikä mikään tihku sen lävitse. Yksi valvoo toista nähdäkseen pysyykö tämä padon osana. Se joka antaa periksi ja rikkoo kieltoa, julistetaan pannaan.
      Nykyään negatiivisen eli kieltojoukon parhaaksi esimerkiksi soveltuu lakko. Työläiset ovat tottuneet tekemään työnsä säännöllisesti tiettynä aikana. Työtehtäviä on monenlaisia; yksi tekee yhtä ja toinen jotain aivan muuta. Mutta he saapuvat yhtä aikaa työpaikalle ja yhtä aikaa poistuvat sieltä. He ovat samanvertaisia, koska he tulevat ja lähtevät yhtä aikaa. Useimmat tekevät työtään käsin. Heitä yhdistää vielä toinenkin seikka, nimittäin se että he saavat työstään palkkaa. Mutta palkat eroavat sen mukaan mitä kukin tekee. Niin kuin näkyy, heidän samanvertaisuutensa ei ulotu kovin pitkälle. Se yksin ei riitä muodostamaan joukkoa. Mutta mitä lakkoon tulee, työläisistä tulee sitovammalla tavalla samanvertaisia: he kieltäytyvät sen koommin jatkamasta työtään. Kieltäytymisestään joukko tunnetaan. Työstä pidättäytyminen synnyttää äkillisen ja vastustuskykyisen mielialan.
      Pysähtymistuokio on suuri hetki, ja sitä ihannoidaan työväenlaulussa. Monet seikat vaikuttavat osaltaan siihen helpotuksentunteeseen, jonka lakko työläisissä synnyttää. Heidän sepitetty samanvertaisuutensa, josta heille puhutaan mutta joka ei todellisuudessa ulottunut sen pitemmälle kuin että he kaikki käyttävät käsiään, muuttuu yhtäkkiä todelliseksi. Työskennellessään heillä oli erilaisia tehtäviä ja ne oli määrätty heille. Kun he jättävät työnsä, he tekevät kaikki samaa. On kuin he antaisivat samalla hetkellä käsiensä vaipua, kuin he käyttäisivät kaiken voimansa siihen että eivät nosta niitä vaikka heidän läheisensä olisivat kuinka nälkäisiä tahansa. Työn keskeyttäminen tekee työläisistä samanarvoisia. Kun tuon tuokion vaikutus otetaan huomioon, heidän konkreettisilla vaatimuksillaan on vähän merkitystä. Lakolla voidaan tavoitella palkankorotusta, ja sitäkin he tavoittelevat samanveroisina. Mutta se yksin ei vielä riittäisi muodostamaan heistä joukkoa.
      Vaipuvien käsien vaikutus tarttuu toisiin käsiin. Niiden tekemättömyys leviää koko yhteisöön. Kun lakko leviää »myötätunnosta» ympärilleen, se estää myös toisia jatkamasta tehtäviään, vaikka nämä eivät alun pitäen harkinneetkaan niiden keskeyttämistä. Lakko merkitsee sitä että kukaan ei saa tehdä mitään niin kauan kuin työläiset eivät tee mitään; ja mitä paremmin he siinä onnistuvat, sitä paremmat mahdollisuudet heillä on lakon avulla voittaa.
      Varsinaisen lakon piirissä on tärkeää, että kaikki noudattavat komentoa. Joukosta itsestään muodostuu spontaanisti järjestö. Se toimii kuin valtio, joka syntyy tietoisena lyhytikäisyydestään ja jossa on vain muutamia lakeja; mutta niitä on noudatettava ehdottomasti. Vahdit valvovat kulkua paikkaan josta liike alkoi: itse työpaikat ovat kiellettyä maaperää. Niihin kohdistuva kielto kohottaa ne arkipäiväisyyden yläpuolelle ja täyttää ne aivan erityisellä arvolla. Huolehtimisvastuu tekee niistä yhteistä omaisuutta. Sellaisina niitä varjellaan ylevän tunteen vallassa. Niiden autiudessa ja hiljaisuudessa on jotain pyhää. Kaikkien niitten aikeet tutkitaan tarkoin, jotka pyrkivät niiden läheisyyteen. Sitä, jolla on maalliset mielessä ja joka tahtoo työskennellä, pidetään vihollisena tai petturina.
      Järjestö huolehtii ruokatarpeiden tai rahan oikeudenmukaisesta jakamisesta. Varastojen on kestettävä mahdollisimman kauan. On tärkeää että kaikki saavat yhtä vähän. Vahvemman mieleen ei juolahdakaan, että hänelle kuuluisi enemmän; ahneetkin tyytyvät osaansa. Koska kaikille on tavallisesti varsin vähän tarjona ja säännöstely suoritetaan vilpittömästi, siis julkisesti, tällainen jakaminen kasvattaa ylpeyttä, jota joukko samanvertaisuudestaan tuntee. Tuollaiset järjestöt ovat erinomaisen vakavia ja kunnioitusta herättäviä. Kun puhutaan joukon hillittömyydestä ja hävityshimosta, ei myöskään voi välttyä ajattelemasta vastuuntuntoa ja arvokkuutta, joka vaistomaisesti nousee tällaisen joukon keskuudesta. Kieltojoukon tarkasteleminen on jo siksikin välttämätöntä, koska sillä on toisenlaisia, suorastaan päinvastaisia ominaisuuksia. Niin kauan kuin se pysyy uskollisena olemukselleen, se karttaa kaikkea tuhoamista.
      Mutta tämän olotilan säilyttäminen ei suinkaan ole helppoa. Jos asiat menevät huonosti ja vastoinkäymiset paisuvat ylipääsemättömiksi ja erityisesti jos joukko tuntee joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi tai piiritetyksi, saattaa negatiivinen joukko muuttua positiiviseksi ja aktiiviseksi. Jonkin ajan kuluttua lakkolaiset, jotka varsin äkisti lakkasivat tekemästä käsillään tuttuja tehtäviä, joutuvat ehkä ponnistelemaan, jotta eivät tekisi käsillään mitään. Heti kun he tuntevat että heidän vastarintansa ykseys on uhattuna, he tuntevat vetoa tuhoamiseen ja ennen kaikkea tuhoon, joka kohdistuu heidän tuttuun toiminta-alaansa. Juuri tässä järjestö kohtaa vaikeimman haasteensa: sen on pidettävä kieltojoukko puhtaana ja estettävä kaikki yksilöiden positiiviset toimet. Sen on myös tunnistettava, milloin on peruutettava kielto, joka synnytti joukon. Jos arvio vastaa joukon tuntemuksia, niin peruuttaessaan kiellon joukko samalla hajottaa itsensä.



Kääntymysjoukot
»Rakas hyvä ystävä, sudet ovat aina syöneet lampaita; käykö nyt niin että lampaat syövät susia?» Nämä sanat löytyvät kirjeestä, jonka madame Jullien kirjoitti pojalleen Ranskan suuren vallankumouksen aikana. Niissä on ytimekkäästi puettu sanoiksi se, mistä kääntymysjoukossa on kysymys. Muutamat sudet ovat tähän asti ahdistelleet suurta lammaslaumaa. Nyt lammaspaljouden on aika kääntyä susiryvästä vastaan. Lampaat eivät tietenkään ole lihansyöjiä. Mutta näennäisen järjettömänäkin lauseella on oma mielekkyytensä. Vallankumouksien aikana roolit todellakin kääntyvät päälaelleen. Niillä, jotka pitkään olivat puolustuskyvyttömiä, on yhtäkkiä hampaat. Niiden lukumäärä korvaa sen mikä niiltä hyökkäystaitoina puuttuu.
      Roolien vaihtuminen edellyttää kerrostunutta yhteiskuntaa. Ennen kuin syntyy tarve osien vaihtamiseen, yhteiskunnassa on täytynyt jonkin aikaa vallita luokkarajat, jotka suovat toisille enemmän oikeuksia kuin muille. Ylemmällä luokalla on oikeus jakaa käskyjä alemmalle, ja oikeus on voitu saada joko valloittamalla maata ja alistamalla sen asukkaat, tai se on keskittynyt sisäisen kehityksen vaikutuksesta.
      Jokainen käsky jättää tuskallisen odan siihen, jonka on pakko totella käskyä.¹ Näiden otien häviämättömyyttä käsitellään laajasti jäljempänä. Jos ihmisiä käsketään paljon ja he ovat aivan täynnä otia, he haluavat kaikin keinoin vapautua niistä. Odista voi päästä eroon kahdella tavalla. He voivat jakaa alemmilleen käskyjä, jotka he itse ovat saaneet ylemmiltään; se edellyttää, että heidän alapuolellaan on ihmisiä, jotka voivat vastaanottaa heiltä käskyjä. Mutta jos he pitkään ovat kärsineet ylempiensä käskyvallasta, he voivat maksaa näille samalla mitalla. Jos he ovat yksinäisiä, heikkoja ja avuttomia, he harvoin saavat nauttia moisesta onnesta. Mutta jos useat yhtyvät joukoksi, he yhdessä voivat onnistua siinä mikä heiltä yksilöinä oli evätty. Yhdessä he voivat nousta niitä vastaan, jotka tähän asti ovat heitä komentaneet. Vallankumousolot ovat juuri tuollaisen roolienkäännöksen aikaa. Koska purkaminen merkitsee tällaisessa joukossa ennen kaikkea yhteistä vapautumista käskyn odista, sitä voidaan nimittää kääntymysjoukoksi.
      Ranskan suuren vallankumouksen katsotaan alkaneen Bastiljin rynnäköstä 14. 7. 1789. Se alkoi jo aikaisemmin jänisten joukkosurmalla. Yleissäädyt olivat koolla Versailles'ssa toukokuussa 1789. Siellä keskusteltiin feodaalioikeuksien peruuttamisesta, ja niihin kuului myös aateliston metsästysoikeus. 10:ntenä kesäkuuta, kuukautta ennen Bastiljin rynnäkköä, Camille Desmoulins, joka osallistui neuvotteluihin kansanedustajana, tiedotti kirjeitse isälleen: »Bretagnelaiset panevat täytäntöön muutamia toimia, jotka mainitaan heidän valituskirjelmässään. He tappavat kyyhkyjä ja riistaeläimiä. Lisäksi 50 nuorta on urakalla hävittänyt jäniksiä ja kaniineja. He ovat kuulemma St. Germainen tasangolla ottaneet vahtien silmien edessä hengiltä 4 000-5 000 villiä eläintä.» Ennen kuin lampaat uskaltavat hyökätä susien kimppuun, ne kääntyvät jäniksiä vastaan. Ennen kuin osat vaihtuvat ja noustaan ylempiä vastaan, näiden korvikkeena saavat toimia kaikkein vähäarvoisimmat: riistaeläimet.
      Varsinaiset tapahtumat alkavat Bastiljin päivänä. Koko kaupunki varustautuu asein. Kansannousu kohdistuu kuninkaalliseen oikeuslaitokseen. Se on aineellistunut rakennukseksi, johon hyökätään ja joka valloitetaan rynnäköllä. Vangit lasketaan vapaiksi ja he voivat liittyä joukkoon. Kuvernööri ja hänen apulaisensa teloitetaan; Bastiljin puolustus oli heidän vastuullaan. Mutta myös varkaita nostetaan lyhtypylväisiin. Bastilji hajotetaan maan tasalle, eikä kiveä jää kiven päälle. Oikeudenkäytön molemmat päälajit, kuolemantuomio ja armahdus, siirtyvät kansan käsiin. Roolien vaihtuminen on - hetkeksi - viety päätökseensä.
      Tällaisia joukkoja voi syntyä hyvin erilaisissa tilanteissa: orjat voivat nousta isäntiään vastaan, sotamiehet komentajiaan vastaan, värilliset valkoisia vastaan, jotka ovat tulleet heidän keskelleen. Kaikissa tapauksissa he ovat hyvän aikaa olleet näiden käskyläisiä. Kaikissa tapauksissa kapinoitsijat toimivat otiensa takia, ja kaikissa tapauksissa vie aikansa, ennen kuin he voivat ryhtyä toimeen.
      Suuri osa vallankumousten näkyvistä ilmiöistä tapahtuu kuitenkin raivojoukoissa. Yksityiset ihmiset joutuvat ajojahdin kohteeksi, ja kun heidän saadaan kiinni, heidät tapetaan joukolla, joko oikeuden tuomitsemana tai myös ilman tuomiota. Mutta se ei ole vallankumouksen sisin olemus. Raivojoukot eivät saa sitä aikaan, koska ne luonnostaan hajoavat nopeasti. Kun osien vaihtuminen on päässyt vauhtiin, sitä ei pysäytä mikään. Jokainen pyrkii saavuttamaan tilan, jossa hän voi vapautua odistaan, ja jokaisessa on niitä paljon. Kääntymysjoukko on prosessi, joka laajenee käsittämään koko yhteiskunnan, ja vaikka se alkaakin kiivaasti, se saavuttaa loppunsa vain hitaasti ja vaivalloisesti. Yhtä nopeasti kuin raivojoukko pintatason ilmiönä hajaantuu, yhtä hitaasti, peräkkäisin nytkähdyksin osat vaihtuvat syvällä tietymättömissä.
      Mutta roolien vaihtuminen saattaa tapahtua vieläkin hitaammin: se on luvassa vasta ehkä tuonpuoleisessa. »Monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi.» Nykyisen ja tulevan olotilan välissä on kuolema. Elämä jatkuu toisessa maailmassa. Se, joka täällä oli köyhin eikä harjoittanut pahuutta, pääsee korkeimpaan asemaan. Hän jatkaa olemassaoloaan uutena, parempiosaisena. Uskoville luvataan vapaus odista. Tämän vapautuksen täsmällisemmästä luonteesta ei kuitenkaan kerrota lähemmin; ja kun kaikki seisovat koossa tuonpuoleisessa, silloinkaan ei mainita, että nimenomaan joukko olisi roolien vaihtumisen perusta.
      Tällaisen lupauksen ytimenä on henkiinherättäminen. Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Kristus herätti ihmisiä eloon tässä maailmassa. Anglosaksisten maiden herätyssaarnaajat käyttivät kaikin tavoin hyväkseen kuoleman ja virkoamisen vaikutusta. Sanankuuloon kokoontuneita syntisiä uhkailtiin pelottavilla helvetin rangaistuksilla, ja he joutuivat sanoinkuvaamattoman ahdistuksen valtoihin. He näkivät silmiensä edessä aavan meren, joka lainehti tulta ja tulikiveä, ja Kaikkivaltias valmistautui omakätisesti syöksemään heidät tuohon kauhistuttavaan syvyyteen. Eräästä tällaisesta saarnaajasta kerrotaan, että hän tehosti uhkaustensa vaikutusta karmeilla kasvonilmeillä ja jyrisevällä äänellä. Ihmiset saapuivat kokoon 40, 50, 100 mailin päästä ja joka suunnalta kuullakseen tuollaisia saarnoja. Miehet toivat perheensä katetuissa vaunuissa ja ottivat mukaan ruokaa ja yöpymistarpeita monen päivän varaksi. Vuoden 1800 tienoilla osa Kentuckyn osavaltiosta joutui kuumeisen kiihkon valtaan. Kokoukset pidettiin ulkoilmassa, sillä tuon ajan osavaltioissa ei ollut rakennuksia, joihin moiset ihmismäärät olisivat mahtuneet. Cane Ridgen herätyskokoukseen elokuussa 1801 kokoontui 20 000 ihmistä. Sen muisto ei ollut kadonnut edes sata vuotta myöhemmin.
      Saarnaaja pelotteli kuulijoita niin kauan että he kaatuivat ja jäivät makaamaan kuin kuolleet. Heitä uhattiin Jumalan käskyillä. Nämä käskyt ajoivat heidät pakoon, ja he koettivat pelastautua eräänlaisen valekuoleman keinoin. Saarnaajan tietoisena ja ilmaistuna tavoitteena oli kuulijain »kaataminen». Meno toi mieleen sotatantereen; vasemmalla ja oikealla kaatui rivikaupalla ihmisiä kumoon. Saarnaaja itse vertasi näkyä sotatantereeseen. Hän piti välttämättömänä tällaisia kovia ja äärimmäisiä keinoja, jotta voisi saada aikaan ihmisten kaipaaman moraalisen kääntymyksen. Saarnan tuloksekkuus laskettiin »kaatuneiden» määrästä. Eräs silminnäkijä piti tarkkaa kirjaa tapahtumista, ja hän mainitsee että näiden monipäiväisten kokousten aikana 3 000 ihmistä vajosi voimattomana maahan, lähes kuudesosa läsnäolijoista. Kaikki tajuttomat kannettiin läheiseen kokoussaliin. Sen lattia oli aina vähintään puoliksi ihmisten peitossa. Useat, hyvin useat makasivat tuntikausia aloillaan, kykenemättä puhumaan tai liikkumaan. Usein he tulivat hetkiseksi tajuihinsa ja antoivat elonmerkkejä, voihkaisivat syvään, huusivat läpitunkevalla äänellä tai rukoilivat palavasti armoa. Monet hakkasivat kantapäillään lattiaa. Toiset huusivat kuolinkouristuksissaan ja sätkivät ympäriinsä kuin kalat kuivalla maalla. Monet kieriskelivät tuntikausia permannolla. Muutamat karkasivat äkkiä villisti yli puhujalavan ja penkkien ja syöksyivät metsään huutaen: »Kadotettu! Kadotettu!»
      Kun kaatuneet tulivat vihdoin tajuihinsa, he olivat kuin uusia ihmisiä. He kohottautuivat ja huusivat: »Vapahdus!» He olivat »uudestisyntyneitä», ja he voivat aloittaa uuden ja hurskaan elämän. He olivat hyljänneet entisen syntisen elämänsä. Mutta kääntymys vaikutti uskottavalta vain jos sitä edelsi eräänlainen kuolema.
      Muutamat ilmiöt eivät olleet yhtä äärimmäisiä, mutta ne vaikuttivat samaan suuntaan. Kokonainen väenkokous purskahti itkuun. Monet eivät pystyneet hallitsemaan kouristuksiaan. Monet alkoivat, tavallisesti neljän tai viiden ryhmissä, ulvoa kuin koirat. Muutamaa vuotta myöhemmin kun kiihtymys ilmeni lievemmissä muodoissa, ensin yksi ja sitten kokonainen kuoro joutui »pyhän naurun» valtoihin.
      Kaikki tapahtui joukon kesken. Ei juuri tunneta kuumeisempia eikä jännittyneempiä joukkomuotoja.
      Tässä esitelty kääntymys on erilaista kuin vallankumousoloissa. Nyt oli kysymys ihmisten suhteesta Jumalan käskyihin. Ihmiset olivat tähän asti niskoitelleet Jumalaa vastaan. Nyt heidät valtasi Hänen rangaistuksensa pelko. Tämä pelko, jota saarnaaja kaikin keinoin kasvatti, tainnutti heidät tiedottomaan tilaan. He teeskentelivät kuollutta niin kuin uhatut eläimet; mutta heidän pelkonsa on niin voimakas, että se sumentaa heidän tajuntansa. Kun he tointuvat, he ilmoittavat olevansa valmiita tottelemaan Jumalan käskyjä ja kieltoja. Se tyynnyttää heidän hillittömän pelkonsa Jumalan ankarasta rangaistuksesta. Prosessia voi nimittää kesyttämiseksi: ihmiset antavat saarnaajan kesyttää heidät kuuliaisiksi Jumalan palvelijoiksi.
      Tuo kehityskulku on täysin päinvastainen kuin vallankumouksissa. Niissä vapaudutaan odista, joita ihmisiin on ajan mittaan kertynyt, kun nämä ovat alistuneet ylempiensä käskyvaltaan. Nyt alistutaan Jumalan komentoon ja valmistaudutaan alttiisti vastaanottamaan kaikki odat joita nöyrtyminen tietää. Molemmissa kehityskuluissa on yhteistä kääntyminen sekä sen sielullinen näyttämö: kummallakin kerralla se tapahtuu joukossa.
______
¹ Sanalla ota 'piikki, kärki, pistin' viitataan Paavalin kirjoitukseen: »Kuolema, missä on sinun otasi?» (1. Kor. 15: 55.) - Suom.



Juhlajoukot
Viidettä joukkotyyppiä haluaisin nimittää juhlajoukoksi. Suuri määrä ihmisiä on koolla rajallisessa tilassa, ja kaikki ne voivat yhdessä osallistua juhlaan, jotka jaloittelevat tällä nimenomaisella alueella. Olipa kulttuuri mikä hyvänsä, sato asetetaan suurina kasoina nähtäville. Sata sikaa on sidottu riviin. Hedelmiä on kasattu keoiksi. Parhainta juomaa on valmistettu suuriin astioihin, ja ne odottavat juojia. Tarjona on enemmän kuin kaikki yhdessä pystyisivät nauttimaan, ja jotta pääsisivät mukaan kestitykseen, yhä useammat rynnistävät paikalle. Niin kauan kuin tarjottavaa riittää, he syövät minkä ennättävät; näyttää siltä kuin tarjottava ei koskaan voisi loppua. Naisia liikenee miehille yllin kyllin, miehiä liikenee naisille yllin kyllin. Kukaan eikä mikään ei uhkaa, mikään ei aja pakoon; juhlan aikana voi turvallisin mielin elää ja nauttia. Monia kieltoja ja rajoituksia kumotaan ja ennennäkemättömiä lähentymisiä suvaitaan ja suositaan. Yksilön näkökulmasta ilmapiiri on rentoutumisen eikä purkamisen kyllästämä. Ei ole päämäärää, joka olisi kaikille yhteinen ja joka kaikkien pitäisi yhdessä saavuttaa. Juhlat ovat päämäärä, ja se on saavutettu. Tiiviys on hyvin suuri, mutta samanvertaisuus perustuu vapauksiin ja nautintoihin. Ihmiset käyskentelevät toistensa seassa eivätkä pyri yhdessä minnekään. Hyödykkeet on kasattu ja kaikki saavat nauttia niitä, ja ne kasvattavat tiiviyttä olennaisesti. Ne on ensin koottu, ja vasta kun kaikki on koossa, ihmiset kerääntyvät niiden ympärille. Voi viedä vuosia ennen kuin kaikki on saatu kokoon, ja ihmiset ovat valmiita kärsimään pitkään puutetta jotta voisivat kokea nuo lyhyet nautintotuokiot. Ihmiset elää kituuttavat noita hetkiä varten ja suunnittelevat niitä määrätietoisesti. Hyvän päivän tututkin kutsutaan juhlallisesti ja seurueineen. Jokaisen joukkion saapuminen saa suuren huomion osakseen, ja se kasvattaa yleistä iloa entisestään.
      Tuon mielentilan synnyttää osaltaan aavistus siitä, että tämän juhlan nautinnot takaavat monia tulevia nautintoja. Rituaalitanssit ja draamaesitykset muistuttavat mieliin aikaisempia tilaisuuksia. Niiden perinne sisältyy tämän juhlan nykyhetkeen. Voidaan muistella tilaisuuden perimmäistä alullepanijaa, kaikkien tarjottujen ihanuuksien myyttistä synnyttäjää, kantaisää tai, kuten myöhemmissä kylmissä yhteiskunnissa, vain rikasta lahjoittajaa - joka tapauksessa juhlija tuntee että juhlien on luvattu jatkuvan tulevaisuudessakin. Juhlat kutsuvat toisiaan, ja elämä enenee ihmis- ja tavaratiiviyden kautta.



Kaksoisjoukko: Miehet ja naiset · Elävät ja kuolleet
Jotta joukko voisi säilyä, varmimmaksi ja usein ainoaksi keinoksi tarjoutuu toinen joukko, johon ensimmäinen voi tukeutua. Ne voivat iskeä kisaillen yhteen ja ottaa mittaa toisistaan tai ne voivat vakavissaan uhata toisiaan, ja toisen joukon näkeminen tai eloisa kuvitelma estää ensimmäistä joukkoa hajoamasta. Kun jalat seisovat tiiviisti vieri vieressä toisella puolen, silmät tuijottavat vastakkaisiin silmiin. Kun kädet heiluvat samaan tahtiin toisella puolen, korvat odottavat huutoa, jonka pitäisi kohota vastakkaiselta puolelta.
      Yksilöt ovat fyysisesti lähellä omaa väkeään, ja he toimivat tutun ja luontevat ykseyden vallassa. Samalla kaikki uteliaisuus ja odotus tai pelko kohdistuu toiseen ihmiskatraaseen, joka on selkeän välimatkan päässä. Jos tämä näkyy vastapäätä, näky lumoaa; jos tämä on näkymättömissä, voidaan silti kuulostella. Kaikki omat teot riippuvat toisen rykelmän toimista ja aikomuksista. Ryhmä vaikuttaa vastakkaiseen ryhmään. Vastakkainolo valpastuttaa kumpaakin ryhmää ja muuttaa ryhmäin sisäistä keskittymistä. Niin kauan kuin toiset eivät hajaannu, itse on pysyttävä koossa. Ryhmittymien välinen jännitys vaikuttaa paineen lailla oman joukon jäseniin. Jos kysymys on rituaalisen ottelun jännityksestä, paine ilmenee hieman samalla tavalla kuin häpeä: omaa puolta ei mistään hinnasta haluta asettaa alttiiksi vastapuolen uhalle. Mutta jos vastustajien uhka on todellinen ja kysymys on elämästä ja kuolemasta, paine muuttuu päättäväiseksi ja yhtenäiseksi puolustuspanssariksi.
      Jokaisessa tapauksessa ensimmäinen joukko pitää toista elossa, ja tämä edellyttää sitä, että ne ovat suurin piirtein saman kokoisia ja yhtä voimakkaita. Jotta joukko pysyisi koossa, vastustaja ei saa olla liian ylivoimainen tai ainakaan sitä ei saada pitää ylivoimaisena. Jos alkaa tuntua siltä, että puolustautuminen onkin mahdotonta, joukon jäsenet koettavat pelastautua joukkopaon keinoin, ja jos se osoittautuu mahdottomaksi, joukko luhistuu pakokauhun vallassa, itse kukin pakenee omin päin. Mutta tuollainen ratkaisu ei tässä kiinnosta. Jotta muotoutuisi kahden joukon järjestelmä, jollaiseksi ilmiötä myös voidaan nimittää, on molempien osapuolten tunnettava itsensä suurin piirtein yhtä vahvaksi.
      Jos haluamme ymmärtää tuon järjestelmän syntymekanismeja, on lähdettävä liikkeelle kolmesta perustavan tärkeästä vastakkaisjoukkotyypistä. Niitä esiintyy kaikkialla missä ihmisiäkin, ja kaikki tunnetut yhteiskunnat ovat olleet niistä perillä. Ensimmäinen ja selkein vastakohtapari muodostuu miehistä ja naisista, toinen elävistä ja kuolleista, ja kolmas, jota lähes yksinomaan enää ajattelemme kun on puhe kahdesta vastakkaisesta joukosta, muodostuu ystävästä ja vihollisesta.
      Jos tarkastelemme ensimmäistä jaottelua miehet-naiset, niin ei ole helppoa oitis nähdä, millaisten erityisten joukkojen syntyyn se saattaisi vaikuttaa. Miehet ja naiset elävät yhdessä perheinä. He voivat hoitaa erilaisia askareita, mutta tuskinpa kukaan kuvittelee että he asettuisivat erillisinä kiihtyneinä joukkoina toisiaan vastaan. Jotta tästä vastakohtaparista saisi toisenlaisen kuvan, on haettava tietoa alkuperäisemmistä elinoloista.
      Nuori ranskalainen hugenotti Jean de Léry oli vuonna 1557 Brasiliassa todistamassa tupinambu-heimon suurta juhlaa.
      »Meidät määrättiin pysymään majassa jossa naiset olivat. Emme lainkaan tienneet, mitä he aikoivat, mutta yhtäkkiä kuulimme matalaa hoilausta miesten majasta vajaan kolmenkymmenen askelen päästä meistä ja naisista. Se kuulosti siltä kuin olisi luettu rukouksia.
      Heti kun naiset, joita oli noin 200, kuulivat sen, he ponnahtivat kaikki jaloilleen, höristivät korviaan ja painautuivat tiiviisti toisiaan vasten. Pian sen jälkeen miehet korottivat äänensä. Me kuulimme selvästi kuinka he lauloivat yhdessä ja rohkaisivat itseään toistamalla yhä uudelleen samaa huutoa: 'He, he, he, he!' Meidän hämmästykseksemme naiset vastasivat heille samalla huudolla: 'He, he, he, he!' Yli neljännestunnin he huusivat ja ulvoivat niin kovaa ettemme oikein tienneet miten olla. Kesken huutonsa he hyppäsivät korkealle ilmaan, heidän rintansa vapisivat ja heidän suunsa vaahtosivat. Jotkut vaipuivat tajuttomina permannolle kuin kaatumatautiset. Minusta tuntui siltä että itse paholainen oli mennyt heihin ja tehnyt heidät hulluiksi.
      Läheltä kuulimme lasten huudon ja vapinan; he olivat yksinään eri huoneessa. Vaikka olen elänyt alkuasukkaiden keskuudessa jo yli puoli vuotta ja tullut hyvin toimeen heidän kanssaan, en voi kieltää että olin kauhuissani. Kysyin itseltäni, miten tällainen elämä päättyisi, ja toivoin että olisin jälleen linnakkeessamme.»
      Noitasapatti asettui vihdoin, naiset ja lapset vaikenivat, ja Jean de Léry kuuli miesten laulavan kuorossa niin ihmeen kauniisti ettei hän kyennyt hillitsemään itseään vaan halusi nähdä heidät. Naiset koettivat pidättää häntä, sillä heille oli määrätty kielto ja he tiesivät että he eivät missään tapauksessa saa mennä miesten luo. Hänen onnistui kuitenkin pujahtaa sinne, hänen ei käynyt kuinkaan, ja kahden muun ranskalaisen kanssa hän osallistui juhlaan.
      Miehet ja naiset ovat siis tiukasti erossa toisistaan eri majoissa, jotka silti ovat lähellä toisiaan. He eivät voi nähdä toisiaan, mutta sitäkin tarkemmin ryhmät kuulostelevat toistensa ääniä. He huutavat samalla tavoin ja siten yllyttävät toisiaan yhteisen joukkokiihkon valtaan. Tapahtumien pääpaino on miesten harteilla, mutta naisetkin osallistuvat joukon yllyttämiseen. On huomion arvoista, miten heti kuultuaan ensimmäiset äänet miesten majasta naiset pakkautuvat yhteen ja vastaavat vielä villimmin huutoihin, joita sieltä kuulevat. He ovat pelon vallassa, sillä he ovat lukkojen takana - he eivät missään tapauksessa saa tulla ulos -, ja koska he eivät voi tietää, mitä miesten puolella tapahtuu, heidän kiihtymyksensä värittyy aivan erityisellä tavalla. He hyppäävät ilmaan ikään kuin he hyppäisivät ulos. Hysteeriset piirteet, joista tarkkailija huomauttaa, ovat estyneen joukkopaon merkkejä. Naiset tahtoisivat tietenkin paeta miehiä, mutta koska ankara kielto estää sen, he pakenevat niin sanoaksemme paikan päällä.
      Jean de Léryn omat tuntemukset ovat huomion arvoisia. Hänkin kokee naisten kiihtymyksen, vaikka ei todellisuudessa voikaan kuulua heidän joukkoonsa. Hän on muukalainen, ja hän on mies. Heidän keskellään ja silti heistä erillään hänen on pelättävä joutuvansa tuon joukon uhriksi.
      Toisesta kohtaa kertomusta havaitaan, että naisten omaleimaisella osallistumisella on silläkin merkitystä. Heimon eli, kuten Jean de Léry sitä nimittää, »karibialaisten» poppamiehet kieltävät naisia mitä ankarimmin jättämästä majaa. He käskevät näiden kuitenkin tarkkaan kuunnella miesten laulua.
      Yhteen kokoontuneet naiset saattavat matkankin päästä vaikuttaa huomattavan voimakkaasti miestensä kaartiin. Naisten käsketään toisinaan myötävaikuttaa sotaretkiin, jotta menestys olisi turvattu. Seuraavaksi on vuorossa kolme esimerkkiä, Aasiasta, Amerikasta ja Afrikasta. Ne ovat peräisin kansoilta, jotka eivät ole voineet olla kosketuksissa toisiinsa, eikä niillä siksi ole ollut vaikutusta toisiinsa.
      Hindu-kušissa kafir-naiset esittävät sotatanssin, kun miehet ovat poissa sotajalalla. Näin he vahvistavat ja rohkaisevat sotureita ja pitävät heidät valppaina niin että viekas vihollinen ei pääse heitä yllättämään.
      Eteläamerikkalaisten jivarojen naiset viettävät yönsä tietyssä talossa ja esittävät siellä erityisen tanssin, kun heidän miehensä ovat sotaretkellä. He ripustavat ympärilleen kalistimia ja kotilonkuoria. Naisten sotatanssilla on oma mahtinsa: se suojelee heidän isiään, miehiään ja poikiaan vihollisen keihäiltä ja luodeilta, se tuudittaa vihollisen väärään turvallisuudentunteeseen niin ettei se aavista vaaraa ennen kuin on liian myöhäistä, ja tanssi myös estää vihollista kostamasta tappiotaan.
      »Miary» tarkoittaa vanhaa madagaskarilaista naisten tanssia, jota saadaan tanssia ainoastaan taistelun käydessä. Kun julistettiin taistelu, naisille ilmoitettiin lähetin välityksellä. Nämä päästivät hiuksensa ja alkoivat tanssia ja solmivat näin yhteyden miehiin. Kun saksalaiset marssivat vuonna 1941 Pariisiin, Tananarivan naiset esittivät miaryn suojellakseen ranskalaissotilaita. Suuresta etäisyydestä huolimatta se taisi vaikuttaa.
      Ympäri maailman vietetään juhlia, joissa miehet ja naiset tanssivat erillisissä ryhmissä mutta nämä näkevät toisensa ja tavallisesti lähestyvät toisiaan. On turha ruveta kuvailemaan niitä, koska ne tunnetaan yleisesti. Olen tarkoituksella tyytynyt muutamaan ääritapaukseen, joissa eroaminen, etääntyminen ja myös kiihtymyksen voimakkuus pistävät silmään. Niiden yhteydessä voi hyvin puhua syvälle juurtuneesta kaksoisjoukosta. Tässä tapauksessa molemmat joukot asennoituvat toisiinsa ystävällismielisesti. Toisten kiihtymyksen on määrä suoda toisille menestystä ja kukoistusta. Miehet ja naiset kuuluvat samaan kansaan, ja heidät on tarkoitettu toisilleen.
      Amatsonitarinoita ei ole kerrottu yksinomaan antiikin Kreikassa, vaan niitä löytyy jopa Etelä-Amerikan alkuasukkailta. Niissä naiset ovat ikiajoiksi eronneet miehistä ja sotivat näitä vastaan niin kuin kansa sotii toista vastaan.
      Mutta ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan sotaa, jossa kaksoisjoukon olemus ilmenee vaarallisimmalla ja näköjään väistämättömällä tavalla, on hyvä luoda katsaus elävien ja kuolleiden iättömään vastakkaisuuteen.
      Kaikkea, mitä kuolevalle ja vainajalle tehdään, ohjaa vahvasti uskomus, että tuonpuoleisessa elää ja toimii vielä suurempi henkijoukko, johon kuollut lopulta päätyy. Elävien puoli ei mielellään luovu omistaan. Menetys heikentää heitä, ja jos vainaja oli mies parhaassa iässä, se koskee hänen heimolaisiinsa erityisen tuskallisesti. He puolustautuvat sitä vastaan, mutta he tietävät, että vastarinta ei paljon vaikuta. Tuonpuoleinen joukko on suurempi ja väkevämpi, ja heidän tykönsä hän joutuu. Kaikkiin toimiin ryhdytään tietoisena tuosta ylivoimasta. On vältettävä kaikkea, mikä tuonpuoleisia ärsyttää. He voivat kajota eläviin, ja he voivat vahingoittaa näitä kaikin tavoin. Monien kansojen uskomuksissa kuolleiden joukko on varanto, josta vastasyntyneiden sielut noudetaan. Tuonpuoleisista riippuu, saavatko naiset lapsia. Usein henget vaeltavat pilvinä paikan päälle ja tuovat sateen. He voivat viedä muassaan kasvit ja eläimet, jotka ovat ihmisten ravintoa. He voivat hakea ihmisten keskuudesta uusia uhreja. Omaa vainajaa, josta on luovuttu vasta ankaran taiston jälkeen, on jo hyviteltävä tuonpuoleisen väkevän joukon jäsenenä.
      Kuolema on siis taistelua siitä joka kuolee. Tuo taistelu hävitään aina riippumatta siitä miten urheasti se käydään. Ihmiset ovat alusta alkaen paossa vihollista, ja oikeastaan taisteluun ryhdytään vain näön vuoksi, jotta vainaja ei palaisi kostamaan. Taistelu järjestetään siis kuolevan mielistelemiseksi, sillä hän kasvattaa kohta vihollisen rivistöjä. Lähtevän vainajan pitäisi suhtautua eloonjääneisiin suopeasti, tai ainakaan hän ei saisi lähteä kaunaisena. Jos hän näet saapuisi katkerana määränpäähänsä, hän saattaisi yllyttää mahdolliset viholliset uuteen ja vaaralliseen kostoretkeen.
      Elävien ja kuolleiden taistelu on katkonaista. Koskaan ei voi tietää, milloin tapahtuu taas jotakin. Pitkään aikaan ei tapahdu ehkä mitään. Mutta siihen ei voi luottaa. Jokainen uusi isku tulee äkkiarvaamatta pimeästä. Sotaa ei julisteta. Kaikki voi olla ohi yhden kuolemantapauksen jälkeen. Mutta taistelu voi jatkua pitkään, kuten kulkutautien ja epidemioiden aikana. Koko ajan peräännytään, eikä vetäytyminen koskaan lopu kokonaan.
      Elävien ja kuolleiden suhteesta puhutaan vielä lisää. Tässä ne ainoastaan osoitettiin kaksoisjoukoksi, jonka osapuolet jatkuvasti tukeutuvat toisiinsa.
      Kaksoisjoukon kolmas muoto on sota. Se koskettaa meitä nykyään lähimmin. Tämän vuosisadan koettelemusten jälkeen ihmiset olisivat valmiit antamaan paljon siitä hyvästä, että se voitaisiin käsittää ja ratkaista.



Kaksoisjoukko: Sota
Sodissa on kysymys tappamisesta. »Vihollisen rivistöt harvenivat.» Sodissa tapetaan kasapäin. Vihollisia surmataan mahdollisimman paljon; elävien vastustajien vaarallisesta joukosta tulkoon ruumiskasa. Se voittaa, joka tappaa enemmän vihollisia. Sota syttyy naapurin kasvavaa joukkoa vastaan. Jo heidän enenemisensä ahdistaa. Heidän silkka lisääntymisensä on uhka, ja se synnyttää aggressiivisen joukon, joka halajaa sotaa. Sodankäynnissä pyritään aina niskan päälle, nimittäin paikan suurimmaksi ryhmäksi, ja käyttämään kaikin tavoin hyväksi vastustajan heikkous, ennen kuin se itse kartuttaa lukumääräänsä. Sodankäynnin yksityiskohdat antavat siis tarkan kuvan siitä, mistä suuressa mitassa on kysymys: halutaan olla suurin elävien joukko. Vastapuolelle taas kuuluvat suurimmat ruumiskasat. Tuossa joukkojen kasvukisassa näkyy sotimisen olennaisin, voisi sanoa syvin syy. Tappamisen asemesta voidaan myös ottaa orjia, erityisesti naisia ja lapsia, lisäämään oman heimon lukumäärää. Mutta koskaan sota ei ole oikeaa sotaa, ellei ensi kädessä tavoitella kasapäin kuolleita vihollisia.
      Sekä muinaisten että nykyisten kielten liiankin tuttu sodankäyntisanasto kuvastaa tarkoin tätä asiaintilaa. Puhutaan »teurastuksesta» ja »verilöylystä». Puhutaan »tappiosta». Verivirrat värjäävät joet punaisiksi. Viholliset surmataan viimeiseen mieheen. Itse taistellaan »viimeiseen mieheen». »Anteeksi ei anneta.»
      On kuitenkin huomion arvoista, että myös vainajakasa koetaan yhdeksi ja monissa kielissä siihen viitataan erityisellä sanalla. Saksan kielen sana Walstatt 'taistelutanner' sisältää vartalon wal, joka tarkoittaa 'taistelukentälle jääneitä'. Muinaisskandinaavin varl tarkoittaa 'sotatanteren ruumiita'; valhalla on tietenkin 'kaatuneiden soturien asuinsija'. Muinaisyläsaksan wal-sanasta on vokaalinmuutoksen tietä tullut woul, se tarkoittaa 'tappiota'. Anglosaksissa vastaava sana wol merkitsee 'ruttoa, kulkutautia'. Näille kaikille sanoille on yhteistä, kuvasivatpa ne taistelukentälle jääneitä, tappiota, ruttoa tai kulkutautia, että ne ilmentävät yhtä vainajakasaa.
      Tämä mielikuva ei millään muotoa ole vain germaaninen. Sitä tapaa kaikkialta. Eräässä profeetta Jeremian näyssä koko maailma oli mädänneiden ruumiiden peittämää tannerta. »Ja Herran surmaamia on oleva sinä päivänä maan äärestä maan ääreen. Ei heille pidetä valittajaisia, ei heitä koota eikä haudata; he tulevat maan lannaksi.»
      Profeetta Muhammed herkeää kuolleen viholliskasan edessä niin tunteikkaaksi että läksyttää sitä voitonriemuisena. Bedrin taistelun jälkeen, jossa hän saavutti ensimmäisen suuren voiton mekkalaisista vihollisistaan, »hän antoi heittää surmatut viholliset vesisäiliöön. Vain yksi heistä haudattiin hiekan ja kivien alle, sillä hän oli niin turvonnut, ettei hänen sotisopansa vähällä vaivalla irronnut; niin hän yksin jäi erikseen ja hänet jätettiin makaamaan. Kun muut olivat vesisäiliössä, asettui Muhammed sen eteen ja huusi: 'Hoi te vesisäiliömiehet! Toteutuiko Jumalan uhkaus? Minä olen todeksi havainnut oman Jumalani lupauksen.' Hänen seuralaisensa sanoivat: 'Oi Jumalan lähettiläs! Hehän ovat kuolleet!' Muhammed vastasi: 'He tietävät silti, että Jumalan lupaus toteutui'».
      Näin hän kokosi ne, jotka eivät aikaisemmin halunneet häntä kuulla; vesisäiliössä he ovat hyvässä tallessa ja tiiviisti yhdessä. En tunne mieliinpainuvampaa kuvausta siitä, miten kuolleseen viholliskasaan yhdistyy tuollainen elämänjäänne ja joukonomaisuus. He eivät enää uhkaa ketään, mutta heitä voi uhata. Heitä voidaan rankaisematta häväistä kaikin tavoin. Tunsivatpa he sen tai eivät, heidän oletetaan tuntevan, jotta se kasvattaisi omaa riemua. Vesisäiliössä he ovat koossa niin ettei yksikään pystyisi liikahtamaan. Jos joku virkoaisi, hänen ympärillään olisi vain kuolleita, hän ei pystyisi hengittämään tovereidensa takia; hän palaisi maailmaan, joka olisi vainajien maailma, ja se koostuisi niistä jotka olivat hänen lähimpiään.
      Menneisyyden kansoista egyptiläisiä ei pidetty erityisen sotaisina, sillä heidän Vanhan valtakuntansa hankkeet keskittyivät enemmän pyramidien rakentamiseen kuin valloituksiin. Toki he tuohonkin aikaan saattoivat lähteä sotaretkelle. Korkea tuomari Une, jonka faarao Pepi nimitti sotapäälliköksi beduiineja vastaan, esittää seuraavan kuvauksen. Unen haudassa kerrotaan retkestä:
      »Tämä sotajoukko samosi onnekkaana ja hävitti beduiinien maan.
      Tämä sotajoukko samosi onnekkaana ja kumosi heidän torninsa.
      Tämä sotajoukko samosi onnekkaana ja katkoi heidän viikunapuunsa ja viiniköynnöksensä.
      Tämä sotajoukko samosi onnekkaana ja sytytti tuleen kaikki heidän kylänsä.
      Tämä sotajoukko samosi onnekkaana ja teurasti montakymmentätuhatta miestä.
      Tämä sotajoukko samosi onnekkaana ja toi mukanansa suuren joukon vankeja.»
Voimakas tuhokuva huipentuu rivillä, jolla kerrotaan kymmenistätuhansista teurastetuista vihollisista. - Egyptin Uudessa valtakunnassa esiintyi määrätietoista aggressiivista politiikkaa, joskin vain väliaikaisesti. Ramses II kävi pitkää sotaa heettiläisiä vastaan. Eräässä ylistyslaulussa häntä kuvataan:
      »Joka talloi murskaksi heettiläisten maan ja teki siitä ruumiskasan, on niin kuin Sekhmet, sillä hän on hirmuinen niin kuin rutto.» Jo muinaistaruissa jalopeuranpäinen jumalatar Sekhmet oli järjestänyt niskoittelevien ihmisten keskuudessa kammottavan verilöylyn. Hän pysyi sodan ja tappamisen jumalattarena. Ylistyslaulun runoilija kuitenkin yhdistää kuvitelmat heettiläisten ruumiskasasta ja rutosta; tämä rinnastus ei meitä enää yllätä.
      Kuuluisassa selonteossaan Kadešin taistelusta, jonka hän kävi heettiläisiä vastaan, Ramses II kertoo kuinka hän joutui eroon joukoistaan ja jonkinlaisen yli-inhimillisen voiman ja urhoollisuuden valtaamana voitti taistelun yksin. Hänen joukkonsa »havaitsivat, että kansa, jonka kimppuun olin hyökännyt, makasi teuraana veressään, kaikki heettiläisten parhaat soturit ja heidän ruhtinastensa lapset ja veljet. Olin tehnyt Kadešin kentästä valkean, eikä siellä voinut heidän suuren lukunsa tähden kulkea». Ruumiit ja niiden valkeat vaatteet muuttavat kentän värin; pelottavin ja havainnollisin kuvaus teurastuksen tuloksesta.
      Mutta tällaisia tuloksia nähdään vain sodissa. Taistelu käytiin kaukana, ja kotirintama haluaisi saada osansa kuolleesta viholliskasasta. Ihminen on kekseliäs, ja kotirintama pääsee osalliseksi nautinnosta. Seuraavasta faaraosta Merenptah'sta, Ramses II:n pojasta, kerrotaan kuinka hän voitti suuren taistelun Libyaa vastaan. Libyan koko aarrevaranto ja heidän ruhtinastensa omaiset jäivät egyptiläisten saaliiksi; ryöstelyn jälkeen kaikki poltettiin. 9 376 vankia täydensi saalista. Mutta se ei vielä riittänyt: jotta kotirintamalle voitaisiin todistaa kaatuneiden määrä, näiltä leikattiin sukuelimet; jos ne puuttuivat, käsi sai kelvata; saalis lastattiin aasien selkään. Myöhemmin Ramses III taisteli jälleen Libyaa vastaan. Voitonmerkkien määrä nousi 12 535:een. On selvää, että nämä kammottavat kantamukset ovat yksinomaan pelkistettyjä vihollisten ruumiskasoja, joista on tehty kuljetuskelpoisia ja koko kansan katsottavia. Jokainen kaatunut luovuttaa ruumiistaan jotakin kasaan; ja on tärkeää, että voitonmerkkeinä ne muistuttavat toisiaan.
      Muut kansat arvostivat enemmän päätä. Assyriassa vihollisen päästä luvattiin palkkio. Yksityinen sotilas pyrki hankkimaan mahdollisimman monta. Kuningas Aššurbanipalin aikaisessa reliefissä kuvataan, kuinka kirjurit seisovat suurissa teltoissaan ja laskevat irtileikattuja päitä. Jokainen sotilas tuo leikkaamansa päät, heittää ne yhteiseen kekoon, ilmoittaa nimensä ja osastonsa ja menee pois. Assyrian kuninkaat rakastivat intohimoisesti näitä pääkekoja. Kun he olivat armeijan mukana, he johtivat voitonmerkkien luovuttamistilaisuuksia ja antoivat itse kunniapalkinnot sotilaille. Jos he eivät olleet paikalla, he pyysivät tuomaan pääkeon; jos se oli mahdotonta, heidän oli tyytyminen vihollisjohtajan päähän.
      Sodan välitön ja kouriintuntuva päämäärä on siis selvä. Ei kannata etsiä lisää kuvauksia. Historia tarjoaa niitä todella tuhlaillen. Tulee vaikutelma, että se käsittelee mieluiten niitä ja että suurin ja toistuvin ponnistuksin se on valjastettu kuvaamaan muitakin ihmiskunnan muistoja.
      Jos molemmat sotaakäyvät osapuolet otetaan yhdessä tarkasteltavaksi, niin sota tarjoaa kuvan kahdesta ristikkäisestä kaksoisjoukosta. Mahdollisimman suuri sotaväki tavoittelee mahdollisimman suurta kuollutta viholliskasaa. Vastapuoleen pätee sama. Ristikkäisyys tarkoittaa että jokainen sotaan osallistuja kuuluu aina kahteen joukkoon yhtä aikaa: omalla puolellaan hän kuuluu eläviin sotureihin; vastapuolella hän kuuluu mahdollisiin ja toivottaviin vainajiin.
      Jotta taistelumieliala pysyisi korkealla, on ensiksikin koko ajan vakuuteltava omaa vahvuutta, siis oman sotajoukon suuruutta, ja toiseksi jo kaatuneiden vihollisten paljautta. Varhaisimmista ajoista alkaen on sotatiedonantoja leimannut tämä kaksoistilasto: näin paljon omia on rintamalla, näin paljon vihollisia on kuollut. Liioitteluun on usein taivuttu, erityisesti kaatuneitten vihollisten määrässä.
      Sotaa käydessä ei myönnetä, että elävien vihollisten määrä on ylivoimainen. Silloinkin kun se tiedetään, siitä vaietaan ja tämä epäkohta koetetaan korjata taistelujoukkojen ryhmittelyllä. Kuten jo edellä huomattiin, tehdään kaikki voitava, jotta sotaväenosastojen nopean vaihtuvuuden ja siirrettävyyden keinoin saavutettaisiin paikan päällä ylivoima. Vasta sodan jälkeen puhutaan siitä, paljonko omia kaatui.
      Että sodat saattavat kestää varsin kauan, että niitä jatketaan, vaikka ne on jo aikaa hävitty, se johtuu joukkojen syvimmästä vietistä: on säilyttävä toimintakuntoisena, oltava hajoamatta, pysyttävä joukkona. Tämä tunne on monesti niin vahva, että ihmiset mieluummin menevät koossa päistikkaa tuhoonsa kuin tunnustavat tappionsa ja siten kokevat oman joukkonsa hajoamisen.
      Mutta kuinka sotaisa joukko muodostuu? Mikä synnyttää yhdessä tuokiossa tuon kammottavan yksituumaisuuden? Mikä ajaa ihmisen panemaan likoon niin paljon, kaikkensa? Tämä ilmiö on vielä niin arvoituksellinen, että sitä on lähestyminen erityisen huolellisesti.
      Se alkaa varsin hämmentävästi. Ihminen päättää, että häntä uhkaa fyysinen tuho, ja hän julistaa tämän uhan avoimesti kaiken maailman kuullen. »Minut voidaan tappaa», hän vakuuttaa ja lisää hiljaa mielessään: »koska minä haluan tappaa sen ja sen.» Totuuden nimessä paino kuuluisi jälkilauseelle: »Minä haluan tappaa sen ja sen, siksi minut itseni voidaan tappaa.» Mutta sodan aloittamiseksi, sen sytyttämiseksi ja omien sotamielialan synnyttämiseksi käytetään vain ensimmäistä versiota, ja vain sen olemassaolo tunnustetaan. Oltiinpa todellisuudessa itse hyökkääjiä tahi ei, niin aina koetetaan luoda sepite uhattuna olosta.
      Uhka syntyy siinä, kun ihminen myöntää itselleen tappamisoikeuden. Jokainen yksilö omalla puolella on saman uhan alainen: se tekee kaikista samanvertaisia ja uhka kääntyy kaikkia vastaan. Tietystä hetkestä alkaen, joka on kaikille sama, nimittäin sodanjulistuksen hetki, niin voi käydä kaikille. Fyysinen tuhoutuminen, jolta oman yhteiskunnan jäsenyys muutoin suojaa, onkin työntynyt aivan lähelle nimenomaan tämän jäsenyyden takia. Kaikki, jotka lukeutuvat tiettyyn kansaan, ovat yhtä lailla joutuneet pelottavimman uhan alaisiksi. Tuhansille ihmisille sanotaan kullekin erikseen mutta samanaikaisesti: »Sinun pitää kuoleman», ja nämä liittyvät yhteen torjuakseen kuolemanvaaran. He koettavat nopeasti vetää luokseen kaikki, jotka saattaisivat joutua saman uhan alle; he kokoontuvat tiiviiksi joukoksi ja ryhtyvät yksissä tuumin puolustautumaan.
      Uhatut yhtyvät kummallakin puolella tavallisesti hyvin pian, olipa kysymyksessä kouriintuntuva todellisuus tai olipa kysymyksessä kuvittelu ja tunne. Sodan syttyminen on ensi kädessä kahden joukon syntymistä. Niin pian kuin ne ovat muodostuneet, kummankin joukon ylin tavoite on pysyä koossa mielipiteiden ja toiminnan avulla. Niistä luopuminen olisi itsensä elämän loppu. Sotaisa joukko käyttäytyy aina niin kuin sen ulkopuolella olisi vain kuolema, ja yksilö, joka on jo selvinnyt monesta sodasta, joutuu uuden aikana vastustelematta saman harhakuvan vangiksi.
      Kuolema, jonka uhkaamana itse kukin todellisuudessa alati elää, on julistettava yhteisön tuomiona, jotta sitä vastaan voidaan aktiivisesti taistella. On niin sanoaksemme olemassa julistettuja kuolinaikoja, jolloin kuolema uhkaa kokonaan tiettyjä vapaasti valittuja ryhmiä. »Nyt se odottaa kaikkia ranskalaisia» tai »Nyt se odottaa kaikkia saksalaisia.» Haltioituminen, jolla tuollainen julistus otetaan vastaan, johtuu yksilön heikkoudesta kuoleman edessä. Yksinään kukaan ei saata kohdata sitä. Helpompaa on kaksistaan, kun kaksi vihollista niin sanoaksemme panee toistensa tuomion täytäntöön, eikä se enää ylipäätään ole sama kuolema, kun tuhannet käyvät yhdessä sitä päin. Pahin mitä ihmisille sodassa voi tapahtua, se että he tuhoutuvat yhdessä, säästää heidät kuolemasta yksin, sillä sitä he pelkäävät yli kaiken. He eivät silti lainkaan usko, että tuo pahin tapahtuu. He näkevät mahdolliseksi, että he voivat välttää ja välittää eteenpäin saamansa kollektiivisen tuomion. Heidän kuolemanjohdattimensa on vihollinen, ja heidän tarvitsee ainoastaan ehtiä ennen tätä. On vain oltava kyllin nopea ja hetkeäkään epäröimättä käytävä kuolemankauppaa. Vihollinen tulee kuin kutsuttuna, hän se tuomion julisti, hän se ensin huusi: »Tappakaa!» Hän saa itse maistaa omaa lääkettään. Vihollinen aloitti aina. Vaikka hän ei kenties aina avannut ensimmäisenä suutaan, niin hän kuitenkin suunnitteli, ja jos ei suunnitellut, niin ajatteli sitä; jos ei vielä ollut sitä ajatellut, niin olisi pian ajatellut. Kuoleman toive on tosiaankin kaikkialla läsnä, eikä tarvitse kaivautua syvälle ihmiseen, kun se löytyy.
      Merkillinen ja kiistaton ylijännittyneisyys, joka leimaa kaikkia sotatapahtumia, johtuu kahdesta syystä: halutaan ehtiä kuoleman edelle ja toimitaan joukkona. Ilman jälkimmäistä ei ensimmäisestä olisi mitään toiveita. Niin kauan kuin sota jatkuu, on pysyttävä koossa; ja se on varsinaisesti loppunut, kun ei enää olla koossa. Sota sinänsä lupaa joukolle tietyn elinajan, ja se on suuresti kasvattanut sodan suosiota. Nykyaikaisten sotien ankaruus ja kesto johtuu sotamielialan täyttämistä hyvin suurista kaksoisjoukoista.



Sotajoukkue
Sota- ja metsästysjoukkueen keskeisin ero piilee sotajoukkueen kaksinkertaisessa rakenteessa. Jos kiihtynyt sotajoukkue jahtaa yksinäistä miestä rangaistakseen häntä, kysymys on metsästysjoukkueen kaltaisesta muodosteesta. Jos mies kuuluu toiseen joukkueeseen, joka ei halua saattaa häntä vaaraan, niin pian on joukkue joukkuetta vastassa. Viholliset eivät eroa toisistaan kovin suuresti. He ovat ihmisiä, miehiä, sotureita. Sodankäynnin varhaisimmassa muodossa he ovat niin lähellä toisiaan että heitä on vaikea erottaa toisistaan. He käyvät samalla tavoin toistensa kimppuun, ja heidän aseensa ovat samanlaisia. Kumpikin puoli päästelee villejä, uhkaavia huutoja. Molemmilla sotijaosapuolilla on sama tarkoitusperä. Metsästysjoukkue sitä vastoin on yksipuolinen: saaliseläimet eivät koeta saartaa tai saalistaa ihmisiä. Ne pakenevat, ja jos ne koettavat puolustautua, se tapahtuu sillä hetkellä kun ne on määrä tappaa. Useimmiten ne eivät enää siinä vaiheessa pysty edes puolustautumaan ihmisiltä.
      Sotajoukkueiden keskeisin ja varsinaisin luonteenpiirre on se, että kaksi joukkuetta aikoo toisilleen aivan samaa. Kahtiajako on ehdoton ja niiden välinen kuilu ylittämätön niin kauan kuin sotatila vallitsee. Mutta jotta saataisiin selville, mitä joukkueet oikeastaan suunnittelevat toistensa osaksi, riittää kun luetaan seuraava selostus. Se kertoo eteläamerikkalaisen heimon taulipangin sotaretkestä vihollista pišaukoa vastaan. Selostus on sanasta sanaan peräisin eräältä taulipang-mieheltä, ja siihen sisältyy kaikki mitä sotajoukkueista tarvitsee tietää. Kertoja on kiihdyksissään ja haltioissaan retkestä, ja hän kuvailee sitä sisältä käsin, omasta näkökulmastaan niin paljaasti että se on sekä totuudenmukaista että kammottavaa eikä hevin löydä vertaistaan.
      »Alussa taulipangien ja pišaukojen välillä vallitsi ystävyys. Sitten he joutuivat riitoihin naisista. Ensin pišaukot murhasivat yhden taulipangin jonka he väijyttivät metsässä. Sitten he murhasivat nuoren taulipangin ja naisen, sitten kolme taulipangia metsään. Niin pišaukot tahtoivat vähitellen hävittää koko taulipang-heimon tieltään.
      Silloin taulipangien päällikkö Manikuza kutsui kaiken väkensä koolle. Taulipangeilla oli kolme päällikköä: Manikuza, ylin päällikkö, ja kaksi alempaa päällikköä, joista toinen oli pieni tukeva ja hyvin urhoollinen mies ja toinen hänen veljensä. Vielä oli vanha päällikkö, Manikuzan isä. Heidän joukkoonsa kuului myös pieni ja hyvin urhoollinen mies naapuriheimosta arekunasta. Sitten Mazikuza käski valmistaa käynyttä kaširimassaa, joka täytti viisi suurta kurpitsankuorta. Sitten hän käski rakentaa kuusi kanoottia. Pišaukot asuivat vuorilla. Taulipangit ottivat kaksi naista mukaan sytyttämään majoja. He matkasivat sinne, en tiedä mitä jokea pitkin. He eivät syöneet mitään, eivät yhtään pippuria, eivät isoja kaloja, eivät riistaeläimiä, vain pikkukaloja, ennen kuin sota oli ohi. He ottivat myös väriaineita ja valkoista savea maalaustarpeiksi.
      He saapuivat pišaukojen asuinpaikan lähelle. Manikuza lähetti viisi miestä pišaukojen majojen luo vakoilemaan, olivatko kaikki siellä. Kaikki olivat siellä. Siellä oli suuri maja, jossa oli paljon ihmisiä, ja sen ympärillä jakaranda-aita. Vakoilijat palasivat ja kertoivat sen päällikölle. Silloin vanha päällikkö ja muut päälliköt puhalsivat käyneeseen kaširimassaan. He puhalsivat myös väriaineisiin ja valkoiseen saveen ja sotanuijiin. Vanhoilla oli vain jouset ja rautakärkinuolia, ei tuliaseita. Toisilla oli pyssyt ja hauleja. Jokaisella oli haulipussi ja kuusi rasiaa ruutia. Myös kaikkiin niihin puhallettiin. (Taikavoiman puhaltamista.) Sitten he maalasivat itseensä punaisia ja valkoisia juovia: otsasta alkaen punainen juova ylle ja valkoinen alle, koko kasvoihin. Rintaan he kukin maalasivat kolme juovaa, jokaisen ylhäältä punaiseksi ja alhaalta valkeaksi, yhtä lailla molempiin olkavarsiin, jotta soturit voisivat tunnistaa toisensa. Myös naiset maalasivat itsensä niin. Sitten Manikuza käski lisätä vettä kaširimassaan.
      Vakoilijat sanoivat, että majoissa oli hyvin paljon ihmisiä. Siellä oli erittäin suuri maja sekä kolme pienempää sivussa. Pišaukoja oli paljon enemmän kuin taulipangeja, joita oli vain viisitoista miestä ynnä yksi arekuna. Sitten he joivat kaširia, kukin yhden kalebassillisen, paljon kaširia rohkaistakseen itseään. Sen jälkeen Manikuza sanoi: 'Tämä ampukoon ensin. Sillä välin kun hän lataa, ampukoon toinen. Yksi toisensa jälkeen!' Hän jakoi miehensä kolmeen osastoon, kuhunkin viisi miestä, ja määräsi heidät suureen kehään majan ympärille. Hän sanoi: 'Ei yhtään turhaa laukausta! Kun mies kaatuu, jättäkää hänet makaamaan ja ampukaa sitä joka vielä seisoo!'
      Sitten he jakaantuivat kolmia; naiset heidän takanaan kurpitsankuoret täynnä juomaa. He tulivat savannin reunaan. Niin Manikuza sanoi: 'Mitä me nyt teemme? Siellä on hyvin paljon ihmisiä. Ehkä on parasta kääntyä takaisin ja noutaa lisää väkeä?' Silloin arekuna vastasi: 'Ei! Eteenpäin! Kun minä tunkeudun ihmispaljouden keskelle, sieltä ei löydy ainuttakaan tapettavaa.' (Se tarkoittaa: väki ei ennätä minnekään nuijani tieltä, sillä minä tapan nopeasti.) Manikuza vastasi: 'Eteenpäin! Eteenpäin! Eteenpäin!' Hän määräsi kaikkia. He saapuivat majan lähelle. Oli yö. Majassa oli noitatohtori, joka juuri puhalsi sairaaseen. Hän sanoi: 'Ihmisiä on tulossa!', ja varoitti näin majan asukkaita. Silloin majan isäntä, pišaukojen päällikkö sanoi: 'Olkoon! Minä tiedän, kuka siellä on! Se on Manikuza. Mutta hän ei lähde täältä elävänä!' Noitatohtori varoitti uudestaan ja sanoi: 'Ne ihmiset ovat jo täällä!' Silloin päällikkö vastasi: 'Se on Manikuza! Hän ei elävänä lähde! Hänen elämänsä päättyy täällä!'
      Silloin Manikuza katkaisi liaanin joka sitoi jakarandat yhteen. Sitten molemmat naiset ryntäsivät esiin ja sytyttivät majan tuleen, toinen sisäänkäynnin, toinen uloskäynnin luota. Majassa oli hyvin paljon ihmisiä. Sen jälkeen naiset palasivat jakaranda-aidan ulkopuolelle. Tuli levisi majaan. Muuan vanhus kiipesi ulos sammuttamaan tulta. Silloin majasta tuli ulos suuri joukko ihmisiä; he tulittivat pyssyillään mutta turhaan, koska he eivät nähneet ketään; he koettivat vain pelottaa vihollista. Vanha taulipang-päällikkö koetti ampua nuolella erästä pišaukoa mutta ei osunut. Pišauko piilotteli maakuopassaan. Kun vanhus jännitti toista nuolta, pišauko ampui hänet pyssyllään. Manikuza näki, että hänen isänsä oli kuollut. Silloin soturit ampuivat kiivaasti. He olivat piirittäneet koko majan eikä pišaukoilla ollut pakotietä.
      Silloin taulipangien soturi nimeltä Ewama ryntäsi esiin. Hänen takanaan tulivat peräkkäin toinen alipäällikkö, tämän veli ja arekuna. Muut jättäytyivät taaemmas tappaakseen pišaukot, jotka koettaisivat paeta. Muut viisi tunkeutuivat vihollisten keskelle ja nuijivat näitä hengiltä. Pišaukot ampuivat heitä osumatta kertaakaan. Sitten Manikuza surmasi pišaukopäällikön. Alipäällikkö surmasi pišaukojen alipäällikön. Hänen veljensä ja arekuna tappoivat nopeasti monta ihmistä. Vain kaksi tyttöä pääsi pakoon ja he elävät yhä yläjuoksulla taulipangien puolisoina. Kaikki muut tapettiin. Sitten he sytyttivät majan tuleen. Lapset parkuivat. Sitten he heittivät kaikki lapset tuleen. Kuolleiden keskellä oli eräs pišauko selvinnyt hengissä. Hän oli tuhrinut itsensä verellä ja asettunut vainajien keskelle harhauttaakseen viholliset uskomaan että hän oli kuollut. Silloin taulipangit kävivät käsiksi kuolleisiin pišaukoihin ja hakkasivat heidät viidakkoveisillä keskeltä kahtia. He löysivät elävän miehen ja kävivät hänen kimppuunsa ja tappoivat hänet. Sitten he ottivat kaatuneen pišaukopäällikön, sitoivat hänet kädet ylhäällä ojollaan puuhun ja ampuivat loput ammuksensa häneen niin että hän hajosi lopulta kappaleiksi. Sitten he kävivät käsiksi kuolleeseen naiseen. Manikuza levitti sormillaan hänen häpyhuuliaan ja sanoi Ewanalle: 'Katso tätä, tänne sinun on hyvä tunkeutua!' - -
      Loput pišaukot, joita oli vielä kolmessa pienessä majassa, hajaantuivat pakosalle ja levittäytyivät läheisille vuorille. Siellä he elävät yhä toisten heimojen verivihollisina ja salamurhaajina, jotka tavoittelevat eritoten taulipangien henkeä.
      Kaatuneen vanhan päällikön taulipangit hautasivat paikan päälle. Vain kaksi muuta oli haavoittunut hauleista lievästi vatsaan. Sitten he palasivat kotiin ja huusivat: 'Hei-hei-hei-hei-hei!' Kotoa he tapasivat yöpuut, jotka oli jo valmistettu heitä varten.»
      Riita alkaa naisista. Muutamia ihmisiä tapettiin. Vain siihen kiinnitetään huomiota, keitä toiset ovat tappaneet. Tuosta hetkestä alkaen pääsi vallalle horjumaton usko siihen, että viholliset haluavat ottaa hengiltä koko taulipang-heimon. Päällikkö tuntee tarkkaan väkensä, jonka hän nyt kutsuu koolle; heitä ei ole paljon, vain 16 ynnä naapuriheimon mies, ja kaikki tietävät mitä muilta voidaan taistelussa odottaa. He noudattavat ankaraa paastoa, eikä ravinnoksi saa käyttää muuta kuin vaivaisia sinttejä. Käyneestä hedelmälihasta valmistetaan vahvaa juomaa, ja sitä juodaan ennen taistelua jotta siitä saataisiin »rohkaisua». Väreillä maalataan eräänlainen univormu, jotta »soturit voisivat tunnistaa toisensa». Kaikkiin sotatarvikkeisiin ja erityisesti aseisiin »puhalletaan». Näin ne on täytetty taikavoimalla ja siunattu.
      Heti kun he ovat päässeet vihollisasutuksen läheisyyteen, vakoojat lähetetään selvittämään, ovatko kaikki koossa. Kaikki ovat siellä. Heidän pitäisi olla koossa, sillä heidät on määrä hävittää kerralla. Heillä on suuri maja ja se on täynnä ihmisiä; heillä on vaarallinen ylivoima. Kaikilla kuudellatoista on syytä juoda rohkaistuakseen. Päällikkö antaa nyt määräyksensä aivan kuin upseeri. Mutta päästyään vihollismajan lähistölle hän muistaa vastuunsa. »Siellä on hyvin paljon ihmisiä», hän sanoo, ja hän epäröi. Pitäisikö kääntyä takaisin hakemaan lisäjoukkoja? Mutta hänen joukkoihinsa kuuluu mies, joka ei voi kyllikseen tappaa vihollisia. Hänen päättäväisyytensä tarttuu päällikköönkin ja tämä komentaa: Eteenpäin!
      On yö mutta majan asukkaat ovat valveilla. Noitatohtorilla on istunto, ja hän hoitaa sairasta, ja kaikki ovat kerääntyneet näiden ympärille. Noitatohtori on epäluuloisempi kuin muut ja kaikki hänen aistinsa ovat valppaina; hän vaistoaa vaaran. »Ihmisiä on tulossa!» hän sanoo ja lisää heti: »Ne ihmiset ovat jo täällä!» Majan päällikkö tietää kuitenkin hyvin, kenestä on kysymys. Hänellä on vihollinen, ja hän on vakuuttunut tämän vihamielisyydestä. Mutta hän on varma myös siitä, että vihollinen tulee ainoastaan päästäkseen hengestään. »Hän ei elävänä lähde! Hänen elämänsä päättyy täällä!» Tuhoutujien sokeus on yhtä huomionarvoista kuin hyökkääjien epäröinti. Uhattu ei tee mitään: heti on onnettomuus hänen kimpussaan.
      Kohta maja on tulessa, koska naiset ovat sytyttäneet sen, ja sisällä olijat tunkeutuvat ulos. He eivät pysty näkemään, kuka ampuu heitä pimeästä, mutta he itse ovat kirkkaasti valaistuja maalitauluja. Viholliset käyvät heidän kimppuunsa ja iskevät heidät hengiltä. Heidän tuhonsa voidaan kuvata muutamalla lauseella. Kysymys ei ole taistelusta vaan täydellisestä tuhoamisesta. Parkuvat lapset heitetään tuleen. Vainajat hakataan yksi toisensa jälkeen kappaleiksi. Eloonjäänyt on tuhrinut itsensä verellä ja asettunut ruumiiden sekaan toivoen pelastuvansa, mutta hän kokee saman kohtalon. Kuolleen päällikön he sitovat puuhun ja ampuvat häntä kunnes hän hajoaa kappaleiksi. Kuolleen naisen häpäisy on kammottava huippukohta. Kaikki tuhoutuu läpikotaisin tulessa.
      Ne muutamat, jotka pelastautuivat vuorille viereisistä pikkumajoista, jatkavat siellä elämäänsä »salamurhaajina».
      Tuohon sotajoukkuekuvaukseen ei ole paljon lisättävää. Lukuisten samankaltaisten selostusten joukosta tämä on paljautensa takia totuudenmukaisin. Siinä ei ole mitään asiaankuulumatonta, eikä kertoja parantele eikä kaunistele mitään.
      Kuusitoista miestä, jotka lähtivät retkelle, eivät tuoneet minkäänlaista saalista mukanaan; he eivät rikastuneet voitostaan hiventäkään. He eivät jättäneet ainuttakaan naista eivätkä ainuttakaan lasta eloon. Heidän tavoitteenaan oli vihollisjoukkueen tuhoaminen niin että mitään, sananmukaisesti ei mitään jää heistä jäljelle. Omia tekoja kuvataan hehkuvan innostuksen vallassa. Mutta toiset ne olivat ja ovat murhaajia.



Jivarojen sotasaalis
Ecuadorin jivarot ovat nykyään koko Etelä-Amerikan sotaisin kansa. On erityisen valaisevaa tarkastella, millaisia tapoja ja menoja he liittävät sotaan ja sotasaaliiseen.
      Heidän kohdallaan ei voida puhua liikakansoituksesta. He eivät sodi saadakseen lisää elintilaa. Heidän alueensa on ennemminkin liian suuri kuin liian pieni. Yli 60 000 neliökilometrin alueella asuu noin 20 000 ihmistä. Heillä ei ole laajoja viljelyksiä eivätkä he viihdy kylissä. Kukin suurperhe asuu omassa talossaan, vanhin mies on heidän ylipäällikkönsä, ja lähin naapuri asuu ehkä muutaman kilometrin päässä. Minkäänlaiset poliittiset järjestöt eivät heitä yhdistä. Rauhanaikana kukin perheenpää on korkein vallankäyttäjä, eikä häntä komentele kukaan. Jos jivarot eivät tavoittele toisiaan vihamielisin aikein, yksi ryhmä tuskin kohtaa toista heidän valtavissa sademetsissään.
      Heidän yhdyssiteenään toimii verikosto eli oikeastaan kuolema. He eivät usko luonnolliseen kuolemaan; jos joku kuolee, vihollinen on noitunut hänet matkan päästä. Omaisten kuuluu selvittää, kuka on kuolemaan vikapää ja kostettava se noitujalle. Jokainen kuolema on siis oikeastaan murha, ja murha voidaan kostaa vain vastamurhalla. Mutta vaikka vihollisen hengenvaaralliset taikakeinot tuhoavat matkan päästä, niin fyysinen eli verikosto, joka on omaisten velvollisuutena, onnistuu vain mikäli syyllinen etsitään ja tavoitetaan.
      Jivarot etsivät siis toisiaan käsiinsä kostaakseen, ja niin verikosto toimii heidän sosiaalisena yhdyssiteenään.
      Perhe elää koossa majassaan ja muodostaa hyvin tiiviin yksikön. Kun mies ruhtyy johonkin, hän ryhtyy yhdessä kotimajansa muiden miesten kanssa. Suuria ja vaarallisia retkiä varten useiden lähimajojen miehet liittyvät ryhmäksi; ja vain vakavan kostoretken takia he valitsevat ylipäällikön, yleensä vanhahkon kokeneen miehen, jonka komentoon he retken ajaksi varauksettomasti alistuvat.
      Sotajoukkue on siis jivarojen perustavin dynaaminen yksikkö. Staattisen perheyksikön ohella se on ainut huomion arvoinen. Kaikki heidän juhlansa järjestetään sotajoukkueen ympärille. He kokoontuvat viikon ajaksi yhteen ennen retkeä, ja kun sieltä palataan voiton kera, luvassa on suurten juhlien sarja.
      Sotaretkien ainoana tavoitteena on tuhoaminen. Kaikki viholliset surmataan, lukuun ottamatta muutamaa tyttöä ja ehkä paria lasta, jotka otetaan omaan perheeseen. Vihollisen sinänsä melko vaatimaton omaisuus - kotieläimet, viljelykset, maja - tuhotaan. Varsinaisesti tavoitellaan vain vihollisen irti hakattua päätä. Ainoastaan sitä himoitaan aidosti, ja jokaisen soturin ylimpänä toiveena on kotiin palatessa tuoda ainakin yksi pää mukana.
      Pää käsitellään ja kutistetaan erityismenetelmin suunnilleen appelsiinin kokoiseksi. Siitä käytetään nimitystä tsantsa. Moisen pään omistaja nauttii aivan erityistä arvonantoa. Kun on vierähtänyt tietty aika, ehkä yksi tai kaksi vuotta, järjestetään suuri juhla, jonka keskipisteenä on moitteettomasti kutistettu pää. Kaikki ystävät kutsutaan tuohon juhlaan ja siellä syödään ja juodaan ja tanssitaan paljon; kaikki tapahtumat ovat seremonian sääntelemiä. Juhla on kauttaaltaan uskonnollinen, ja lähempi tarkastelu osoittaa, että sen keskipisteenä on enenemistoive, ja juhlan varsinainen olemus muodostuu keinoista, joilla sitä tavoitellaan. Tässä ei voida yksityiskohtaisesti tarkastella seikkoja, joita R. Karsten kuvaa laajasti kirjassaan Blood Revenge, War, and Victory Feasts. Riittää että tarkastelemme jivarojen tärkeimpiä tansseja; niissä manataan voimallisesti kaikkia riistaeläimiä ja niiden jälkeen ihmisen omaa sukupuoliaktia, jonka ansiosta oma väki enenee.
      Tanssi toimii varsinaisesti johdantona suureen juhlaan. Miehet ja naiset järjestäytyvät piiriksi majan keskustolpan ympärille, ottavat toisiaan kädestä ja kiertävät hitaasti tolpan ympärillä ja samalla syytävät manaussanoina suustaan kaikkien eläinten nimet, joiden lihaa he mielellään syövät. He liittävät mukaan kotitalousesineitä, joita he itse valmistavat. Jokaisen nimen perään huudetaan kuuluvasti ja painokkaasti »Hei!»
      Tanssi alkaa kimeillä vihellyksillä. Varsinainen manausloihtu kuuluu näin:
      »Hei! Hei! Hei!
      Mölyapina, hei!
      Punainen, hei!
      Ruskea apina, hei!
      Musta apina, hei!
      Kapusiiniapina, hei!
      Harmaa apina, hei!
      Villikoira, hei!
      Vihreä papukaija, hei!
      Pitkäpyrstöinen, hei!
      Kotisika, hei!
      Lihava, hei!
      Naisten vaatteet, hei!
      Liivit, hei!
      Kori, hei!
      Manaaminen kestää noin tunnin, ja tanssijat liikkuvat väliin oikealle, väliin vasemmalle. Aina kun he pysähtyvät vaihtamaan suuntaa, he viheltävät kuuluvasti ja huutavat »tši, tši, tši, tši», ikään kuin he noilla huudoilla koettaisivat turvata manauksen jatkuvuuden.
      Toinen manaus koskee naisia ja heidän hedelmällisyyttään:
      »He, hei, hei!
      Nainen, hei!
      Nainen, hei!
      Parittelu, hei!
      Parittelu, hei!
      Suokoon tsantsa parittelun!
      Nainti, hei!
      Parittelu, hei!
      Nainen, hei!
      Nainen, hei!
      Tulkoon siitä totta, hei!
      Sen me teemme, hei!
      Tehköön hyvää, hei!
      Yllin kyllin, hei!»
      Näiden manausten keskipisteenä on tsantsa, vihollisen kutistettu ja käsitelty pää. Hänen henkensä pysyttelee alati pään läheisyydessä, ja se on erittäin vaarallinen. Se koetetaan kammitsoida kaikin keinoin; heti kun siitä on onnistuttu tekemään kuuliainen, siitä on suurta hyötyä. Se huolehtii siitä että siat ja kanat lisääntyvät; sen tahdosta lisääntyvät maniokinmukulat. Se takaa kaiken toivotun lisääntymisen. Mutta henkeä ei helposti orjuuteta. Alussa se on täynnä kostonhimoa; ei uskalla kuvitella, mitä kaikkea se voisi tehdä pään uudelle omistajalle. On toki olemassa ällistyttävän paljon riittejä ja perinnäistapoja, joilla sen herraksi päästään. Usean päivän mittainen juhla päättyy siihen, että omistaja on saanut tsantsan ja hengen tykkänään valtoihinsa.
      Jos tsantsaa tarkastellaan meidän sotatapojemme näkökulmasta, niin se tuntuu vastaavan meikäläistä sotasaalista. Jotta saataisiin pää, lähdetään sotajalalle; se on ainut saalis. Mutta miten pieneltä saalis vaikuttaakin, eritoten kun se kutistetaan appelsiinin kokoiseksi, siihen sisältyy silti kaikki ratkaiseva. Pää huolehtii, ettei omistajalta koskaan puutu mitään tarpeellista: lisääntyvät eläimet ja kasvit, joita käytetään ravinnoksi, omatekoiset esineet ja lopulta oma väki. Tuommoinen saalis on kammottavan keskittynyt, eikä riitä että se otetaan haltuun, vaan on uurastettava ja pitkällisin toimituksin tehtävä siitä sellainen kuin tarkoitus on. Nuo toimenpiteet huipentuvat juhlan yhteiseen kiihtymykseen, erityisesti sen perinpohjaisiin manauksiin ja tansseihin. Tsantsa-juhla sinänsä on kasvujoukkueen työtä. Jos sotajoukkueella on onnea, se muuttuu lopulta juhlivaksi kasvujoukkueeksi, ja tuota muutosta voi luonnehtia jivarouskonnon varsinaiseksi dynamiikaksi.



Pueblointiaanien sadetanssit
Eräiden hedelmällisyystanssien on määrä aikaansaada sadetta. Ne niin sanoaksemme tallaavat sateen maasta esiin. Jalkojen töminä on kuin pisaroiden lankeamista. Jos sade alkaa heidän tanssinsa aikana, he jatkavat sen keralla. Tanssi esittää sadetta, ja se muuttuu lopulta sateeksi. Noin 40 ihmisen rytmisesti liikkuva ryhmä muuttuu sateeksi.
      Sade on puebloheimojen tärkein joukkosymboli. Sillä on aina ollut merkitystä, myös heidän esi-isilleen, jotka ovat ehkä asuneet muualla. Mutta niin kauan kuin he ovat asuneet kuivalla ylätasangollaan, sen merkitys on kasvanut niin että se määrää koko heidän uskontonsa luonteen. Kaikkien toimitusten ytimenä ovat maissi, josta he elävät, ja sade, jota ilman maissi ei kasva. Kaikki lukuisat taikakeinot, joilla he sadetta houkuttelevat, yhdistyvät ja huipentuvat sadetanssissa.
      On tähdennettävä, että tanssissa sinänsä ei ole mitään villiä; se johtuu sateen luonteesta. Kun se lähestyy pilvinä, se on yhtenäinen kokonaisuus. Se on kaukana ja korkealla, valkoisena ja utuisena, ja kun se lähestyy, se herättää ihmisissä helliä tuntemuksia. Mutta kun pilvet purkautuvat sateeksi, ne hajoavat; sade saavuttaa ihmisen ja maaperän erillisinä pisaroina, ja se imeytyy maahan. Koska tanssin on määrä houkutella sadetta muuntautumalla sateeksi, se esittääkin joukon pakoa ja hajaannusta, ei niinkään sen muodostumista. Tanssijat toivovat pilvien vaeltavan luokseen, mutta niiden ei pidä jäädä kokoon yläilmoihin, vaan niiden olisi purkauduttava maahan. Pilvet ovat hyväntahtoinen joukko, ja jäljempänä nähdään miten suuressa määrin, sillä ne rinnastetaan esi-isiin. Vainajat palaavat sadepilvinä ja tuovat siunauksen. Kun sadepilvet ilmaantuvat kesäisenä iltapäivänä, intiaanit sanovat lapsilleen: »Katsokaa, isoisänne tulevat.» Se ei tarkoita kyseisen perheen vainajia vaan yleensä esi-isiä.
      Mutta kun papit ovat rituaalisesti eristyksissä, he istuvat kahdeksan päivää liikkumatta ja mietiskellen alttareidensa edessä ja manaavat sadetta:
      »Missä nykyään elättekin,
      suunnatkaa kulkunne tänne,
      te tuulten ajamat hattarat,
      te tummat pilvenlongat
      täynnä elävää vettä.
      Te lähdette luoksemme asumaan.
      Hieno sateenne hyväilee maata
      täällä Itiwanassa,
      isienne asuinsijoilla,
      äitienne asuinsijoilla,
      niiden jotka elivät ennen meitä,
      suurten vesiryöppyjenne keralla
      te yhdessä tulette.»
      Ihmiset toivovat suunnatonta vesipaljoutta, mutta tuo pilviin kokoontunut vesi lankeaa pisaroina. Sadetanssi korostaa sateen lankeamista. Tanssijat toivovat lempeää joukkoa, eivät villipetoa, joka on surmattava, eivät raivokasta vihollista, jonka kanssa on taisteltava. Sade rinnastetaan esivanhempien joukkoon, joka on rauhan- ja hyväntahtoinen.
      Heidän pisaransa tuovat maahan siunauksen, joka synnyttää toisen elintärkeän joukon, maissin. Niin kuin muuallakin, sadonkorjuu tarkoittaa maissikasoja. Tapahtumat kulkevat juuri päinvastaiseen suuntaan: sadepilvet hajoavat sateeksi, mutta maissi kerätään viimeistä tähkää, jopa viimeistä jyvästä myöten kokoon.
      Tuon ravinnon ansiosta ihmiset tulevat vahvoja ja naiset hedelmällisiä. Sana lapset esiintyy usein rukouksissa. Tietäjä puhuu heimon elävistä jäsenistä kuin lapsista, mutta hän puhuu myös »kaikista pojista ja tytöistä, joilla on taival vielä edessä». Me nimittäisimme heitä heimon tulevaisuudeksi. Tarkemmin sanoen hän ajattelee heitä samoin kuin kaikkia, joilla on elämän taival vielä edessä.
      Pueblojen elämän olennaiset joukot ovat siis esi-isät ja lapset, sade ja maissi, tai jos ne halutaan asettaa syy-seuraus-järjestykseen, esi-isät, sade, maissi, lapset.
      Neljästä joukkuetyypistä jäävät heidän kohdallaan lähes kokonaan pois metsästys- ja sotajoukkue. Kaniinien ajometsästyksestä esiintyy jäänteitä. Soturiyhteisö on olemassa, mutta se toimii vain poliisina, ja poliisia meikäläisessä merkityksessä siellä harvoin tarvitaan. Surujoukkue on supistunut suorastaan hämmästyttävällä tavalla. Kuolemantapauksista pidetään mahdollisimman vähän melua, ja kuolleet yksilöinä koetetaan unohtaa niin nopeasti kuin suinkin. Neljä päivää kuoleman jälkeen ylipappi kehottaa surevia unohtamaan vainajan. »Hän kuoli jo neljä vuotta sitten!» Kuolema heitetään menneisyyteen ja surua tyynnytellään siten. Surujoukkueista puebloilla ei ole säilynyt mitään: he eristävät tuskan.
      Kasvujoukkue on säilynyt heillä aktiivisena ja monimuotoisena joukkuetyyppinä. Kaikki yhteiselämä korostaa sen merkitystä. Voisi sanoa että he elävät yksinomaan tuota enenemistä varten ja se on yksinomaan myönteistä. Heille ovat vieraat nuo januksenkasvot, jotka tunnemme muilta kansoilta: toisaalta oma eneneminen, toisaalta vihollisten hupeneminen. Sotiminen ei heitä juuri kiinnosta. Sade ja maissi ovat tehneet heistä lempeitä, ja heidän elämänsä riippuu kokonaan omista esi-isistä ja lapsista.



Sodan dynamiikasta: Ensimmäinen vainaja · Riemusaatto
Sodan sisäinen eli joukkuedynamiikka näyttää alkuperänsä puolesta seuraavalta: vainajaa surevasta joukkueesta muodostuu sotajoukkue, jonka on kostettava kuolema; voittoisa sotajoukkue muuttaiksen riemusaaton kasvujoukkueeksi.
      Ensimmäinen vainaja saa itse kunkin tuntemaan olonsa uhatuksi. Ei voida liiaksi korostaa, miten suuri merkitys ensimmäisellä vainajalla sodan sytyttäjänä on. Kun vallanpitäjät haluavat päästää sodan riehumaan, he tietävät varsin hyvin, että heidän on joko hankittava tai luotava ensimmäinen vainaja. Ei ole kovin tärkeää, millainen asema hänellä ryhmässään on. Kyseeseen voi tulla joku jolla ei ole erityistä vaikutusvaltaa, usein jopa joku tuntematon. Kysymys on hänen kuolemastaan eikä mistään muusta; on uskottava, että vihollinen on siitä vastuussa. Kaikki syyt, jotka ovat voineet johtaa hänen kuolemaansa, jätetään sivuun yhtä lukuun ottamatta: hänet on surmattu sellaisen ryhmän jäsenenä johon itse kuulutaan.
      Nopeasti muodostunut surujoukkue vaikuttaa kuten joukkokide, se niin sanoaksemme avautuu: kaikki, jotka tuntevat olonsa samasta syystä uhatuksi, liittyvät siihen. Heidän mielentilansa muuttuu äkisti sotajoukkueeksi.
      Kun sota tarvitsee syttyäkseen yhden tai muutamia vainajia, se lopulta johtaa valtaviin vainajamääriin. Jos voitto saavutetaan, heitä surraan - päinvastoin kuin alussa - varsin hillitysti. Voitto koetaan joko vihollisen ratkaisevaksi vähentämiseksi tai suorastaan hävittämiseksi, ja se olennaisesti lieventää surua, jota omien vainajien tähden tunnetaan. Heidät lähetettiin etujoukkona kuolleiden valtakuntaan, ja he laahasivat mukanaan paljon enemmän vihollisia. Niinpä he ovat vapauttaneet yksilön ahdistuksesta, jota ilman sotaan ei olisi ryhdytty.
      Vihollinen on lyöty, uhka joka yhdisti oman väen on hälvennyt, ja jokainen on taas omillaan. On siinä ja siinä, luhistuuko sotajoukkue ryöstelyyn, niin kuin metsästysjoukkue muuttuu jakojoukkueeksi. Jos uhkaa ei koettu todella yhteiseksi, niin ryöstely oli ainut tarkoitus, jonka turvin ihmisiä koetettiin houkutella sotaan. Tällaisessa tapauksessa heille on aina annettava vapaat kädet; entisaikaan sotapäällikkö tuskin olisi rohjennut kieltää sitä väeltään. Ryöstely uhkaa joukkojen yhtenäisyyttä niin vakavasti, että sotamielialan jälleensynnyttämiseksi on aina etsitty keinoja. Paras keino olivat voitonjuhlat.
      Voitonjuhlien varsinainen merkitys on siinä, että vihollisen väheneminen ja oma eneneminen asetetaan niissä vastakkain. Kansa, miehet, naiset ja lapset kootaan yhteen. Voittajat palaavat samanlaisena muodostelmana kuin lähtivät taisteluun. Kun he näyttäytyvät kansalle, he tartuttavat siihen voitonmielialan. Paikalle virtaa yhä enemmän ihmisiä, kunnes läsnä ovat lopulta kaikki, jotka vain suinkin voivat asuinpaikaltaan lähteä.
      Mutta voittajat eivät näyttele vain itseään. He ovat tuoneet mukanaan kaikenmoista, ja he tulevat hedelmällisinä. Heidän saaliinsa esitetään kansan nähdä. Esitteillä on ylen määrin kaikkea tarpeellista ja arvokasta, ja jokainen saa siitä osansa; voittoisa sotapäällikkö tahi kuningas saattaa panna toimeen suuren yleisen saaliinjaon tai lupaa verohelpotuksia tai muita etuja. Saaliiseen kuuluu muutakin kuin kultaa ja mammonaa. Mukana on vankeja, ja heidän runsaslukuisuutensa havainnollistaa, miten vihollisen määrä hupenee.
      Jos yhteiskunta pitää sivistyneisyyttä arvossa, se tyytyy esittelemään vihollisvankeja. Toiset, mielestämme näköjään barbaarisemmat, vaativat enemmän: he haluavat nimenomaan yhdessä ja ilman välittömän uhan pelkoa kokea, miten vihollisen määrä hupenee. Niinpä vankeja mestataan julkisesti, niin kuin monien sotaisten kansojen voitonjuhlissa kerrotaan tehtävän.
      Moiset teloitukset saavuttivat suorastaan mielikuvitukselliset mitat Dahomeyn valtion pääkaupungissa. Siellä järjestettiin joka vuosi monipäiväiset juhlat: kuningas esitytti alamaisilleen verisen näytelmän ja satoja vankeja mestattiin julkisesti.
      Kuningas istui korkealla valtaistuimella arvohenkilöidensä keskellä. Kansa oli kokoontunut tiiviisti hänen ympärilleen. Kuninkaan viittauksesta pyöveli pani toimeksi. Tapettujen päät heitettiin kekoon; useita kekoja oli nähtävillä. Kaduilla liikkui kulkueita, ja hirtettyjen vihollisten ruumiita riippui orressa katujen vierillä. Jotta kuninkaan lukuisten vaimojen säädyllisyydentunnetta ei loukattaisi, ruumiita oli silvottu - sukuelimet oli leikattu irti. Juhlan viimeisenä päivänä koko hovi kerääntyi jälleen korokkeelle, ja kansa sai lahjoja. Sille heitettiin näkinkenkiä, joita käytettiin rahana, ja ihmiset nahistelivat niistä. Sitten heille annettiin sidottuja vihollisia; ja myös nämä teloitettiin. Kansa taisteli ruumiista, ja ihmiset kuulemma söivät niitä hurmioissaan. Jokainen halusi palan kuolleesta vihollisesta: tässä voidaan puhua riemusaaton ehtoollisesta. Eläimet seurasivat ihmisiä; pääasia että oli kyse vihollisesta.
      Eurooppalaiset silminnäkijät ovat kuvailleet noita juhlia 1700-luvulla. Tuohon aikaan valkoisilla kansoilla oli kauppaedustustoja rannikolla; kauppatavarana olivat orjat, ja he tulivat pääkaupunkiin Abomeyhin ostamaan niitä kuninkaalta. Kuningas myi osan vangeistaan eurooppalaisille. Hän teki sotaretkiä tuosta syystä, ja tuohon aikaan se kyllä sopi eurooppalaisille. Julmat joukkoteloitukset eivät olleet aivan yhtä miellyttävää katseltavaa; mutta läsnäolo kuului hyviin tapoihin. Eurooppalaiset koettivat suostutella kuningasta myymään teloitettavat uhrit heille. He tunsivat itsensä varsin inhimilliseksi, ja se oli kaupallisestikin edullista. Mutta heidän suureksi hämmästyksekseen kuningas ei ahneudestaan huolimatta halunnut luopua uhreistaan. Kun orjista oli pulaa ja kauppa kangerteli, he ärsyyntyivät hänen jääräpäisyyteensä. He eivät ymmärtäneet, että kysymys oli vieläkin enemmän kuninkaan vallasta kuin vain hänen omaisuudestaan. Kansa oli tottunut uhrinäytöksiin. Se muunsi karkeat ja julkiset vihollisen joukkojensupistusesitykset omaksi enenemisvarmuudekseen. Kuninkaan valta perustui suoraan siihen. Näytelmällä oli kahtalainen vaikutus. Se oli paras keino, millä kansa vakuutettiin siitä että se kukoisti hänen valtansa alla, ja se pidettiin hartaan uskonnollisessa joukkotilassa. Se piti myös vireillä pelon hänen käskyjään kohtaan. Hän järjesti mestaukset henkilökohtaisesti.
      Roomalaisten merkittävin yleinen juhla oli riemusaatto. Siihen kokoontui koko kaupunki. Mutta kun valtio oli voimansa huipulla eikä enää tehnyt lakkaamatta valloituksia, voitoista itsestään tuli instituutio, joka palasi säännöllisesti kalenterin mukaan. Areenalla järjestettiin taisteluja kaikkien katsella, ja vaikka niillä ei ollut poliittisia seurauksia, niillä oli oma merkityksensä, sillä ne herättivät uudelleen voitontunnon ja pitivät sitä vireillä. Roomalaiset katselivat eivätkä taistelleet itse, mutta he päättivät joukolla, kuka oli voittaja, ja juhlivat häntä kuin ennen vanhaan. Kaikki riippui tuosta voitontunnosta. Varsinainen sotiminen ei enää tuntunut niin välttämättömältä, ja se menetti merkitystään. Historiallisille kansoille tuollainen sota oli varsinaisesti enenemiskeino. Hankitaanpa sillä saalista jolla eletään tai hankitaanpa sillä orjia työskentelemään - muut lievemmät enenemismuodot hylätään ja niitä pidetään halveksuttavina. Muodostuu eräänlainen valtiollinen sotauskonto: se tavoittelee mahdollisimman nopeaa enenemistä.



Islam sotauskontona
Uskovat muhamettilaiset kokoontuvat neljällä erilaisella tavalla:
      1. He kokoontuvat useita kertoja päivässä rukoukseen, johon ylhäältä kuuluva ääni heitä kehottaa. - Tässä on kysymys pienistä rytmisistä ryhmistä, joita voi nimittää rukousjoukkueiksi. Jokainen liike on ennalta säädetty, ja sitä hallitsee yksi suunta, Mekka. Kerran viikossa nuo joukkueet kokoontuvat yhdessä perjantairukoukseen.
      2. He kokoontuvat pyhään sotaan uskottomia vastaan.
      3. He kokoontuvat Mekkaan suureen pyhiinvaellukseen.
      4. He kokoontuvat viimeiselle tuomiolle.
      Islamissa, niin kuin kaikissa uskonnoissa, näkymättömät joukot ovat kaikkein tärkeimpiä. Mutta vastakkaiset kaksoisjoukot ovat keskeisemmällä sijalla kuin muissa maailmanuskonnoissa.
      Kun tuomion pasuuna kajahtaa, vainajat nousevat haudoistaan ja kiiruhtavat tuomiokentälle kuin sotilasosasto. Siellä he asettuvat Jumalan kasvojen eteen kahtena suurena joukkiona, jotka erotetaan toisistaan, toiselle puolelle uskovat, toiselle puolelle uskottomat, ja Jumala tuomitsee jokaisen yksilön.
      Kaikki ihmissukupolvet kokoontuvat ja kaikki ovat sen näköisiä kuin heidät olisi vasta haudattu. Yhdelläkään ei ole käsitystä siitä, miten suunnattoman ajan hän on haudassa maannut. Kuolema oli unetonta ja muistitonta aikaa. Mutta kaikki kuulevat pasuunan äänen. »Tuona päivänä ihmiset tulevat suurin joukion.» Koraanissa puhutaan yhä uudelleen tuon suuren hetken ihmisjoukoista. Se on kaikenkattavin joukkokuvitelma, mitä uskovat muhamettilaiset voivat tavoittaa. Ei voida kuvitella suurempaa ihmisjoukkoa kuin kaikki koskaan eläneet ihmiset koossa yhdessä paikassa. Ainoastaan tuo joukko ei enää kasva eikä tiiviimpää ole, sillä kaikki astuvat siinä paikassa tuomarinsa eteen.
      Mutta suuruudestaan ja tiiviydestään huolimatta se on alun alkaen jaettu kahtia. Itse kukin tietää tarkoin, mikä häntä odottaa: toista toivo, toista kauhu. »Tuona päivänä on oleva loistavia kasvoja, nauravia, iloisia; ja tuona päivänä on oleva tuhkanharmaita, synkkiä kasvoja, ne ovat uskottomia, pahoja.» Koska kysymys on ehdottoman oikeudenmukaisesta tuomiosta - jokainen teko on kirjattu muistiin ja ne voidaan todentaa -, kukaan ei voi väistyä siltä puolelta, jolle hän oikeuden mukaan kuuluu.
      Joukon kahtiajako on islamissa ehdoton, ja se erottaa uskovien joukkion uskottomien joukkiosta. Heidän kohtalonsa pysyvät ikuisesti erossa, ja sen mukaisesti heidän on taisteltava toisiaan vastaan. Uskonsota on pyhä kutsumus, ja niinpä jo maallisen elämän aikana jokaisessa taistelussa jäljitellään - vaikkakin pienemmässä mitassa - viimeisen tuomion kaksoisjoukkoa.
      Toinen velvollisuus on muhamettilaisille vähintään yhtä tärkeä: pyhiinvaellusmatka Mekkaan. Siinä on kyse hitaasta joukosta, joka vähitellen virtaa kokoon kaikista Herran maista. Taival saattaa kestää viikkoja, kuukausia tai vuosia sen mukaan, miten kaukana uskovat asuvat Mekasta. Ihmisen velvollisuutena on elinaikanaan ainakin yksi pyhiinvaellusmatka, ja se sävyttää hänen koko maallista eloaan. Joka ei ole tehnyt pyhiinvaellusta, ei ole elänyt todella. Heidän kokemuksensa niin sanoaksemme kokoaa yhteen kaiken alueen, jolle usko on levittäytynyt, ja keskittää sen paikkaan, josta usko lähti liikkeelle. Pyhiinvaeltajain joukko on rauhantahtoinen. Se pyrkii vain ja ainoastaan määränpäähänsä. Sen ei kuulu nujertaa uskottomia, vaan sen kuuluu käydä määrätyssä paikassa ja muistaa se.
      On suoranainen ihme, että Mekan kokoinen kaupunki pystyy ottamaan huomaansa nuo suunnattomat pyhiinvaeltajajoukot. Espanjalainen pyhiinvaeltaja Ibn Jubayr kävi Mekassa 1100-luvun lopulla ja laati perinpohjaisen kuvauksen. Hän arvelee, ettei maailman suurimpaankaan kaupunkiin mahdu niin paljon ihmisiä. Mutta Mekalle on suotu armolahjaksi aivan erityinen joustamiskyky joukkojen tulla; sitä voi verrata kohtuun, joka muuttaa kokoaan sikiön mukaan.
      Pyhiinvaelluksen tärkein hetki on päivä Arafatin tasangolla. Sinne on määrä kokoontua 700 000 ihmistä. Jos määrä jää vajaaksi, enkelit tulevat täydennykseksi ja asettuvat näkymättöminä ihmisten keskelle.
      Mutta kun rauhan aika on ohitse, uskonsota pääsee jälleen oikeuksiinsa. »Muhammed», sanoo eräs parhaista islamin tuntijoista, »on taistelun ja sodan profeetta. - - Hän jättää ensimmäiset Arabian-saavutuksensa jälkisäädökseksi tuleville polville: taistelun uskottomia vastaan, ei niinkään uskon vaan valta-alueen laajentamisen, koska se on Allahin valta-aluetta. Islamilaiset taistelijat eivät niinkään käännytä uskottomia vaan kukistavat heitä.»
      Koraani, Jumalan innoittama profeetan kirja, ei jätä epäilyksen häivää. »Kun pyhät kuukaudet ovat ohitse, tappakaa uskottomat, mistä heidät löydätte; ottakaa heidät kiinni, ahdistakaa heitä ja väijykää heitä kaikkialla.»



Suru-uskonnot
Maapallo on kauttaaltaan suru-uskontojen peitossa. Kristinuskon muodossa ne ovat saavuttaneet yleispätevyyden. Ne elävät hyvin lyhytikäisten joukkueiden varassa. Miksi valituslähtöiset uskonnot ovat niin vakaita? Mikä luo niihin vakautta vuosituhansien ajaksi?
      Niiden syntylegendat kertovat ihmisestä tahi jumalasta, joka on kuollut vääryyden takia. Tarina kertoo aina vainosta, olipa kyseessä metsästys tai ajojahti. Siihen voi sisältyä myös epäoikeudenmukainen tuomio. Jos kysymys on metsästyksestä, niin surmataan väärä olento, paras metsästäjä jahdatun eläimen asemesta. Osat voivat myös vaihtua ja takaa-ajettu eläin saattaa hyökätä metsästäjän kimppuun ja haavoittaa häntä kuolettavasti, niin kuin perimätiedossa Adoniksesta ja villisiasta. Sitäkään kuolemaa ei koskaan olisi saanut tapahtua, ja hänen vuokseen tunnetaan joka suhteessa suurta surua.
      Voi olla että jumalatar rakastaa uhria ja valittaa, niin kuin Afrodite Adonista. Babylonialaisessa muodossa jumalattaren nimi on Ištar ja kauniin, varhain kuolleen nuorukaisen nimi Tammuz. Fryygialaisilla äitijumalatar Kybele suree nuorta rakastajaansa Attista. »Hän on totisesti suunniltaan, ja hän valjastaa leijonansa ja yhdessä pappiensa kanssa, jotka ovat yhtä mielettöminä kuin hän, ajaa ympäri Idavuorta ja suree Attistaan; yksi korybanteista iskee haavoja käsivarsiinsa, toinen juoksee tukka hulmuten ympäri vuoria, kolmas puhaltaa torveen ja yksi soittaa symbaaleja; koko Idavuori raikaa meteliä ja hurjapäistä raivoa.»
      Egyptissä Isis menetti puolisonsa Osiriksen. Hän etsii tätä uupumatta; suruissaan hän kulkee läpi maan eikä asetu aloilleen ennen kuin on tämän löytänyt. »Tule kotiisi», hän valittaa, »tule kotiisi. - - minä en näe sinua ja kuitenkin sydämeni kaipaa sinua ja silmäni halajavat sinua. Tule rakkaasi luo, rakkaasi luo, oi armaani! Tule sisaresi luo, tule vaimosi luo, vaimosi luo, sinä jonka sydän on lakannut sykkimästä. Tule emäntäsi luo. Minä olen sisaresi, me olemme samasta äidistä syntyneet, et saa lähteä kauas luotani. Jumalat ja ihmiset ovat valistaneet kasvonsa puoleesi ja he yhdessä itkevät sinua. - - Minä huudan sinua ja itken kunnes se kantautuu taivaisiin, mutta sinä et ääntäni kuule, vaikka minä olen sinun sisaresi, jota sinä maan päällä rakastit; muita kuin minua sinä, veljeni, et rakastanut!»
      Voi myös olla - ja tämä on myöhempi eikä enää myyttinen tapaus -, että omaisten tai kannattajien ryhmä suree häntä niin kuin Jeesusta tai Husainia, profeetan tyttärenpoikaa, šiialaisten keskeisintä marttyyria.
      Metsästys tai ajojahti kuvataan yksityiskohtiaan myöten, se on tarkka kertomus, se on hyvin henkilökohtainen, ja aina veri virtaa, edes inhimillisimmästä kärsimyshistoriasta, Kristuksen omasta historiasta, ei selvitä ilman verta eikä haavoja. Jokainen yksityinen teko, joista kärsimyshistoria koostuu, koetaan epäoikeudenmukaiseksi; mitä kauemmas myyttisiin aikoihin mennään, sitä enemmän kärsimyshistoriaa pyritään pitkittämään ja tehostamaan lukemattomilla inhimillisillä piirteillä. Mutta metsästys tai ajojahti eletään aina uhrin näkökulmasta.
      Lopputuloksen ympärille muodostuu surujoukkue, mutta surulla on erityinen sävy: vainaja on surijoille rakas. Hän oli heidän pelastajansa, olipa hän heidän paras metsämiehensä tai tekipä hän heille muita, korkeampia palveluksia. Hänen arvoaan tähdennetään kaikin tavoin; juuri hänen ei olisi pitänyt kuolla. Surijat eivät tunnusta hänen kuolemaansa. He haluavat hänen elävän jälleen.
      Alkukantaisten surujoukkueiden kuvauksissa, kuten australialaisessa esimerkissä, jonka lainasin aiemmin, on korostettu sitä, että sureminen alkaa jo kuolevan ympärillä. Elävät koettavat pidätellä häntä ja peittävät hänet ruumiillaan. He ottavat hänet rykelmänsä keskelle ja yrittävät pitää häntä tykönään. Usein häntä kutsutaan vielä kuoleman käytyä, ja vasta kun ollaan aivan varmoja siitä ettei hän enää palaa, alkaa toinen vaihe, jossa vainaja sysätään kuoleman valtakuntaan.
      Puheena oleva surujoukkue muodostuu legendaksi arvokkaan vainajan ympärille, ja se pyrkii kaikin tavoin pidentämään kuolintapahtumia. Hänen omaisensa tai kannattajansa, jotka tässä ovat sama asia, kieltäytyvät luovuttamasta häntä. Ensimmäinen vaihe, pidättelynhalu, on ratkaiseva, ja kaikki paino on sillä.
      On aikansa, jolloin kaikki juoksevat kokoon joka puolelta, ja jokainen joka haluaa valittaa on tervetullut. Uskonnollisissa kulteissa valitusjoukkue avautuu ja laajenee joukoksi, joka kasvaa pidäkkeittä. Se tapahtuu kerran toisensa jälkeen vainajan omassa juhlassa, jossa hänen kärsimyshistoriansa esitetään. Kokonaiset kaupungit yhtyvät tuohon juhlaan ja usein myös valtavat pyhiinvaeltajajoukot, jotka saapuvat kaukaa. Mutta surujoukkue avartuu myös vähitellen pitkän ajan kuluessa, kun uskovien määrä enenee. Se alkaa muutamasta uskollisesta, jotka seisovat ristin juurella valituksen ytimenä. Ensimmäisen helluntaijuhlan aikoihin kristittyjä saattoi olla 600, keisari Konstantinuksen aikoihin heitä oli kymmenen miljoonaa. Uskonnon ydin on kuitenkin pysynyt samana, ja sen keskipisteenä on valitus.
      Miksi niin monet yhtyvät valitukseen? Miksi se houkuttelee? Miten se auttaa ihmisiä? Kaikissa mukaantulijoissa tapahtuu sama: metsästys- tai raivojoukkue sovittaa rikkomuksensa surujoukkueena. Ihmiset ovat eläneet vainoojina, ja vainoojina he jatkavat elämäänsä. He etsivät vierasta lihaa, he leikkaavat sitä, ja he elävät heikompien luontokappaleiden piinalla. Uhrin murskautuva silmä heijastuu heidän silmiinsä, ja viimeinen huuto, josta he iloitsevat, kaivertuu lähtemättömästi heidän sieluunsa. Ehkäpä useimmat heistä eivät aavista, että ruumiinsa ohella he ravitsevat myös sisäistä pimeyttään. Mutta heidän syyllisyytensä ja ahdistuksensakin kasvaa lakkaamatta, ja niin he aavistamattaan janoavat vapahdusta. Niinpä he liittyvät johonkuhun, joka kuolee heidän puolestaan, ja valittaessaan he tuntevat itsensä vainotuksi. Mitä he ovatkin tehneet, miten he ovatkin raivonneet, tuolla hetkellä he asettuvat kärsimyksen puolelle. Puolenvaihdos on äkillinen ja kauaskantoinen. Yksilöt vapautuvat tappamisen kasaamasta syyllisyydestä sekä pelosta, että kuolema kohtaisi heitä itseään. Mitä he muille ovatkin tehneet, joku toinen ottaa sen nyt kantaakseen, ja kun he uskollisesti ja hellittämättä ripustautuvat häneen, he toivon mukaan välttyvät kostolta.
      Suru-uskonnot osoittautuvat välttämättömiksi ihmisen sielullisen talouden kannalta niin kauan kuin he eivät voi lakata tappamasta joukkueina.
      Islamilaisten šiialaisten usko on havainnollisin kaikista suru-uskonnoista, jotka ovat säilyneet ja joita voidaan tarkastella lähemmin. Olisi soveliasta tarkastella myös Tammuzin tai Adoniksen, Osiriksen ja Attiksen kulttia. Mutta ne kuuluvat kaikki menneisyyteen, ne tunnetaan vain nuolenpääkirjoituksen ja hieroglyfien perusteella tai klassisten kirjoittajien selostuksista; ja vaikka nuo tiedot ovatkin korvaamattomia, tuntuu silti osuvammalta tarkastella uskoa, joka on yhä voimissaan ja ilmetessään äkillinen ja pidäkkeetön.
      Kristinusko on kaikista suru-uskonnoista merkittävin. Sen katolisesta muodosta tulee vielä sanottavaa. Kristinuskon konkreettisten tuokioiden, aidon joukkokiihkon tuokioiden joukosta ei kuitenkaan ole valittu todellista valitusta, joka on varsin harvinaista, vaan toisenlainen: ylösnousemusjuhla Jerusalemin hautapyhätössä.
      Varsinainen valitus esittäytyy unohtumattoman raivokkaasti šiialaisten muharram-juhlassa, jossa intohimoinen joukkue avautuu todelliseksi joukoksi.



Versailles'n Saksa
Jotta voitaisiin mahdollisimman selkeästi rajata käsitteet, jotka tässä tutkimuksessa esitetään, on lausuttava muutama sana Saksan joukkorakenteesta. Vuosisadan ensi kolmanneksella Saksa yllätti muun maailman uudenlaisilla muodosteilla ja pyrkimyksillä, joiden kuolemanvakavuutta kukaan ei tajunnut ja joita vasta nyt aletaan vähitellen ymmärtää.
      Yhdistyneen Saksan valtion synnyttyä Ranskan-vastaisen sodan jälkeen 1870-71 kansakunnan symbolina oli ja säilyi sotajoukko. Jokainen saksalainen oli siitä ylpeä; vain harvat pystyivät vastustamaan tuon symbolin musertavaa vaikutusta. Sellainenkin yleismaailmallinen ajattelija kuin Friedrich Nietzsche sai tuossa sodassa virikkeen pääteokseensa Wille zur Macht: ratsumiesjoukko muodosti näkymän, jota hän ei koskaan unohtanut. Tämä maininta ei ole turha; se osoittaa, miten yleinen merkitys sotaväellä saksalaisille oli ja miten tuo joukkosymboli vaikutti jopa siihen, joka kopeasti torjui kaiken joukkoihin vivahtavankin. Kaupunkilaiset, maalaiset, työläiset, oppineet, katoliset, protestantit, baijerilaiset, preussilaiset, kaikki näkivät sotaväessä kansakunnan vertauskuvan. Symbolin syvät juuret, jotka juontuvat metsään, on paljastettu toisessa kohdin. Metsä ja sotajoukko ovat yhdistyneet saksalaisten mielissä mitä läheisimmin, ja kumpaakin voidaan yhtä hyvin nimittää kansakunnan joukkosymboliksi; tässä suhteessa ne ovat suorastaan yksi ja sama.
      On ratkaisevan tärkeää, että symbolisen vaikutuksen ohella sotajoukko on myös konkreettisesti olemassa. Vertauskuva elää ihmisten mielikuvissa ja tunteissa; sellaisena se oli merkillinen metsän ja sotajoukon yhdistymä. Sitä vastoin varsinainen armeija, jossa jokainen saksalaisnuorukainen suoritti palveluksen, toimi suljettuna joukkona. Usko yleiseen asevelvollisuuteen, varmuus sen perustavasta tärkeydestä ja sen herättämä kunnioitus ulottuivat laajemmalle kuin perinteiset uskonnot, ja se sulki piiriinsä niin katoliset kuin protestantitkin. Ulkopuolelle jättäytyjä ei ollut saksalainen. On sanottu, että armeijaa voi pitää joukkona vain hyvin rajallisessa mielessä. Mutta saksalaisen kohdalla oli toisin: hän koki armeijan kaikkein merkittävimmäksi suljetuksi joukoksi. Se oli suljettu, sillä vain tietyt nuorten miesten ikäluokat palvelivat siinä tietyn aikaa. Muille se oli ammatti eikä siksikään yleinen. Mutta jokainen mies kävi sen kerran lävitse, ja hän oli loppuelämänsä läheisissä siteissä siihen.
      Tuon armeijan joukkokiteenä toimi preussilainen junkkerikaarti, johon vakinaisten upseerien parhaimmisto kuului. Se oli kuin ankarien mutta kirjoittamattomien lakien hallitsema ritarikunta tai kuin valio-orkesteri, joka tuntee musiikin ja on huolella harjoittanut kappaleen sytyttääkseen sillä yleisön.
      Kun ensimmäinen maailmansota puhkesi, koko Saksan kansa muuttui yhdeksi avoimeksi joukoksi. Noiden päivien innostusta on usein kuvattu. Monet ulkomaalaiset olivat luottaneet sosiaalidemokraattien kansainväliseen ajattelutapaan ja ällistyivät, kun nämä vaikenivat tyystin. He eivät ymmärtäneet, että myös sosiaalidemokraatit kantoivat sisimmässään kansansa symbolina »metsä-sotajoukkoa», että he olivat itse kuuluneet armeijan suljettuun joukkoon, että he olivat kuuluneet täsmällisen ja tavattoman tehokkaan joukkokiteen, junkkeri- ja upseerikastin, komentoon ja vaikutusvaltaan. Siinä ei enää paljon painanut, että he kuuluivat myös poliittiseen puolueeseen.
      Mutta elokuun 1914 ensimmäiset päivät olivat myös kansallissosialismin sikiämishetki. Siitä on olemassa luotettava lausunto Adolf Hitleriltä: tämä kertoo, miten sodan puhjettua hän polvistui ja kiitti Jumalaa. Se oli hänen ratkaiseva hetkensä, ainoa tuokio jolloin hän itse rehellisesti kuului joukkoon. Hän ei unohtanut sitä, ja hänen koko myöhempi uransa tähtäsi tuon hetken palauttamiseen mutta ulkopuolelta. Saksan olisi oltava samanlainen kuin silloin, tietoinen sotaisesta iskuvoimastaan, yksimielisenä hänen kanssaan, yhtenä hänen kanssaan.
      Mutta Hitler ei olisi saavuttanut tavoitettaan, ellei Versailles'n rauhansopimus olisi lakkauttanut Saksan armeijaa. Yleisen asevelvollisuuden kielto epäsi saksalaisilta heidän tärkeimmän suljetun joukkonsa. Harjoitukset, jotka heiltä nyt kiellettiin, sekä äkseeraus, käskyjen vastaanottaminen ja edelleen antaminen muuttuivat asioiksi, joita he kaikin keinoin pyrkivät luomaan uudelleen. Kansallissosialismi syntyi yleisen asevelvollisuuden kiellosta. Jokainen suljettu joukko, joka väkisin hajotetaan, muuttuu avoimeksi joukoksi, ja sillä on kaikki sen tunnuspiirteet. Puolue hyppää sotaväen sijaan, eikä sille ole kansakunnan sisällä rajoja. Jokainen saksalainen - mies, nainen, lapsi, sotilas tai siviili - voi ruveta kansallissosialistiksi; sillä voi olla hänelle vieläkin enemmän merkitystä, jos hän ei ole ollut sotilas, sillä nyt hän pääsee mukaan toimintaan, joka aiemmin oli häneltä evätty.
      Hitler käytti Versailles'n määräystä ainutlaatuisen uupumatta iskulauseena. On yllättävää, miten tehokas tuo iskulause oli. Toisto ei hekentänyt sen vaikutusta; päinvastoin se kasvoi vuosien mittaan. Mitä tuohon iskulauseeseen oikeastaan sisältyi? Mitä Hitler välitti kuulijoilleen? Saksalaisille sana Versailles ei niinkään tarkoita tappiota, jota he eivät koskaan todella tunnustaneet, vaan armeijan kieltämistä, heidän velvollisuuksiensa, loukkaamattomien harjoituksiensa kieltoa, he kun tuskin osasivat kuvitella elävänsä ilman sitä. Armeijan kielto oli kuin uskonnon kielto. Isäin usko oli tukahdutettu, ja sen henkiinherättäminen oli joka miehen pyhä velvollisuus. Sana Versailles käänsi veistä tuossa haavassa joka kerran kun sitä käytettiin; se piti haavan tuoreena, se vuoti yhä, se ei koskaan arpeutunut. Niin kauan kuin joukkokokouksissa lausuttiin sana Versailles kaikin voimin, ei parantuminen päässyt alkuunsa.
      Tässä yhteydessä on tärkeää, että aina puhuttiin määräyksestä (Diktat) eikä koskaan sopimuksesta (Vertrag). »Määräys» tuo mieleen käskyn ilmapiirin. Yksi ainoa vieras käsky, vihollisen käsky, siksi nimeltään »määräys», oli tukahduttanut sotilaskäskyjen ylevän syöksemisen saksalaiselta toiselle. Se, joka kuuli tai luki sanat »Versailles'n määräys», tunsi syvästi mitä häneltä oli otettu pois: Saksan armeija. Sen henkiinherättäminen tuntui ainoalta todella tärkeältä päämäärältä. Sen myötä kaikki palautuisi ennalleen. Armeijan merkitys kansallisena joukkosymbolina ei sinänsä ollut horjunut; sen syvempi ja vanhempi osa seisoi yhä paikoillaan: metsänä.
      Hitlerin näkökulmasta oli erityisen onnistunutta, että hän valitsi »Versailles'n» keskeiseksi iskulauseekseen. Se ei ainoastaan muistuttanut saksalaisten kansallisen elämän viimeisestä tuskallisesta tapahtumasta, asevelvollisuuden kiellosta - evättiin oikeus armeijaan, johon jokainen mies olisi saanut astua muutamaksi vuodeksi -; samalla se kokosi yhteen Saksan historian tärkeitä ja tunnettuja hetkiä.
      Toinen Saksa perustettiin Versailles'ssa Bismarckin ansiosta. Saksan yhtenäisyys julistettiin - välittömästi suuren voiton jälkeen - ylpeyden ja vastustamattoman voiman hetkellä. Saatiin voitto Napoleon III:sta, joka piti itseään suuren Napoleonin seuraajana; nimensä nauttiman tarunhohtoisen kunnioituksen turvin hän oli esiintynyt myös tämän hengen perillisenä. Versailles oli kuitenkin myös Ludvig XIV:n paikka ja hänen rakennuttamansa. Kaikista Napoleonia aikaisemmista Ranskan hallitsijoista oli Ludvig XIV ankarimmin nöyryyttänyt saksalaisia. Hänen takiaan Strassburg tuomiokirkkoineen oli joutunut osaksi Ranskaa. Hänen joukkonsa olivat hävittäneet Heidelbergin linnan.
      Versailles'n keisarillinen julistus oli siksi kuin myöhästynyt, koottu voitto Ludvig XIV:stä ja Napoleonista yhdessä, ja se oli saatu yksin, ilman liittolaisia. Sillä on täytynyt olla tuollainen vaikutus kaikkiin tuon ajan saksalaisiin; sen puolesta on kylliksi todisteita. Tuon linnan nimi yhdistyi Saksan uuden historian suurimpaan riemuvoittoon.
      Joka kerran kun Hitler puhui pahamaineisesta »määräyksestä», sana toi mieleen tuon riemuvoiton ja kuulijain mielessä se muuttui lupaukseksi. Viholliset olisivat ymmärtäneet sen uhkaavan sodalla ja hävityksellä, jos heillä olisi ollut korvat kuulla. Liioittelematta voi sanoa, että kaikki kansallissosialistien tärkeimmät iskulauseet, lukuun ottamatta juutalaisaiheisia, olivat lähtöisin »Versailles'n määräyksestä»: »Kolmas valtakunta», »Voitontervehdys» (Sieg-Heil) jne. Koko liikehdinnän sisältö keskittyi yhteen ainoaan ilmaukseen: tappio, joka on kääntyvä voitoksi; kielletty armeija, joka on ensin koottava tätä tarkoitusta varten.
      Ehkäpä ajatukset olisi vielä johdatettava liikkeen symboliin hakaristiin.
      Sen vaikutus on kahtalainen: merkin vaikutus ja sanan vaikutus. Kumpikin on jollain tapaa epäinhimillinen. Merkki itse muistuttaa kahta vinoa hirsipuuta. Se uhkaa tarkastelijaa hiukan luihulla tavalla: Odotahan, hämmästyt vielä siitä mitä tässä riippuu. Hakaristiin liittyy kiertoliike ja sekin uhkaavana: se tuo mieleen vääntyneet jäsenet, jotka on murskattu teilipyörässä.
      Sana on omaksunut kristinuskon ristin julmat ja veriset piirteet, ikään kuin ristiinnaulitseminen olisi hyvä. Saksankielisen nimityksen Hakenkreuz alku tuo mieleen pikkupoikien kamppausleikit, Hakenstellen, ja se lupaa kannattajille, kuinka paljon ihmisiä vielä kaatuu.¹ Se saattaa myös avata monille pääsyn sotavoimiin ja tarjota jälleen mahdollisuuden kantapäiden (Hacken) kopautukseen. Joka tapauksessa siinä yhdistyvät kauhistuttavien rangaistusten uhka, luihu petollisuus ja kaiken taustalla kehotus sotilaskuriin.
______
¹ Suomenkielisen nimityksen alku haka johtaa ajatukset vaikkapa hakata-verbiin ja teräväpäiseen koukkuun, hakaan. Myös aidattua laidunmaata nimitetään haaksi. - Suom.



Inflaatio ja joukko
Inflaatio on joukkoilmiö sanan omimmassa ja suppeimmassa merkityksessä. Se hämmentää kokonaisten maiden asujaimistoa, eikä vaikutus millään muotoa rajoitu pelkästään inflaatioaikaan. Voidaan sanoa, että sotien ja vallankumousten ohella mikään ei vaikuta nyky-yhteiskuntiin niin voimakkaasti kuin inflaatio. Sen aiheuttamat järistykset ulottuvat niin syvälle, että mieluiten se on salattu ja unohdettu. Koska ihmiset tietenkin määräävät rahan arvon keinotekoisesti, rahaan ei mielellään yhdistetä joukonmuodostusvaikutusta, sillä moinen aikutus ulottuu rahan varsinaisen tarkoituksen tuolle puolen ja on jollain tapaa sisäisesti ristiriitaista ja äärettömän häpeällistä.
      Tuohon on ehdottomasti kiinnitettävä huomiota ja on sanottava jotakin rahan itsensä psykologisista ominaisuuksista. Raha voi tulla joukkosymboliksi; mutta toisin kuin muut täällä käsitellyt symbolit, se tähdentää yksiköiden merkitystä, vaikka joukko muodostuu niiden keräymästä. Jokainen kolikko on tarkoin rajattu ja sillä on oma paino; sen tunnistaa ensi silmäyksellä; se liikkuu vapaasti kädestä käteen ja vaihtaa alati maisemaa. Usein siihen on lyöty hallitsijan pää ja se on saanut tämän mukaan nimensä, varsinkin jos se on erityisen arvokas. On ollut louisdoreja ja mariateresantaalereita. Kolikot on kernaasti mielletty kouriintuntuviksi ihmisiksi. Käsi puristuu niiden ympärille, tuntee ne kauttaaltaan, kaikki reunat ja tasapinnat. Kolikko voi yleisesti herättää ihmisessä helliä tuntemuksia, koska sillä voi hankkia yhtä ja toista, ja se kasvattaa kolikon persoonallista »luonnetta». Yhdessä suhteessa kolikko on ylivoimainen verrattuna elävään olentoon: sen metallinen olemus ja sen kovuus takaavat »ikuisen» kestävyyden; sitä ei voi tuhota muutoin kuin tulessa. Kolikko ei kasva isommaksi; se tulee rahapajasta valmiina ja sen on pysyttävä sellaisenaan; se ei saa muuttua.
      Kolikon luotettavuus lienee sen tärkein ominaisuus. Omistajan on vain kätkettävä se huolellisesti; se ei juokse tiehensä kuten eläimet, vaan sitä on varjeltava ainoastaan muilta ihmisiltä. Sitä ei tule epäillä, sitä voi käyttää milloin vain, eikä sillä ole oikkuja, jotka pitäisi ottaa huomioon. Suhteet toisiin eriarvoisiin kolikoihin lisäävät se vakautta. Tarkoin valvottu arvojärjestys tekee kolikoista vieläkin ihmisten kaltaisempia. Voitaisiin puhua kolikoiden yhteiskuntajärjestelmästä; on arvoluokat, jotka tässä tapauksessa on ilmaistu numeroin: arvokkaalla saa pienempiä, pienellä ei koskaan arvokkaampia.
      Useimmat kansat ovat ammoisista ajoista alkaen pitäneet kolikkokasaa aarteena. Kun se koetaan yhtenäiseksi, kun se löydetään tietämättä paljonko siihen kuuluu, sillä on monia joukon ominaisuuksia. Kasassa voi temmeltää ja erotella kolikoita toisistaan. Sen toivotaan aina olevan suurempi kuin se on. Se on usein kätkössä ja paljastuu yllättäen. Mutta ei ainoastaan se, joka elämänsä ajan haaveilee aarteen löytämisestä, vaan myös aarteen omistaja kuvittelee sen muuttuvan yhä suuremmaksi ja tekee kaikkensa, jotta niin kävisi. Tuskin voidaan epäillä, että monille ihmisille, jotka elävät yksin rahojaan varten, aarre on tullut ihmisjoukon korvikkeeksi. Tarinat yksinäisistä kitupiikeistä kuuluvat tähän yhteyteen; heitä edelsivät tarujen lohikäärmeet, joiden elämänsisältönä oli aarteen valvominen, vatvominen ja vaaliminen.
      Tähän voitaisiin huomauttaa, että nykyihmisistä kolikon ja aarteen houkutus on jo vanhanaikaista, että kaikkialla käytetään paperirahaa, että rikkaat ihmiset säilyttävät aarrettaan näkymättömänä ja abstraktina pankissa. Mutta kultavarannon merkitys vakaalle rahakannalle ja se, miten kultavarannosta yhä pidetään kiinni, osoittavat, että aarre ei millään muotoa ole menettänyt vanhaa merkitystään. Suurin osa ihmisistä, myös teknisesti kehittyneemmissä maissa, saa palkkansa työtuntien mukaan, ja tuntipalkan määrä liikkuu suuruusluokassa, joka lähes kaikkialla hahmotetaan vielä kolikoina. Paperirahasta saa vaihtorahaksi kolikoita; kaikki tietävät yhä, miltä kolikot tuntuvat; rahanvaihto kuuluu arkielämän yleisimpiin ja yksinkertaisimpiin päivittäistapahtumiin, ja lapsetkin oppivat sen mahdollisimman varhain.
      Mutta on totta, että näiden vanhojen suhtautumistapojen rinnalle on kohonnut toinen, nykyaikainen asenne. Kunkin maan rahayksikkö on saanut abstraktin arvon. Ne koetaan silti yhtä lailla kokonaisuuksiksi. Jos ennen muinoin kolikoissa näkyi suljetun yhteiskunnan tiukka arvojärjestys, niin paperiraha seurustelee keskenään kuin suurkaupungin ihmiset.
      Aarteesta on nykyään tullut miljoona. Sillä on kansainvälinen sointi, ja sanan merkitys ulottuu läpi koko nykymaailman; se voi tarkoittaa mitä tahansa rahayksikköä. Miljoonassa on mielenkiintoista se, että se saavutetaan yhdessä hyppäyksessä taitavalla keinottelulla: se väikkyy kaikkien niiden edessä, joiden kunnianhimo kohdistuu rahaan. Miljoonikkoon on siirtynyt muinaisten satukuningasten loisteliaimpia piirteitä. Lukusanana miljoona voi merkitä yhtä lailla rahaa kuin ihmisiäkin. Sanan kahtalaista merkitystä voi erityisen hyvin tarkastella poliittisista puheista. Kasvavien lukujen hekuma on luonteenomaista esimerkiksi Hitlerin puheille. Niissä sana viittaa tavallisesti miljooniin saksalaisiin, jotka elävät Valtakunnan ulkopuolella ja janoavat yhä vapahdusta. Ensimmäisten verettömien voittojensa jälkeen, ennen sodan puhkeamista, Hitler puhui halulla hartahalla valtakuntansa kasvavasta väkiluvusta. Hän asetti sen vastakkain maailman kaikkien saksalaisten määrän kanssa. Hän pyrki tietoisesti saamaan nämä kaikki vaikutuspiiriinsä. Mutta aina hän käytti uhkauksissaan, ilonilmauksissaan ja vaatimuksissaan sanaa miljoona. Muut poliitikot käyttävät sitä enimmäkseen rahasta. Mutta sanan merkitys on epäilemättä muuttunut monivivahteiseksi. Abstrakti luku on saanut joukonomaista sisältöä maiden ja ennen kaikkea suurkaupunkien asukasluvuista, koska ne ilmaistaan kaikkialla miljoonina, eikä muita lukuja voi verrata miljoonaan. Koska rahasta voidaan käyttää samaa »miljoonaa», joukko ja raha ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan.
      Mutta mitä tapahtuu inflaatiossa? Rahayksikkö menettää äkisti persoonallisuutensa. Se muuttuu kasvavaksi yksikköjoukoksi; ne ovat sitä arvottomampia, mitä suuremmaksi joukko kasvaa. Miljoonat, joita olisi ollut niin mukava omistaa, voikin yhtäkkiä ottaa käteensä, mutta ne eivät olekaan miljoonia, niitä vain kutsutaan siten. On kuin kasvu olisi riistänyt arvon jokaiselta kasvajalta. Kun rahayksikkö kerran on tuohon paon kaltaiseen liikkeeseen joutunut, sille ei ole ulkoisia rajoja. Niin kauas kuin ihminen pystyy laskemaan huimaavan suuriin lukuihin asti, niin voi rahan arvo vajota pohjattoman ajas.
      Tässä kehityksessä ilmenee jälleen joukon psykologinen ominaisuus, jota olen pitänyt erityisen tärkeänä ja silmiinpistävänä: nopea ja rajaton kasvuhalu. Mutta tuo kasvu on kääntynyt päinvastaiseksi: kasvaja käy yhä heikommaksi. Mikä ennen oli yksi markka, on nyt 10 000, kohta 100 000, sitten miljoona. Yksityinen ihminen ja hänen markkansa ovat siten toistensa vertaisia. Markka on menettänyt pysyväisyytensä ja rajansa, se on koko ajan jotain muuta. Se ei ole enää ihmisen kaltainen, eikä sillä ole minkäänlaista pysyvyyttä. Sillä on yhä vähemmän arvoa. Kun ihminen aikaisemmin on luottanut rahaan, nyt hän ei pääse yli eikä ympäri siitä, että rahan arvon aleneminen tuntuu oman arvon alenemiselta. Hän on liian kauan rinnastanut itsensä rahaan; luottamus rahaan oli luottamusta itseen. Paitsi että kaikki ulkoinen alkaa huojua inflaation kourissa, mikään ei ole varmaa eikä mikään pysy hetkeäkään paikallaan, myös hän, ihminen itse, hupenee inflaation takia. Hän itse tai se, mitä hän oli, ei ole mitään eikä miljoona, josta hän aina haaveili, ole mitään. Kaikilla on omansa. Mutta mikään niistä ei ole mitään. Aarteenmuodostuskehitys on muuttunut vastakohdakseen. Kaikki rahan luotettavuus on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Rahaa ei tule lisää, se käy yhä vähemmäksi; jokainen aarre katoaa. Inflaatiota voi nimittää arvonriiston noitasapatiksi, jossa ihmiset ja rahayksikkö sekaantuvat eriskummallisella tavalla. Yksi edustaa toista, ja ihminen tuntee itsensä yhtä huonoksi kuin rahan, joka lakkaamatta huononee; ja kaikki ovat yhdessä jääneet tuon huonon rahan armoille ja kaikki tuntevat itsensä yhdessä yhtä huonoiksi.
      Inflaatiossa syntyy siis jotakin, mitä ei varmasti koskaan ole tavoiteltu, jotakin niin vaarallista, että jokaisen julkisen vastuunkantajan, joka on sitä osannut ennakoida, on täytynyt pelästyä: kaksinkertainen arvonalennus, joka kumpuaa kaksinkertaisesta rinnastuksesta. Yksilö tuntee itsensä arvottomaksi, sillä yksikkö, johon hän luotti ja rinnasti itsensä, on joutunut alamäkeen. Joukko tuntee itsensä arvottomaksi, koska miljoona on menettänyt arvonsa. Edellä osoitettiin, millainen kaksoismerkitys miljoona-sanalla on; miten se edustaa kumpaakin, sekä suurta rahasummaa että suurta ihmiskokousta, erityisesti kun ajatellaan nykyaikaisia suurkaupunkeja; miten merkitys siirtyy yhdestä toiseen; miten toinen suorastaan elää toisesta. Kaikki joukot, jotka muodostuvat inflaation aikana - ja erityisesti silloin niitä muodostuu vinhaa vauhtia -, ovat kaikki arvonsa menettäneen miljoonapaineen alaisia. Yksilöllä on silloin yhtä vähän arvoa kuin joukollakin. Kun miljoonat kipuavat pilviin, miljoonapäinen kansa muuttuu olemattomaksi.¹
      Tuo kehitys kokoaa yhteen ihmisiä, joiden aineelliset harrastukset muutoin ovat kaukana toisistaan. Se uhkaa yhtä lailla palkansaajaa kuin koroillaeläjääkin. Ihminen voi yhdessä yössä menettää paljon, kaiken minkä hän luuli olevan pankin suojissa. Inflaatio hävittää ihmisten välisiä eroja, jotka näyttivät vakiintuneen ikiajoiksi, ja kokoaa inflaatiojoukkoon ihmisiä, jotka muutoin olisivat tuskin toisiaan tervehtineet.
      Yksilön äkillinen arvonalennus ei unohdu; se on liian tuskallinen. Se kulkee koko elämän ajan hänen mukanaan, vaikka hän voisikin sälyttää sen jonkun muun niskoille. Mutta joukko sinänsä ei myöskään unohda arvonalennustaan. Silloin pyritään tietenkin löytämään jotakin, millä on vielä vähemmän arvoa kuin itsellä, jotakin mitä voi halveksia niin kuin itseä on halveksittu. Ei riitä että tuo halveksunta siirretään samansuuruisena kuin se itseen kohdistui ja että se säilyy samantasoisena kuin ennen sälytystä. Tarvitaan voimaperäistä nöyryytyskehitystä: jotakin on kohdeltava niin että sen arvo käy yhä vähäisemmäksi niin kuin rahayksikön arvo inflaation aikana, ja sitä on jatkettava, kunnes kohde on joutunut täyden arvottomuuden tilaan. Silloin sen voi heittää pois kuin paperinpalan tai tallata maahan.
      Tällaisen pyrkimyksen kohteeksi Hitler löysi Saksan inflaation aikana juutalaiset. He tulivat kuin kutsusta: heidät yhdistettiin vanhastaan rahaan, ja heillä oli suorastaan perimätietoa sen liikkeistä ja arvonmuutoksista; he olivat taitavia keinottelijoita; he ryntäsivät sankoin joukoin pörssiin, joka erosi varsin räikeästi saksalaisten sotilaallisesta pidättyväisyysihanteesta. Tuon kaiken on täytynyt vaikuttaa erityisen kyseenalaiselta ja uhkaavalta aikana, jota leimasivat rahan kyseenalaisuus, epävakaisuus ja uhkaavuus. Yksityinen juutalainen oli »huono»: hän tuli hyvin toimeen rahan kanssa, kun kukaan ei enää selviytynyt eikä suurin surminkaan halunnut joutua tekemisiin rahan kanssa. Jos inflaation arvonriistokehitys olisi koskenut saksalaiseen yksilönä, niin olisi riittänyt, että lietsottaisiin heitä vihaamaan tiettyjä juutalaisia. Niin ei kuitenkaan ollut, vaan saksalaiset tunsivat miljoonien luhistuessa menettäneensä arvonsa myös joukkona. Hitlerillä oli siitä selkeä käsitys, ja hän kohdisti toimintansa juutalaisiin kokonaisuutena.
      Juutalaisten kohtelussa kansallissosialismi toisti inflaatiokehityksen viimeistä piirtoa myöten. Ensin heitä vastaan hyökättiin, koska he olivat huonoja ja vaarallisia; sitten heiltä riistettiin arvo yhä armottomammin; koska heitä ei ollut tarpeeksi käsillä, heitä kerättiin valloitetuista maista; lopulta he olivat kirjaimellisesti syöpäläisiä, joita sai rangaistuksetta hävittää miljoonittain. Ihmiset eivät vieläkään käsitä, että saksalaiset menivät niin pitkälle, että he tekivät, sallivat tai ylenkatsoivat moista rikosta. Tuskin he olisivat niin pitkälle suostuneet, elleivät he muutamaa vuotta aiemmin olisi kokeneet inflaatiota, jossa markka vajosi biljoonasosaan arvostaan. He vierittivät inflaation joukkoilmiönä juutalaisten niskoille.
______
¹ Miljoona-sanan erityisluonne näkyy myös sanan vanhastavasta taivutuksesta. Esimerkiksi K. Suurosen suomentamassa Plutarkhos-sitaatissa (ks. jäljempänä) sanotaan, että Julius Cęsar »taisteli kolmea miljoonaa miestä vastaan. Ja taistelussa hän kaatoi miljoonan ja otti toisen vangiksi». Nykyään miljoonaa, miljardia ym. ei enää suomessa käsitetä substantiiveiksi vaan numeraaleiksi, toisin kuin vaikkapa ranskan kielessä. - Suom.



Eloonjääjä
Eloonjääminen toisten kuollessa on väkevyyden ja vallan huipentuma.¹ Kuoleman lähestyminen herättää kauhua, mutta se muuttuu riemuksi: minä en kuollut. Vainaja makaa, eloonjääjä seisoo. On kuin olisi käyty taistelu ja itse lyöty vainaja hengiltä. Eloonjäämistä tavoiteltaessa ovat kaikki toistensa vihollisia, ja tuon suurimman riemuvoiton rinnalla ovat kaikki tuskat mitättömiä. Mutta on tärkeää, että eloonjääjä on yksinään ja hänellä on edessään yksi tai useampia kuolleita. Hän näkee yksin itsensä, hän tuntee yksin itsensä, ja kun puhutaan väkevyydestä ja vallasta, jonka tuo hetki hänelle suo, ei pidä unohtaa, että se johtuu hänen yksinäisyydestään ja ainoastaan siitä.
      Kaikkiin ihmisten kuolemattomuuspyrkimyksiin sisältyy eloonjättäytymishalua. Ihminen ei ainoastaan halua elää ikuisesti, vaan hän haluaa elää kun muita ei enää ole. Itse kukin haluaa elää vanhimmaksi ja haluaa tietää, että kun häntä ei enää ole, hänen nimensä tunnetaan.
      Tappaminen on eloonjättäytymisen alkeellisin muoto. Niin kuin ihminen on surmannut eläimen, jonka hän nauttii ravinnokseen, niin että se makaa aseettomana jalkojen juuressa ja sen voi leikata kappaleiksi, jakaa ja nauttia joukolla ruoaksi, niin ihminen haluaa tappaa myös toisen, joka on hänen tiellään, joka asettuu häntä vastaan ja suorastaan seisoo hänen vihollisenaan. Ihminen haluaa kaataa hänet voidakseen tuntea, kuinka hän itse elää yhä ja toinen ei enää elä. Mutta vainaja ei saa hävitä jäljettömiin, vaan hänen ruumiinsa on jäätävä jäljelle, jotta riemun tunne voisi herätä. Nyt hänelle voi tehdä mitä haluaa eikä hän mahda mitään. Hän makaa ja jää siihen; hän ei nouse koskaan. Hänet voi riisua aseista; hänen jäseniään voi leikata irti ja säilyttää voitonmerkkeinä. Kun eloonjääjä ja tapettu kohtaavat tällä tavoin, se täyttää hänet aivan erityisellä voimalla, jota ei voi verrata mihinkään muuhun voimaan. Mikään hetki ei yhtä kiivaasti vaadi toistamistaan.
      Eloonjääjä näet tietää useista kuolleista. Jos hän on ollut taistelussa, hän on muiden keskellä nähnyt, miten toiset ovat kaatuneet hänen ympäriltään. Tietoisesti hän on lähtenyt taisteluun puolustautuakseen viholliselta. Hänen ilmitavoitteenaan on kaataa mahdollisimman monta, ja hän voi voittaa ainoastaan jos hän siinä onnistuu. Silloin yhdistyvät voitto ja eloonjättäytyminen toisten kuollessa. Mutta voittajankin on maksettava hintansa. Kuolleiden joukossa makaa useita tovereita. Ystävät ja viholliset makaavat sekaisin tasangolla; ruumiskasa on yhteinen. Usein taisteluissa käy niin ettei osapuolten vainajia voi enää erottaa toisistaan: yhteinen joukkohauta saa silloin yhdistää heidän jäännöksensä.
      Eloonjääjä seisoo ruumiskasojen keskellä onnekkaana ja varjeltuna. On järisyttävää, että hän on säilyttänyt henkensä ja useat, jotka vielä äsken olivat hänen seurassaan, ovat menettäneet sen. Vainajat makaavat avuttomina ja hän seisoo pystypäin niiden keskellä, ja tuntuu kuin taistelu olisi käyty, jotta hän voisi jäädä eloon toisten kuollessa. Kuolema on johdatettu hänestä muihin. Ei hän vaaraa karttanut. Tovereidensa keskellä hän oli haastanut kuoleman. He ovat kaatuneet. Hän seisoo ja uhkuu.
      Tuollaista ylemmyyttä tuntevat kaikki, jotka ovat olleet sodassa. Se saattaa peittyä tovereiden suremisen alle; mutta heitä on muutamia, kaatuneita suunnattomasti. Kun seisoo elävänä heidän keskellään, voimantunto on viime kädessä vahvempaa kuin suru; hän tuntee, että hänet on valittu monien joukosta, joiden kohtalo on ilmeisen samankaltainen. Yksilö tuntee olevansa jollain tapaa parempi, yksinomaan sen perusteella, että hän elää yhä. Hän on osoittautunut kestävämmäksi kuin monet, sillä yksikään makaajista ei elä. Kun jonkun onnistuu usein jättäytyä eloon toisten kuollessa, hän on sankari. Hän on vahvempi. Hänessä on elämää. Korkeammat voimat ovat hänen puolellaan.
______
¹ Verbi überleben ja sen johdokset ovat Canettille keskeisen tärkeitä. Tuota saksan kielen sanaa ei kuitenkaan voi suomentaa joka tilanteessa samalla tavoin. Überleben-verbin täsmällinen merkitys on 'jäädä eloon tois(t)en kuollessa', ja se joudutaan kääntämään eri tavoin eri yhteyksissä, esimerkiksi mein Mann wird mich noch überleben 'mieheni saattaa vielä minutkin hautaan', er wurde von seiner Frau und drei Kindern überleben 'häntä jäivät suremaan vaimo ja kolme lasta'. Tämän kirjan suomennoksessa überleben on välillä käännetty pelkästään 'eloonjäämiseksi' tahi 'eloonjättäytymiseksi', mutta on muistettava, että tässä yhteydessä se tarkoittaa aina nimenomaan eloonjäämistä toisten kuollessa. - Suom.



Eloonjääminen intohimona
Eloonjäämisen tuottama nautinto on eräänlaista huvia, ja se voi muuttua vaaralliseksi ja kyltymättömäksi intohimoksi. Se kasvaa menestysten myötä. Mitä suuremman ruumiskasan ääressä yksilö elävänä seisoo, mitä useammin hän moisia kekoja kokee, sitä voimakkaammin ja välttämättömämmin hän niitä tarvitsee. Sankareiden ja sotilaiden urat osoittavat, että ihmiselle kehittyy eräänlainen riippuvuus, johon ei enää ole parannusta. Yleensä sitä selitetään näin: tuollaiset ihmiset voivat hengittää vain vaarojen keskellä; kaikki tavanomainen elämä on heistä synkkää ja väljähtynyttä; rauhanomainen elämä ei heille enää maita. Vaaran viehätystä ei saa aliarvioida. Mutta ei saa unohtaa, että he eivät lähde yksin seikkailemaan; heidän mukanaan on muita, jotka menehtyvät vaaroihin. Todellisuudessa he yhä uudelleen tarvitsevat toistuvaa eloonjäämisnautintoa, eivätkä he selviä ilman sitä.
      Mutta ei tuon halun tyydyttämiseksi myöskään aina tarvitse itse altistua vaaroille. Kukaan ei yksin voi surmata tarpeeksi monta. Lukuisat ihmiset riehuvat taistelukentällä samaa tavoitellen, ja jos joku toimii heidän komentajanaan ja valvoo heidän liikkeitään, jos taistelu johtuu hänen henkilökohtaisesta päätöksestään, hän voi omia kaikki ruumiit nahkoineen päivineen, sillä hän on vastuussa lopputuloksesta. Sotapäälliköstä ei suotta käytetä noin komeaa nimitystä. Hän komentaa: hän lähettää väkensä vihollista vastaan, kuolemaan. Jos hän voittaa, koko tanner vainajineen kuuluu hänelle. Osa on kuollut hänen puolestaan, osa häntä vastaan. Voitosta voittoon hän jää eloon heidän kuollessaan. Hänen voitonjuhlansa ilmaisevat osuvasti, mitä hän lähti tavoittelemaan. Riemuvoittojen merkitys näkyy vainajien määrästä. Voitonjuhla on naurettava, jos vihollinen puolustautui urheasti, jos voitto oli raskas ja vaati paljon uhreja.¹
      »Eikä taisteluja kenelläkään hänen edeltäjistään ole tilillään niin paljon kuin hänellä eikä kukaan heistä ole tuottanut vastustajilleen niin suuria tappioita kuin hän [Julius Cęsar]. Sillä hänen käymänsä Gallian sota ei kestänyt kymmentä vuotta, mutta tänä aikana hän valloitti väkirynnäköllä kahdeksansataa kaupunkia, lannisti kolmesataa heimoa ja taisteli kolmea miljoonaa miestä vastaan. Ja taisteluissa hän kaatoi miljoonan ja otti toisen vangiksi.»
      Tämä arvio on peräisin Plutarkhokselta, jota ei voi moittia sen enempää sodanhalusta kuin verenjanostakaan - yhdeltä humaaneimmista hengistä, mitä ihmiskunta on synnyttänyt. Lausunto on siksi huomion arvoinen, sillä hän esittää tilaston perin huolellisesti. Cęsar taisteli kolmea miljoonaa vihollista vastaan, miljoona hän surmasi, miljoona otti vangiksi. Myöhemmät sotapäälliköt, mongolit ja ei-mongolit, ovat ylittäneet hänen saavutuksensa. Mutta tuota antiikin selontekoa leimaa myös naiivius, sillä kaikki tapahtumat pannaan sotapäällikön nimiin. Rynnäköllä valloitetut kaupungit, alistetut heimot, miljoonat voitetut, surmatut, vangitut viholliset kuuluvat kaikki Cęsarille. Tässä ei ilmene Plutarkhoksen vaan historian naiivius. Siihen on totuttu faaraoiden sotakuvauksista lähtien; nykyaikaan mennessä tuskin mikään on muuttunut.
      Cęsar jäi siis onnekkaasti eloon noin lukuisien vihollisten kuollessa. Moisissa tilanteissa on tahditonta ruveta laskemaan omia tappioita. Ne tunnetaan, mutta suurmiestä ei niistä moitita. Cęsarin sodissa ne eivät olleet liian suuria verrattuna kaatuneiden vihollisten määrään. Mutta aina hän jäi eloon, kun muutama tuhat liittolaista ja roomalaista kuoli; tässäkään suhteessa hän ei jäänyt tyhjin käsin.
      Noita ylväitä taseita on siirretty sukupolvelta toiselle; jokaisesta on löytynyt mahdollisia sotasankareita. Heitä on himottanut eloonjääminen suurten ihmisjoukkojen kuollessa, ja historian tiedot ovat lietsoneet himoa mielettömiin mittasuhteisiin. Historian tuomio tuntui oikeuttavan heidän aikeensa jo ennen kuin he olivat edes toteuttaneet niitä. Niillä, jotka ovat parhaiten hallinneet eloonjättäytymisen, on historiassa suurin ja varmin paikka. Viime kädessä tällainen jälkimaine johtuu enemmän suunnattomista uhrimääristä kuin voitoista tai tappioista. Voidaan hyvin kysyä, millä mielellä Napoleon todella oli Venäjän-sotaretken aikana.
______
¹ Carol Stewartin englanninkielinen käännös eroaa alkutekstistä huomattavan paljon. Kappaleen viimeinen virke kuuluu siinä seuraavasti: »Voitonjuhla on naurettava, jos vihollinen antautui enemmittä taisteluitta ja vainajia ei ole kuin muutama. Riemusaatto on kunniakas, jos vihollinen puolustautui urheasti, jos voitto oli täpärä ja vaati paljon ihmishenkiä.» - Suom.



Vallanpitäjä eloonjääjänä
Vainoharhaiseksi vallanpitäjätyypiksi voitaisiin nimittää sellaista, joka kaikin keinoin pitää vaaran itsestään loitolla. Sen sijaan että hän rupeaisi uhmaamaan vaaraa ja kohtaisi sen, että taistelisi sen kanssa ratkaisusta, joka saattaisi osoittautua myös epäsuotuisaksi, hän pyrkii tukkimaan vaaran kulkusuunnan juonilla ja varovaisuudella. Hän luo ympärilleen tyhjää tilaa, jota hän voi valvoa, ja tarkkailee ja havainnoi kaikkia lähestymisen enteitä. Hän valvoo samalla tavoin joka suuntaa, sillä hän tietää, että monet voisivat yhtä aikaa käydä hänen kimppuunsa, ja se saa hänet jatkuvasti pelkäämään ympäristöä. Vaara vaanii kaikkialla, ei ainoastaan hänen edessään. Se on jopa suurempi hänen selkänsä takana, mistä hän ei kyllin nopeasti voi havaita sitä. Niinpä hänellä on silmät niskassa eikä pieninkään hiiskahdus jää häneltä havaitsematta, sillä se saattaisi paljastaa vihamieliset aikeet.
      Kuolema on tietenkin kaikkien vaarojen perikuva. On tärkeää selvittää tarkasti, miten hän suhtautuu kuolemaan. Vallanpitäjän ensimmäinen ja ratkaiseva tunnusmerkki on hänen oikeutensa elämään ja kuolemaan. Kukaan ei saa tulla hänen luokseen; viestintuojat ja muut tulijat tutkitaan aseiden varalta. Kuolema pidetään suunnitelmallisesti loitolla hänestä: hän itse voi langettaa kuoleman ja hänen itsensä kuuluu langettaa se. Hän saa langettaa sen niin usein kuin tahtoo. Hänen määräämänsä kuolemantuomio pannaan aina täytäntöön. Se on hänen valtansa sinetti; valta on ehdoton vain niin kauan kuin hänellä on ehdoton oikeus kuolemantuomioon.
      Hänen todellisia alamaisiaan ovat vain ne, jotka alistuvat hänen surmattavikseen. Se on kuuliaisuuden viimeinen tulikoe, ja se pysyy aina samana. Hänen sotilaansa kasvatetaan eräänlaiseen kahtalaiseen valmiuteen: heidät lähetetään tappamaan vihollisia, ja he ovat valmiit kuolemaan hänen sijastaan. Mutta kaikki hänen muut alamaisensa, jotka eivät ole sotilaita, tietävät että hän voi milloin tahansa iskeä kyntensä heihin. Häneen kuuluu tuo kauhu, jota hän levittää; se on hänen oikeutensa, ja tuon oikeuden tähden häntä kunnioitetaan syvästi. Ääritapauksessa häntä palvotaan. Jumala on langettanut kertakaikkisen kuolemantuomion kaikille ihmisille, myös niille jotka eivät ole vielä syntyneet. Hänen oikuistaan riippuu, milloin se pannaan täytäntöön. Kenenkään päähän ei pullikointi pälkähdä - se olisi toivotonta.
      Tosin maallisilla vallanpitäjillä ei ole yhtä helppoa kuin jumalalla. He eivät elä iän kaiken: heidän alamaisensa tietävät, että heidänkin päivillään on määrä. Tuota määrää voidaan jopa jouduttaa. Kuten muidenkin kohdalla, väkivalta tuo sen lähemmäksi. Se, joka lakkaa osoittamasta kuuliaisuutta, on ryhtynyt taisteluun. Yksikään hallitsija ei ole täysin varma väkensä kuuliaisuudesta. Niin kauan kuin alamaiset antautuvat tapettaviksi, hän voi nukkua rauhassa. Heti kun yksi karttelee tuomiotaan, hallitsija on vaarassa.
      Vaaran aavistus kaihertaa vallanpitäjiä alati. Kun jäljempänä puhutaan käskyn luonteesta, paljastuu että hänen pelkonsa täytyy kasvaa sitä mukaa kuin hänen käskyjään pannaan täytäntöön. Hän voi rauhoittaa levottomuuttaan vain järjestämällä esimerkin. Hän panee toimeen teloituksen sen itsensä vuoksi, eikä uhrin syyllisyys siihen juuri vaikuta. Hän tarvitsee teloituksia aika ajoin, sitä useammin, mitä nopeammin hänen epäilyksensä kasvavat. Hänen luotettavimpia, voisiko sanoa täydellisimpiä alamaisiaan ovat ne, jotka ovat kuolleet hänen puolestaan.
      Sillä jokainen teloitus, josta hän on vastuussa, kasvattaa hänen voimaansa. Hän haalii itselleen eloonjättäytymisen voimaa. Hänen uhriensa ei ole todellisuudessa tarvinnut nousta häntä vastaan, mutta he olisivat voineet nousta häntä vastaan. Hänen ahdistuksensa muuttaa heidät - kenties vasta jälkeenpäin - vihollisiksi, jotka taistelivat häntä vastaan. Hän on tuominnut heidät, he ovat kaatuneet, hän jäi eloon heidän kuollessaan. Kuolemantuomio-oikeus muuttuu hänen käsissään tavanomaiseksi mutta paljon tehokkaammaksi aseeksi. Barbaariset ja itämaiset hallitsijat ovat usein kernaasti kasanneet uhrit lähelleen niin että ne ovat aina heidän silmissään. Mutta sielläkin, missä säädyllisyys ei ruumispinoja salli, vallanpitäjien ajatukset ovat pyörineet niissä. Rooman keisari Domitianus kuulemma kehitti tästä kammottavan näytelmän. Hänen suunnittelemansa pidot, joiden kaltaisia ei varmastikaan ole toista kertaa järjestetty, antavat havainnollisen kuvan vainoharhaisesta vallanpitäjästä. Cassius Dio kuvaa niitä näin:
      »Eräällä toisella kerralla hän viihdytti arvovaltaisimpia senaattoreita ja aatelismiehiä seuraavalla tavalla. Hän järjesti huoneen, joka oli kauttaaltaan sysimusta, seinistä, laipiosta ja lattiasta, ja valmisti samanvärisiä karuja penkkejä, jotka seisoivat paljaalla lattialla; sitten hän kutsui vieraat yöllä yksin ilman seuralaisia. Jokaisen viereen hän asetti ensin laatan, joka oli hautakiven muotoinen ja jossa luki vieraan nimi, sekä pienen lampun, jollaisia roikkuu haudoissa. Sen jälkeen tuli viehättävän näköisiä alastomia poikia, jotka oli yhtä lailla maalattu mustaksi; he olivat kuin aaveita. He esittivät vieraiden ympärillä kammottavan tanssin ja asettuivat sitten heidän jalkojensa juureen. Sen jälkeen vieraille tarjottiin ruokalajeja, joita tavallisesti uhrataan vainajien hengille; kaikki ruoat olivat mustia, samoin kuin astiat. Niinpä kaikki vieraat rupesivat vapisemaan ja pelkäämään ja odottivat että heidän kurkkunsa leikataan auki hetkenä minä hyvänsä. Domitianusta lukuun ottamatta kaikki menivät sanattomiksi; vallitsi kuolemanhiljaisuus, ikään kuin oltaisiin jo kuolleitten valtakunnassa. Keisari itse puheli kuuluvalla äänellä kuolemasta ja teurastuksesta. Lopulta hän päästi heidät menemään; mutta ensin hän lähetti pois heidän orjansa, jotka olivat seisoneet eteisessä, ja jätti heidät ventovieraiden orjien käsiin ja käski viedä heidät kotiin kärreissä tahi kantotuolissa; ja tämä käänne täytti heidät vielä suuremmalla pelolla. Ja tuskin oli kukin vieras päässyt kotiinsa ja huoahtanut helpotuksesta, kun tuotiin tieto, että keisarin sanansaattaja oli tullut. Kun jokainen oli nyt varma siitä, että heidän viimeinen hetkensä oli koittanut, joku toi heille mainitun laatan, joka oli hopeaa, ja jotkut muut toivat heille eri esineitä, muun muassa astioita, joista heille oli tarjoiltu aterialla; ne oli valmistettu kallisarvoisesta aineesta. Viimeiseksi jokaisen vieraan luo ilmestyi sama poika, joka oli palvellut häntä; nyt hänet oli pesty ja koristeltu. Kun vieraat olivat koko yön viettäneet kuolemanpelon vallassa, he saivat näin lahjoja.»
      Sellaiset siis olivat »Domitianuksen ruumiinvalvojaiset», kuten kansa niitä nimitti.
      Jatkuva pelko, jonka vallassa Domitianus vieraitaan piti, mykisti heidät tyyten. Hän puhui yksinään, ja hän puhui kuolemasta ja tappamisesta. Oli kuin he olisivat kuolleet ja hän yksin eläisi vielä. Hän oli koonnut uhrinsa kutsuille, sillä uhreiksi heidän on täytynyt itsensä tuntea. Domitianus oli naamioitunut kutsujen isännäksi, mutta todellisuudessa hän oli eloonjääjä, ja hän puhui vieraiksi naamioiduille uhreilleen. Paitsi että eloonjääviys oli usean vieraan takia huipussaan, sitä myös kärjistettiin hienostuneella tavalla. Vieraat olivat kuin kuolleita, mutta silti hän voi vielä surmata heidät. Eloonjättäytymiskehitys on näin otettu kokonaan hallintaan. Kun hän laskee heidät menemään, hän on armahtanut heidät. Hän panee heidät jälleen vapisemaan, kun hän jättää heidät outojen orjien käsiin. He saapuvat kotiinsa: vielä hän lähettää heille kuoleman enteen. Sen mukana saapuu lahjoja ja niiden joukossa lahjoista suurin: heidän elämänsä. Hän voi niin sanoaksemme toimittaa heidät elämästä kuolemaan ja sitten tuoda kuolleista takaisin eloon. Näin hän huvittelee useamman kerran. Se täyttää hänet korkeimmalla vallantunnolla, korkeampaa ei voisi kuvitella.



Flavius Josephuksen pelastuminen
Roomalaisten ja juutalaisten sota käytiin Domitianuksen nuoruudessa, ja sen historiasta löytyy tapahtuma, joka täydellisesti valaisee eloonjättäytymisen luonnetta. Roomalaisten ylikomentajana oli Vespasianus, Domitianuksen isä, ja tuon sodan aikana Flaviukset saavuttivat keisarin arvon.
      Juutalaiset olivat jo jonkin aikaa kapinoineet roomalaisten herruutta vastaan. Kun heidän vastarintansa varsinaisesti leimahti liekkeihin, juutalaiset määräsivät komentajia maan eri osiin. Näiden oli määrä koota kansa sotaan ja varustaa kaupungit huolella, jotta ne voisivat menestyksekkäästi puolustautua roomalaisten legioonien väistämätöntä hyökkäystä vastaan. Nuori Josephus sai tuskin kolmenkymmenen vanhana Galilean vastuulleen. Hän ryhtyi täyttämään tehtäväänsä innokkaasti. Juutalaissodan historiassa hän kuvaa vastuksia, joiden kanssa hänen oli kamppailtava: kaupunkilaiset olivat erimielisiä; kilpailijat juonittelivat häntä vastaan ja kokosivat joukkoja omin päin; jotkin kaupungit kieltäytyivät tunnustamasta hänen käskyvaltaansa ja jotkin torjuivat sen vähän ajan kuluttua. Mutta hämmästyttävän pontevasti hän järjesti armeijan, joskin kehnosti aseistetun, ja valmisti linnoitukset vastaanottamaan roomalaisia.
      Nämä myös saapuivat Vespasianuksen komentamina; hänellä oli mukanaan nuori poikansa Titus, Josephuksen ikätoveri. Siihen aikaan Nero oli yhä keisarina Roomassa. Vespasianuksella oli vanhan kokeneen kenraalin maine; hän oli kunnostautunut lukuisilla sotanäyttämöillä. Hän tunkeutui Galileaan ja eristi Josephuksen joukkoineen Jotapatan linnoitukseen. Juutalaiset puolustautuivat raivokkaasti; Josephus osasi kekseliäästi torjua jokaisen hyökkäyksen, ja roomalaiset kärsivät raskaita tappioita. Puolustustaistelua kesti 47 päivää. Kun roomalaisten lopulta onnistui viekkauden turvin tunkeutua yöllä sisään - kaikki nukkuivat ja roomalaiset huomattiin vasta aamulla -, juutalaiset joutuivat pelottavan epätoivon valtaan ja suuri joukko ihmisiä surmasi itsensä.
      Josephus pakeni. Haluan kuvata hänen omilla sanoillaan, miten hänen kävi valtauksen jälkeen. Koko maailmankirjallisuudessa ei mielestäni näet ole yhtään vastaavanlaista eloonjättäytyjän selostusta. Josephus kuvaa huomionarvoisen selkeästi, ikään kuin tietoisena eloonjäämisen luonteesta, kaikkea mitä hän teki pelastuakseen. Hänen ei ollut vaikea olla rehellinen, sillä hän kirjoitti selostuksensa myöhemmin, kun hän jo oli roomalaisten suopeassa suosiossa.
      »Jotapatan taistelun jälkeen roomalaiset etsivät Josephusta kaikkialta, kuolleitten joukosta ja kaupungin salaisista lymypaikoista löytääkseen vihatun miehen, osin siksi että he olivat katkeria hänelle, osin siksi että heidän päällikkönsä halusi hyvin innokkaasti vangita hänet, ikään kuin se ratkaisisi sodan lopputuloksen. Hän oli kuitenkin kuin Jumalan johdatuksesta onnistunut livahtamaan vihollisiltaan näiden vallatessa kaupunkia ja hypännyt maanalaiseen vesisäiliöön, jonka sivussa olevaa suurta onkaloa ei ylhäältäpäin voinut nähdä. Tästä kätköstä hän tapasi neljäkymmentä urheata miestä, jotka olivat varanneet elintarvikkeita monen päivän ajaksi. Päiväsaikaan hän lymysi siellä, koska vihollisia oli joka puolella; sen sijaan yöllä hän nousi ylös etsien pakoreittiä ja tarkastaen vartiomiesten sijainnin. Mutta koska ympäristöä valvottiin hänen takiaan niin tarkasti, ettei salaista pakoa voinut ajatella, hän palasi luolaan. Näin häntä etsittiin turhaan kaksi päivää; mutta kolmantena päivänä eräs nainen, joka oli ollut heidän mukanaan luolassa, joutui vangiksi ja kavalsi Josephuksen. Vespasianus lähetti välittömästi kaksi tribuunia, Paulinuksen ja Gallicuksen, ja käski heitä lupaamaan Josephukselle turvapaikan ja houkuttelemaan hänet ulos luolasta.
      Tribuunit saapuivat paikalle, puhuttelivat häntä ystävällisesti ja takasivat hänen henkensä; mutta turhaan, sillä hän tiesi, tai luuli tietävänsä, miten roomalaiset kostaisivat hänen aiheuttamansa suuret tappiot. Vaikka tribuunit puhuttelivat häntä lempeästi, se ei millään tavoin muuttanut hänen käsitystään siitä, mitä hän saisi roomalaisilta odottaa. Hän ei voinut välttää pelkoa, että hänet haluttiin houkutella ainoastaan teloitettavaksi. Lopulta Vespasianus lähetti kolmannen sanansaattajan, tribuuni Nicanorin, joka tunsi Josephuksen hyvin; itse asiassa he olivat aikaisemmin olleet ystävät. Tämä tuli ja kuvaili, miten lempeästi roomalaiset kohtelivat voitettuja vihollisia, ja hän kertoi myös, että sotapäälliköt enemmän ihailivat Josephusta hänen urheutensa tähden kuin vihasivat häntä eikä sotapäällikkö missään tapauksessa aikonut teloituttaa häntä; jos hän olisi halunnut, hän olisi voinut panna tämän rangaistuksen täytäntöön, vaikka Josephus ei tulisi ulos; paljon mieluummin hän halusi pelastaa urhean miehen hengen. Hän lisäsi, että Vespasianus tuskin lähettäisi Josephuksen ystävää tämän luo pahoin aikein, naamioidakseen petoksen ystävyydeksi; ja yhtä vähän hän, Nicanor, antautuisi pettämään ystäväänsä.
      Mutta koska edes Nicanor ei saanut Josephusta muuttamaan mieltään, raivostuneet sotilaat rupesivat valmisteluihin heittääkseen luolaan tulen; Nicanor kuitenkin pidätti heitä, sillä hän oli päättänyt saada Josephuksen elävänä. Kun vihollisen sotilaat ympäröivät häntä ja Nicanor yhä kehotti häntä antautumaan, Josephus muisti yhtäkkiä pelottavat unensa, joissa Jumala oli paljastanut hänelle juutalaisia kohtaavan onnettomuuden ja Rooman keisarien tulevan kohtalon; Josephus näet taisi tulkita unia. Koska hän oli pappi ja papin poika, hän oli perillä pyhien kirjoituksten ennustuksista, ja hän osasi tulkita myös ilmestykset, jotka kaikkivaltias oli jättänyt moniselitteisiksi. Juuri tuolla hetkellä jumalallinen innoitus täytti hänet, unien kauhut palasivat hänen silmiensä eteen, ja hän rukoili hiljaa Jumalaa: 'Koska Sinä olet päättänyt nöyryyttää juutalaisten heimoa, joka Sinä olet luonut, koska kaikki onni on siirtynyt roomalaisten puolelle ja Sinä olet valinnut minun sieluni, jolle tulevaiset paljastetaan, minä ojennan käteni roomalaisille ja säilytän henkeni. Sinut minä vaadin todistamaan, että en lähde petturina vaan Sinun palvelijanasi.'
      Rukouksensa jälkeen hän sanoi Nicanorille suostuvansa. Kun juutalaiset, jotka lymysivät hänen kanssaan, näkivät että hän oli päättänyt suostua vihollisen houkutukseen, he kerääntyivät hänen ympärilleen ja syytivät moitteita hänen niskaansa. He muistuttivat häntä kaikista juutalaisista, jotka hänen yllyttäminään olivat kuolleet vapauden puolesta. Josephus, jonka urheus tunnettiin laajalti, jatkaisi elämäänsä orjana? Josephus, jonka viisaus oli ylen suuri, odottaisi saavansa armoa niiltä, joita vastaan hän oli taistellut niin kiivaasti? He sanoivat, että hän oli mennyt järjiltään. Isien laki huokaisisi syvään hänen tähtensä, ja hän loukkaisi Jumalaa rakastaessaan noin suuresti omaa elämäänsä. Hänet roomalaisten hyvä onni oli saattanut sokaista - he kunnioittaisivat yhä kansansa muistoa. Heidän oikea kätensä ja miekkansa olisivat valmiina, jos hän tahtoisi vapaaehtoisesti kaatua juutalaisten johtajana; jos hän kieltäytyisi, hän kaatuisi vasten tahtoaan petturina. He paljastivat miekkansa ja uhkasivat pistää hänet kuoliaaksi, jos hän antautuisi roomalaisille.
      Josephus peljhästyi suuresti, mutta hänestä tuntui, että hän löisi laimin Jumalan antaman tehtävän, jos hän kuolisi ennen Hänen kirkastamistaan. Hädissään hän rupesi esittämään heille järjellisiä perusteluja. Olisi jaloa kuolla sodassa, mutta sen pitäisi tapahtua sodan tapojen mukaan vihollisen kädestä. Itsensä surmaaminen olisi äärimmäisen raukkamaista. Itsemurha olisi ristiriidassa kaiken elollisen sisimmän olemuksen kanssa, ja yhtä lailla se rikkoisi Jumalan luomistyötä vastaan. Jumala on antanut elämän ihmisille, ja myös sen loppu on jätettävä Hänen käsiinsä. Ne, jotka nostaisivat kätensä itseään vastaan, joutuisivat Jumalan vihan alle, ja Hän rankaisisi heitä ja heidän jälkeläisiään. Ei olisi soveliasta, että he lisäisivät kaikkia kärsimyksiään rikkomalla vielä Jumalaa vastaan. Jos heidän pelastuksensa on mahdollinen, heidän ei pitäisi asettua sen tielle. Ei heidän olisi häpeällistä jäädä henkiin, sillä he olisivat kyllin osoittaneet urheutensa teoillaan. Mutta jos heidän oli määrä kuolla, he kuolkoot voittajan kädestä. Hän ei missään tapauksessa aikonut siirtyä vihollisen puolelle ja siten ryhtyä petturiksi; mieluummin hän toivoi että se osoittautuisi petturiksi. Hän kuolisi ilomielin, jos se vastoin sanojaan surmaisi hänet, ja sen rikkoma lupaus, josta Jumala heitä rankaisisi, olisi hänelle suurempi lohdutus kuin voitto.
      Niin Josephus koetti kaikin keinoin saada kumppaninsa luopumaan itsemurhasta. Mutta epätoivo teki heistä kuuroja. He olivat jo aikoja sitten vihkiytyneet kuolemaan, ja hänen sanansa ainoastaan kasvattivat heidän katkeruuttaan. He syyttivät häntä pelkuruudesta ja paljastetuin miekoin ahdistivat häntä joka puolelta. Näytti siltä kuin jokainen olisi ollut valmis lyömään hänet hengiltä siinä paikassa. Hengenhädässä ja ristiriitaisten tunteiden raastamana Josephus kutsui erästä miestä nimeltä ja loi toiseen käskevän katseen, tarttui kolmatta käsivarresta, vetosi neljänteen, ja näin hänen onnistui joka kerran kääntää murhanhimoiset miekat pois itsestään. Hän oli kuin satimeen ahdistettu eläin, joka kääntyy tuimia takaa-ajajiaan vastaan. Koska he vielä äärimmäisessä ahdingossakin kunnioittivat häntä sotapäällikkönään, heidän kätensä olivat kuin halvaantuneet, tikarit putosivat heidän kädestään, ja monet, jotka olivat kohottaneet miekkansa häntä vastaan, panivat sen vapaaehtoisesti huotraan.
      Epätoivoisessa tilanteessakaan ei Josephuksen ymmärrys häntä hyljännyt; päinvastoin hän luotti Jumalan huolenpitoon, asetti elämänsä vaakalaudalle ja puhutteli tovereitaan seuraavasti: 'Koska me olemme päättäneet kuolla eikä päätöksemme muutu, heittäkäämme arpaa ja surmatkaamme toisemme sen mukaan. Ensimmäinen mies, johon arpa osuu, kuolee toisen surmaamana, ja kolmas surmaa toisen ja niin edelleen, kuten sattuma määrää. Tällä tavoin kaikki kuolevat, eikä kukaan joudu surmaamaan itseään, paitsi viimeinen mies. Olisi kuitenkin suuri synti, jos hän muuttaisi mielensä muiden kuoltua eikä surmaisi itseään.'
      Näin puhumalla Josephus voitti jälleen heidän luottamuksensa, ja kun kaikki olivat ilmaisseet suostumuksensa, hän osallistui arvan heittoon. Niin jokainen, johon arpa osui, alistui seuraavan surmattavaksi. Hehän tiesivät, että hetkeä myöhemmin heidän sotapäällikkönsä kuolisi myös; ja kuolema Josephuksen rinnalla tuntui suloisemmalta kuin elämä. Jäljelle jäivät lopulta - sanokaamme että sattumalta tai sallimuksen armosta - Josephus itse ja yksi seuralainen.¹ Koska Josephus ei halunnut ottaa sitä riskiä, että arpa lankeaisi hänelle tai, jos niin ei kävisi, hän joutuisi tahraamaan kätensä maanmiehen vereen, hän suostutteli tämänkin antautumaan roomalaisille ja pelastamaan näin henkensä.
      Kun Josephus oli näin selvinnyt kahdesta taistelusta - toinen roomalaisia, toinen hänen omaa väkeään vastaan -, hänet Nicanor vei hänet Vespasianuksen eteen. Kaikki roomalaiset ryntäsivät paikalle nähdäkseen juutalaisten sotapäällikön, ja väkijoukko, joka tungeksi hänen ympärillään, piti kovaa meteliä; jotkut riemuitsivat hänen vangitsemisestaan, toiset huusivat uhkauksia, toiset tungeksivat väkivalloin lähelle nähdäkseen hänet paremmin. Kauempana olijat vaativat häntä teloitettavaksi, lähempänä olijat muistelivat hänen tekojaan ja ihmettelivät hänen kohtalonsa kääntymistä. Upseereiden joukossa ei kuitenkaan ollut ketään, joka huolimatta aikaisemmasta katkeruudestaan ei olisi liikuttunut häntä katsellessaan. Erityisesti samanikäinen jalo Titus oli syvästi liikuttunut siitä, miten Josephus oli kestänyt koettelemuksensa, ja tunsi myötätuntoa hänen nuoruutensa tähden. - - Hän tahtoi pelastaa Josephuksen hengen ja vetosi hartaasti isäänsä. Vespasianus pani Josephuksen ankaraan vartioon; hän aikoi lähettää tämän oikopäätä Nerolle.
      Kun Josephus siitä kuuli, hän pyysi saada puhua Vespasianuksen kanssa kahden kesken. Vespasianus käski kaikkia läsnäolijoita poistumaan, lukuun ottamatta poikaansa Titusta sekä kahta uskottua ystävää. Josephus puhui seuraavasti:
      'Sinä luulet, Vespasianus, että minä olen pelkkä sotavanki, joka on joutunut käsiisi. Erehdyt: minä seison tässä tuodakseni tiedon tärkeistä asioista. Minun, Josephuksen, on tuotava sinulle Jumalan antama viesti. Jos tämä ei pitäisi paikkaansa, minä en seisoisi tässä, sillä minä tunnen juutalaisten lain ja tiedän kuinka sotapäällikön on kuoltava. Haluat lähettää minut Nerolle? Minkä tähden? Hänen seuraajansa, jotka vielä astuvat valtaistuimelle ennen sinua, eivät siellä kauan pysy. Sinusta itsestäsi, Vespasianus, tulee keisari ja imperaattori ja tästä pojasta sinun jälkeesi! Kahlitse minut sitäkin lujemmin ja säilytä minut myöhemmäksi itseäsi varten. Sillä sinusta tulee keisari ja hallitsija, ei ainoastaan minun vaan maanpiirin ja meren ja koko ihmiskunnan hallitsija. Vartioi minua huolellisesti, ja jos olen turhaan lausunut Jumalan nimen, anna teloittaa minut niin kuin ansaitsen!'
      Vespasianus ei ensin lainkaan uskonut näitä sanoja vaan arveli, että Josephus koetti viekkaudella pelastaa henkensä. Vähitellen hän alkoi kuitenkin uskoa niitä; Jumala itse oli herättänyt hänessä ajatuksen valtaistuimesta, ja muutkin enteet viittasivat hänen tulevaan herruuteensa. Hän sai myös tietää, että hänen vankinsa oli jo aikaisemmin ennustanut oikein. Toinen Vespasianuksen ystävä, joka oli läsnä salaisessa neuvottelussa, ilmaisi hämmästyksensä siitä, että Josephus ei ollut ennustanut Jotapatan tappiota eikä omaa kiinnijäämistään: se, mitä hän nyt kertoo, on pelkkää lorua, jolla hän koettaa päästä vihollisen suosioon. Josephus vastasi siihen kertomalla, mitä hän oli ennustanut Jotapatan väelle: että se joutuisi 47 päivän jälkeen vihollisten käsiin ja hän joutuisi elävänä roomalaisten käsiin. Vespasianus antoi salaa kysyä asiaa vangeilta, ja kun he vahvistivat sen, mitä Josephus oli sanonut, hän alkoi uskoa myös ennustuksia, jotka koskivat häntä itseään. Hän kylläkin piti Josephusta vielä vankilassa kahlehdittuna mutta lahjoitti tälle kallisarvoisen kaavun ja muita arvokkaita lahjoja. Vastaisuudessakin häntä kohdeltiin ystävällisesti Tituksen ansiosta.»
      Josephuksen itsepuolustus jakaantuu kolmeen näytökseen. Ensimmäiseksi hän pelastuu Jotapatan verilöylystä. Jos kaupungin asukkaat eivät surmaa itseään, roomalaiset tappavat heidät; muutamia otetaan vangiksi. Josephus pelastautuu luolaan vesisäiliön taa. Sieltä hän löytää neljäkymmentä miestä, joita hän painokkaasti nimittää »urheiksi». Hänen laillaan he kaikki ovat eloonjääjiä. He ovat varanneet mukaansa elintarvikkeita ja toivovat voivansa piileksiä siellä roomalaisilta, kunnes heille tarjoutuu pakomahdollisuus.
      Mutta eräs nainen paljastaa Josephuksen piilopaikan roomalaisille, sillä häntä he varsinaisesti etsivät. Niinpä tilanne muuttuu perustuksiaan myöten ja alkaa toinen näytös, joka on selvästi kiintoisin: sitä voisi nimittää ainutlaatuiseksi sen avoimuuden tähden, jolla päähenkilö tapahtumat kuvaa.
      Roomalaiset lupaavat, että Josephus saa säilyttää henkensä. Heti kun hän uskoo heitä, he eivät enää ole hänen vihollisiaan. Se on perimmäisessä katsannossa uskon kysymys. Ennusuni tulee oikealla hetkellä hänen mieleensä. Häntä on varoitettu siitä, että juutalaiset kärsivät tappion. He joutuvat häviölle, tosin tilapäisesti, linnoituksessa jota hän komensi. Onni on roomalaisten puolella. Hän sai Jumalalta näyn, jossa se tiedotettiin hänelle. Jumalan avulla hän löytää myös tiensä roomalaisten luo. Hän turvautuu Jumalaan ja kääntyy uusien vihollistensa juutalaisten puoleen, jotka ovat hänen kanssaan onkalossa. He haluavat tehdä itsemurhan, jotta eivät joutuisi roomalaisten käsiin. Hänen, heidän johtajansa, tulisi etummaisena olla valmis moiseen loppuun. Hän on kuitenkin vakaasti päättänyt elää. Hän taivuttelee heitä puheillaan; tuhansin argumentein hän koettaa tukahduttaa heidän kuolemanhalunsa. Hän ei saa vastakaikua. Kaikki, mitä hän esittää kuolemaa vastaan, vain kasvattaa heidän sokeaa järkkymättömyyttään ja he alkavat myös vihata sitä, joka koettaa vetäytyä pois. Hän näkee, että voi pelastua vain jos he tappavat toinen toisensa ja hän jää viimeiseksi jäljelle. Hän siis antaa heille näennäisesti periksi ja keksii ajatuksen arpomisesta.
      Tuosta arvonnasta voidaan ajatella yhtä ja toista; tuntuu vaikealta olla uskomatta petkutukseen. Tämä on kertomuksen ainut kohta, jonka Josephus jättää epäselväksi. Hänen mukaansa arvonnan merkillinen tulos johtui kaitselmuksesta tai sattumasta, mutta vaikuttaa myös siltä, kuin hän jättäisi lukijain arvattavaksi, miten asiat todellisuudessa sujuivat. Seuraavat tapahtumat ovat nimittäin uskomattomia: hänen silmiensä edessä hänen alaisensa teurastavat toinen toisensa. Mutta se ei tapahdu kerralla; kaikki tapahtuu järjestyksessä. Jokaisen murhan välissä heitetään noppaa. Jokaisen on tapettava toverinsa, ja sen jälkeen arvan osoittama mies surmaa hänet itsensä. Josephuksen esittämät uskonnolliset epäilykset itsemurhaa kohtaan eivät ilmeisestikään koske murhaa. Hänen toiveensa kasvavat jokaisen kuolevan mukana. Hän toivoo jokaisen yksilön ja kaikkien yhdessä kuolevan; itse hän janoaa vain elämää. He kuolevat mielellään uskoessaan, että hän, heidän komentajansa, kuolee heidän rinnallaan. He eivät osaa aavistaa, että hän jäisi heistä viimeiseksi jäljelle. Ei ole todennäköistä, että he olisivat edes kuvitelleet tätä mahdollisuutta. Mutta koska jonkun täytyisi kuitenkin olla viimeinen, hän oli varautunut siihenkin: olisi suuri synti, hän sanoo heille, jos viimeinen mies muuttaisi mielensä muiden kuoltua eikä surmaisi itseään. Juuri tämä synti hänellä oli mielessä. Mikä olisi kaikkein vastenmielisintä kaikkien tovereiden kuoltua, sen hän aikoi tehdä itse. Uskotellen, että tällä viimeisellä hetkellä kuuluu heille kokonaan, että on yksi heistä, hän lähettää heidät kaikki kuolemaan ja pelastaa näin henkensä. He eivät aavista, mitä hän tuntee katsellessaan heidän kuolemaansa. He ovat täysin saman kohtalon omat ja uskovat, että se tulee hänenkin osakseen; hän kuitenkin jättäytyy ulkopuolelle ja jättää sen ainoastaan heidän koettavakseen. He kuolevat, jotta hän pelastuu.
      Harhautus on täydellinen. Se on kaikkien johtajien harhautus. He antavat ymmärtää, että he menisivät väkensä edellä kuolemaan. Todellisuudessa he kuitenkin lähettävät väkensä edeltä kuolemaan, jotta itse voisivat elää kauemmin. Juoni on aina sama. Johtaja haluaa jättäytyä eloon toisten kuollessa; se voimistaa häntä. Jos hänellä on vihollisia, joiden kuollessa hän voi jäädä eloon niin hyvä; jos ei niin hänellä on omia alamaisia. Joka tapauksessa hän tarvitsee molempia, vuoronperään tai yhtä aikaa. Vihollisia hän tarvitsee avoimesti; siksihän he ovat vihollisia. Omaa väkeään hän voi käyttää ainoastaan salassa.
      Josephuksen onkalossa tuo juoni käy ilmeiseksi. Ulkopuolella ovat viholliset. He ovat voittajia, mutta heidän entinen uhkauksensa on nyt muuttunut lupaukseksi. Sisällä onkalossa ovat ystävät. He pitävät yllä johtajansa vanhaa mielialaa, jonka hän itse on heihin ajanut, ja kieltäytyvät hyväksymästä uutta lupausta. Näin onkalo, josta johtaja tahtoo pelastua, käy hänelle hyvin vaaralliseksi. Hän petkuttaa ystäviään, jotka tahtovat tehdä väkivaltaa sekä hänelle että itselleen, ja lähettää heidät edeltä kuolemaan. Alusta alkaen hän ajatteli välttyä siltä, ja lopulta hän välttyy myös käytännössä. Yksi ainoa toveri jää hänen kanssaan jäljelle. Koska hän ei sanojensa mukaan saata tahrata käsiään maanmiehen vereen, hän suostuttelee tämän antautumaan roomalaisille. Hänet yksinään Josephus voi suostutella elämään. Neljäkymmentä oli ylittänyt hänen kykynsä. Molemmat pelastautuvat roomalaisten luo.
      Näin hän selvisi ehjin nahoin myös kamppailtuaan oman väkensä kanssa. Juuri tämän hän tarjoaa roomalaisille: oman väkevän elämäntuntonsa, jota hänen väkensä tuho on ruokkinut. Josephuksen pelastuksen kolmannessa näytöksessä tuo juuri saavutettu valta siirretään Vespasianukselle. Se ilmenee ennuslupauksena. Roomalaiset olivat hyvin perillä juutalaisten järkkymättömästä jumaluskosta. He tiesivät, että kaikkein viimeiseksi juutalainen voisi kevytmielisesti mainita Jumalan nimen. Josephuksen on täytynyt suuresti toivoa, että näkisi Vespasianuksen keisarina Neron asemesta. Neron luokse hänet haluttiin lähettää, mutta Nero ei ollut luvannut säästää hänen henkeään. Vespasianus oli esittänyt oman lupauksensa. Josephus tiesi myös, että Nero halveksi Vespasianusta, joka tapasi nukahdella hänen lauluesitystensä aikana. Hän oli usein kohdellut tätä epäsuosiollisesti, ja vasta nyt kun juutalaisten kansannousu saavutti vaaralliset mittasuhteet, hän turvautui jälleen vanhaan kokeneeseen kenraaliin. Vespasianuksella oli kaikki syyt suhtautua Neroon epäluuloisesti. Hän on varmasti mielellään kuullut lupauksen tulevasta herruudesta.
      Josephus saattoi itse uskoa viestiin, jonka hän välitti Jumalalta Vespasianukselle. Ennustaminen oli hänellä verissä. Hän piti itseään hyvänä ennustajana. Hän tarjosi näin roomalaisille sellaista, mitä heiltä itseltään puuttui. Hän ei ottanut heidän jumaliaan vakavasti; heidän vakaumuksiaan hän piti taikauskona. Mutta hän tiesi myös, että Vespasianuksen, joka kaikkien roomalaisten tavoin halveksi juutalaisia ja heidän uskoaan, täytyi suhtautua tosissaan hänen viestinsä vakavuuteen ja luotettavuuteen. Hänen esiintymisvarmuutensa, hänen ilmaisuvoimansa - hän yksin keskellä vihollisia, joille hän oli aiheuttanut tukalat paikat ja jotka vielä äsken olivat paenneet häntä - ja usko sinänsä, joka hallitsi häntä väkevämmin kuin mikään muu usko, kumpusivat siitä, että hän jäi eloon oman väkensä kuollessa. Sen, mikä häneltä oli onnistunut onkalossa, hän siirsi Vespasianukselle, ja tämä eli kauemmin kuin Nero, joka oli kolmekymmentä vuotta nuorempi, samoin kuin hänen seuraajansa, joita oli peräti kolme. Jokainen heistä joutui niin sanoaksemme toisensa käsiin, ja Vespasianuksesta tuli Rooman keisari.
______
¹ Juutalaissodan slaavilaisessa toisinnossa, joka monien oppineiden mukaan perustuu varhaisempaan kreikkalaiseen tekstiin, on tämän virkkeen sijassa toinen, joka ilmaisee asian siekailematta nimeltä: »Kun hän [Josephus] oli sen sanonut, hän laski numerot viekkaasti valmiiksi ja petkutti näin kaikkia.» Ks. G. A. Williamsonin uutta englanninkielistä käännöstä: Josephus, The Jewish War, s. 403.



Eloonjäämisen muotoja
Eloonjäämisen eri muotojen tarkastelu ei ole hyödytöntä, niitä on useita, ja on tärkeää, että yhtään ei jätetä huomiotta.
      Jokaisen ihmiselämän varhaisin tapahtuma, kauan ennen syntymää, on merkitykseltään toki erityisen tärkeä, eikä sitä ei ole tarkasteltu eloonjäämisen näkökulmasta: sikiäminen. Siitä hetkestä, jolloin siittiö tunkeutuu munasoluun, tiedetään paljon, voitaneen sanoa että pian kaikki. Sille ei kuitenkaan ole uhrattu ajatusta, että suunnaton siittiöpaljous ei siitoksessa pääse määränpäähänsä, vaikka ne osallistuvat kiinteästi tapahtumiin. Munasolua ei ole etsimässä ainoastaan yksi siittiö. Niitä on noin 200 miljoonaa. Ne lähtevät yhtenä ryöppynä matkaan, ja ne liikkuvat tiiviisti yhdessä kohti yhtä määränpäätä.
      Niitä on siis suunnattoman paljon. Koska ne ovat syntyneet jakautumalla, ne ovat toistensa kaltaisia; ne eivät voisi olla tiheämmässä, ja kaikilla on yksi ja sama määränpää. Voidaan muistaa, että juuri nämä neljä piirrettä ovat joukon pääominaisuuksia.
      On turha tähdentää, että siittiöjoukko ei voi olla sama kuin ihmisjoukko. Mutta molempien ilmiöiden välillä vallitsee vastaavuus ja se saattaa olla enemmän kuin pelkkä vastaavuus.
      Kaikki siittiöt tuhoutuvat joko matkalla määränpäähän tai sen lähellä. Yksi ainoa siittiö tunkeutuu munasoluun. Sitä voisi hyvin luonnehtia eloonjääjäksi. Se on niin sanoaksemme niiden johtaja, ja se on onnistunut siinä missä jokainen johtaja salaa toivoo onnistuvansa: hänen onnistuu jäädä eloon kaikkien johdettaviensa kuollessa. Jokainen ihminen on saanut alkunsa 200 miljoonan samanvertaisen olennon johtajasta.
      Tästä perustavasta, joskin myös huomiotta jätetystä eloonjäämisen muodosta siirrymme tutumpiin. Edeltävissä luvuissa on puhuttu erityisen paljon tappamisesta. Yksilöllä on vastassaan vihollinen: yksi ainoa vihollinen, kun hän tekee murhan tai hyökkää salaa tämän kimppuun tai ryhtyy kaksintaisteluun; joukkue, joka tuntuu ympäröivän joka puolelta; tai lopulta kokonainen joukko. Tanterella ei olla yksin, vaan taisteluun rynnätään yhdessä oman väen kanssa. Toki eloonjääminen tuntuu sitä vahvemmin kuuluvan itselle, mitä korkeammalla asianosainen arvoasteikossa on. »Sotapäällikkö» voittaa. Mutta koska omiakin on kaatunut, ruumiskasa on yhteinen, siinä lojuu ystäviä ja vihollisia; taistelu on sukua »puolueettomille» kulkutaudeille.
      Silloin tappaminen on pelkkää kuolemista, tosin suuremmassa mitassa, kun kuollaan kulkutauteihin ja luonnon suuronnettomuuksiin. Nyt yksilö jää eloon kaikkien kuolevaisten kuollessa, yhtä lailla ystävien ja vihollisten. Kaikki yhdyssiteet katkeavat, kuoleminen saattaa saavuttaa sellaiset mittasuhteet, ettei enää tiedetä, ketä ollaan hautaamassa. Toistuvasti kerrotaan ihmisistä, jotka virkoavat eloon kuolleiden keskellä, vainajakasan keskellä: on paljonpuhuvaa, että he heräävät kuolleiden keskellä. Tällaiset ihmiset alkavat pitää itseään haavoittumattomina, niin sanoaksemme ruttourhoina.
      Yksityisten ihmisten kuolema tuottaa hillitympää ja verhotumpaa tyydytystä. Kysymys on sukulaisista ja ystävistä. Ihminen ei tapa itse, hän ei tunne joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi. Ihminen ei mitenkään edistä vaan pelkästään odottaa toisten kuolemaa. Nuoret jäävät eloon vanhojen kuollessa, poika isän kuollessa.
      Pojasta on luonnollista, että isä kuolee ennen häntä. Hänellä on velvollisuus kiiruhtaa isän kuolinvuoteen ääreen, sulkea hänen silmänsä ja kantaa hänet hautaan. Näiden valmistelujen aikana isä makaa monta päivää kuolleena hänen edessään. Se joka kykeni käskemään häntä niin kuin ei kukaan toinen, makaa nyt vaiti. Hänen täytyy avuttomana sallia kaikki, mitä hänen ruumiilleen tehdään, ja poika, joka ennen oli lujimmin hänen vallassaan, panee sen toimeen.
      Eloonjäämisen tuottama tyydytys näyttäytyy tässäkin. Se nousee näiden kahden suhteesta. Ensimmäinen oli monta vuotta heikko ja avuton ja täysin toisen vallassa, ja toinen, joka joskus oli kaikkivaltias, on kaatunut ja mahditon, ja ensimmäinen määrää hänen jäännöksistään.
      Kaikki, mitä isä jättää jälkeensä, vahvistaa poikaa. Perintö on hänen saaliinsa. Hän voi tehdä sille kaikkea sellaista mitä isä ei tehnyt. Jos tämä oli säästeliäs, poika voi ruveta tuhlariksi, hän tämä oli harkitseva, poika voi ruveta huikentelevaiseksi. On kuin kokonaan uusi laki astuisi voimaan. Murros on väkivaltainen ja korjaamaton. Se on syntynyt eloonjäämisen mukana; se on eloonjäämisen henkilökohtaisin ja läheisin muoto.
      Eloonjääminen samanikäisten, ikätovereiden kesken on kokonaan toisenlaista. Eloonjättäytymispyrkimys peittyy ryhmän miedompien kilpailumuotojen alle. Samanikäiset muodostavat ikäluokan. Tietyissä riiteissä, joihin kuuluu vaikeita ja usein kauhistuttavia kokeita, nuoret ihmiset nousevat seuraavaksi korkeimpaan asemaan. Yksilö saattaa - tosin vain poikkeustapauksissa - tuhoutua tuollaisessa kokeessa.
      Vanhukset, miehet jotka tietyn iän saavutettuaan ovat yhä elossa, nauttivat jo luonnonkansojen keskuudessa hyvin korkeaa arvonantoa. Niiden jäsenet kuolevat yleensä varhain, heidän elämänsä on vaarallisempaa ja he ovat alttiina sairauksille suuremmassa määrin kuin me. Heille tietyn iän saavuttaminen on urotyö, ja se on ansio sinänsä. Paitsi että vanhukset tietävät enemmän, että heillä on kokemusta useammista tilanteista, he ovat myös osoittautuneet kestäviksi, sillä he elävät yhä. Heidän on täytynyt olla onnekkaita, jotta he ovat voineet selvitä metsästyksestä, sodista ja onnettomuuksista. Näiden vaarojen myötä heidän arvovaltansa on kasvanut. Voitonmerkeillä he voivat osoittaa, miten usein he ovat voittaneet taistelun. Erityisen huomionarvoista on, jos he ovat pitkään eläneet harvalukuisen joukkion jäsenenä. He ovat kokeneet monta valittamisen arvoista tilannetta. He elävät kuitenkin yhä, ja heidän ikätovereidensa kuolema kasvattaa heidän arvovaltaansa. Tämä asianlaita ei ehkä ole ryhmän jäsenille yhtä tietoista kuin vihollisista saatujen voittojen arvostaminen. Yksi asia on kuitenkin kiistaton: elossapysyminen on perustavin ja silmiinpistävin saavutus. Vanhukset eivät ainoastaan elä, he elävät yhä. He voivat ottaa mielin määrin nuoria vaimoja, kun taas pojat joutuvat usein tyytymään vanhoihin. Vanhat miehet määräävät, minne kuljetaan, ketä vastaan soditaan, kenen kanssa liittoudutaan. Jos tuollaisissa elinoloissa voidaan puhua hallinnosta, niin vanhat hallitsevat yhdessä.
      Pitkän elämän toivolla on tärkeä osa monissa kulttuureissa, mutta todellsuudessa se merkitsee, että ihminen toivoo jäävänsä eloon ikätovereiden kuollessa. Hän tietää, että monet kuolevat varhain, ja havittelee itselleen toisenlaista kohtaloa. Kun ihminen anoo jumalilta pitkää elämää, hän haluaa poiketa tovereistaan. Näitä ei tosin mainita rukouksessa, mutta rukoilija tarkoittaa, että hän eläisi vanhemmaksi kuin he. Pitkäikäisyyden »terve» ilmentymä on patriarkka: hän voi nähdä useita jälkeläispolvia. Hänen rinnalleen ei ajatella muita patriarkkoja. On kuin hänestä alkaisi uusi suku. Niin kauan kuin hänen lapsensa ja lastenlapsensa elävät, ei haittaa, vaikka muutama hänen pojistaan olisi jo kuollut; hänen arvovaltansa kasvaa, koska hänen elämänsä on ollut sitkeämpi kuin heidän.
      Vanhusten luokasta jää lopulta eloon yksi ainoa, kaikkein vanhin. Etruskien vuosisata määrätään hänen elinikänsä mukaan. Kannattaa mainita siitä muutama sana.
      Etruskien »vuosisadan» pituus vaihtelee, joskus se on lyhyt, joskus venähtänyt, ja joka kerran sen pituus määrätään erikseen. Jokaiseen sukupolveen kuuluu mies, joka elää vanhemmaksi kuin muut. Kun tämä vanhin kuolee, jonka eläessä kaikki muut ovat kuolleet, jumalat antavat ihmisille tietyn merkin. Hänen kuolinaikansa määrää vuosisadan pituuden: jos eloonjääjä oli 110 vuotta vanha, on vuosisadan pituus 110 vuotta; jos hän kuoli 105-vuotiaana, vuosisadan pituudeksi tulee vain 105 vuotta. Eloonjääjä oli vuosisata; se muodostui hänen elinvuosistaan.
      Kaikilla kaupungeilla ja kaikilla kansoilla on oma aikansa. Etruskien valtakunta kesti kymmenen tuollaista vuosisataa; aika lasketaan erään kaupungin perustamisesta. Kun jonkin sukupolven eloonjääjä eli erityisen pitkään, sai myös kansakunta sinänsä lisää ikää. Tuo yhteys on keskeisen tärkeä; tuollainen uskontojärjestelmä on ainutlaatuinen.
      Eloonjääminen kokonaan toisena aikana on ainut muoto, joka jättää yksilön syyttömäksi. Kun ihmiset ovat eläneet kauan ennen häntä eikä hän ole tuntenut heitä, hän ei myöskään ole voinut surmata heitä, ei voinut toivoa heidän kuolemaansa eikä kärkkyä sitä. Yksilö saa tietää heidän olemassaolostaan vasta kun heitä ei ole. Heistä saatu tieto auttaa häntä kokemaan sinänsä varsin lievän ja usein myös tyhjän eloonjäämistunteen. Tässä suhteessa yksilö usein palvellee heitä enemmän kuin saa heistä hyötyä. Joka tapauksessa voidaan osoittaa, että he kasvattavat hänen eloonjäämistunnettaan.
      Niinpä olemme eloonjääjiä, kun ajattelemme esi-isiämme ja ylipäänsä aikaisempaa ihmiskuntaa. Jälkimmäinen elämys koetaan kirkkomaalla. Se sivuaa kulkutauteja: ruton sijassa on kuolema ylipäänsä, ja kaikkien aikojen uhrit on koottu samaan paikkaan.
      Voitaisiin huomauttaa, että tutkimus eloonjättäytymisestä ei koske mitään muuta kuin itsesäilytysvaistoa, joka on tunnettu jo kauan tuolla nimellä.
      Mutta kattavatko ne todella toisensa? Ovatko ne yksi ja sama? Miten itsesäilytysvaiston kuvitellaan toimivan? Minusta tuntuu, ettei tuo käsite ole osuva edes senkään vuoksi, että se asettaa ihmisen yksikseen. Paino lepää sanalla itse. Sanan toinen osa on tärkeämpi: säilytys. Sillä tarkoitetaan oikeastaan kahta asiaa: ensiksikin jokaisen olennon täytyy syödä, jotta se pysyisi hengissä, ja toisekseen sen on puolustauduttava hyökkäyksiltä, olivat ne millaisia tahansa. Olento nähdään niin sanoaksemme jähmettyneeksi monumentiksi, joka toisella kädellä haalii ravintoa ja toisella torjuu vihollisia. Pohjimmiltaan rauhanomainen olento! Jos se jätettäisiin omiin oloihinsa, se ahmisi sylikaupalla vihanneksia eikä millään tavoin vahingoittaisi ketään.
      Voitaisiinko ihmisestä esittää sopimattomampaa, virheellisempää ja naurettavampaa kuvausta? Ihminen kyllä syö, mutta hän ei syö samaa kuin nauta eikä häntä myöskään viedä laitumelle. Hän hankkii saaliinsa häijyllä, verisellä ja sitkeällä tavalla, eikä hän millään muotoa jättäydy passiiviseksi. Hän ei torju vihollisia lauhkeasti, vaan hän käy heidän kimppuunsa jo silloin kun vainuaa heidät kaukaa. Hänen hyökkäysaseensa ovat kehittyneempiä kuin hänen puolustusneuvonsa. Ihminen haluaa toki »säilyttää» itsensä, mutta hän haluaa yhtä lailla muutakin, mitä ei voi siitä erottaa. Ihminen haluaa tappaa, jotta hän voisi jättäytyä eloon muiden kuollessa. Hän ei halua kuolla niin että muut jäisivät eloon hänen kuollessaan. Jos molemmat voitaisiin liittää itsesäilytykseen, ilmauksesta tulisi mielekäs. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi olisi tyydyttävä noin epätarkkaan käsitteeseen, kun toinen kuvaa asian paremmin.
      Kaikki luetellut eloonjäämismuodot ovat ikivanhoja, ja ne olivat olemassa jo luonnonkansoilla, kuten seuraavaksi osoitetaan.



Eloonjääjät luonnonkansain uskomuksissa
Mana tarkoittaa Etelämerellä tietynlaista yliluonnollista ja persoonatonta mahtia tahi väkevyyttä, joka voi siirtyä ihmisestä toiseen.¹ Sitä tavoitellaan halukkaasti, ja se saattaa kertyä tiettyihin yksilöihin. Urhea soturi voi haalia sitä suurin määrin. Se ei kuitenkaan ole lähtöisin hänen taistelukokemuksistaan tai ruumiinvoimistaan, vaan surmatun vihollisen mana siirtyy häneen.
      »Marquesassaarilla heimon jäsenestä tuli sotapäällikkö henkilökohtaisen miehuullisuuden ansiosta. Uskottiin, että soturilla oli hallussaan kaikkien surmaamiensa mana ja hänen oma manansa kasvoi hänen urheutensa mukana. Alkuasukkaiden mielestä urheus oli kuitenkin manan tulos, ei syy. Yhtä lailla soturin keihään mana kasvoi jokaisen kuoleman myötä. Kaksintaistelun voittaja otti käyttöön kaatuneen taistelukumppaninsa nimen merkiksi siitä, että tämän mahti oli siirtynyt häneen; jotta voisi välittömästi sulauttaa tämän manan itseensä, hän söi tämän lihaa; ja jotta voisi taistelussa sitoa vahvistavan vaikutuksen itseensä ja varmistaa läheisen suhteen vangitsemaansa manaan, hän otti sotavarustukseensa osan kaatuneesta vihollisesta: luun, kuivuneen käden, joskus koko kallon.»
      Ei voisi selvemmin kuvata, miten voitto vaikuttaa eloonjääjään. Hän on tullut vahvemmaksi surmattuaan muita, ja manan lisääntyminen valmistaa häntä uusiin voittoihin. Hän riistää viholliselta eräänlaisen siunauksen, mutta hän voi saada sen vain jos tämä on kuollut. Vihollinen on väistämättä fyysisesti läsnä, oli hän elävä tai kuollut. Hänet on voitettava taistelussa ja hänet on surmattava; kaikki riippuu siitä, että tapetaan itse. Ruumiin jäljelle jääneet osat, jotka voittaja hankkii valtaansa, jotka hän sulauttaa itseensä, jotka hän ripustaa ylleen, muistuttavat häntä aina mahdin kasvusta. Niiden ansiosta hän tuntee itsensä vahvemmaksi, ja ne herättävät kauhua: jokainen uusi vihollinen, jonka hän haastaa, vapisee hänen edessään ja näkee pelottavan kohtalonsa.
      Australian Arhemin murnginien uskomuksissa tappajan ja tapetun välille muodostuu henkilökohtaisempi mutta yhtä edukas suhde. Tapetun henki siirtyy tappajan ruumiiseen ja kaksinkertaistaa hänen voimansa, hänestä tulee todella suurempi. Voidaan olettaa, että tämä kasvu houkuttelee nuoria miehiä sotaan. Jokainen etsii vihollisen, jotta saisi haltuunsa tämän voiman. Tavoite voidaan tietenkin saavuttaa vain jos he iskevät yöllä, sillä päiväsaikaan uhri näkee murhansa ja hän on liian raivostunut, jotta siirtyisi heidän ruumiiseensa.
      »Sisäistymismenot» on kuvattu tarkasti. Ne ovat niin merkilliset, että seuraavassa on laaja ote kuvauksesta.
      »Kun mies on surmannut toisen taistelussa, hän palaa kotiinsa eikä syö valmistettua ruokaa ennen kuin surmatun miehen henki lähestyy häntä. Hän voi kuulla, kuinka kuolleen miehen sielu tulee, koska keihään varsi riippuu yhä kivikärjestä miehessä kiinni ja raahautuu maassa ja iskee puihin ja pensaisiin. Kun henki on hyvin lähellä, tappaja voi kuulla äänet, jotka lähtevät vainajan haavasta. - - Hän ottaa keihään, irrottaa kärjen ja panee varren pään isovarpaansa ja viereisen varpaan väliin. Varren toisen pään hän sijoittaa vasenta olkaa vasten. - - Henki saapuu syvennyksestä, jossa keihäänkärki oli, tunkeutuu ylös tappajan jalkaan ja lopulta tämän ruumiiseen. Se liikkuu niin kuin muurahainen. Se pääsee lopulta hänen mahaansa ja kuroo sen umpeen. Mies tuntee olonsa sairaaksi ja hänen vatsaansa alkaa kuumottaa. Hän hieroo vatsaansa ja huutaa tappamansa miehen kutsumanimeä. Se parantaa hänet, ja hän tuntee olonsa jälleen terveeksi, sillä henki lähtee vatsasta ja asettuu sydämeen. Kun henki saapuu sydämeen, se vaikuttaa samoin kuin jos tappajalle annettaisiin tapetun veri. On kuin mies olisi antanut tappajalle sydänverensä ennen kuolemaa.
      Tappaja muuttuu suuremmaksi ja tavattoman väkeväksi, ja hän saa haltuunsa vainajan kaiken elinvoiman. Kun tappaja uneksii, henki kertoo hänelle, että tällä on ruokaa häntä varten, ja opastaa paikalle. Hän sanoo: 'Alhaalta joen varresta löydät monta kengurua', tai: 'Tuossa vanhassa puussa on iso mehiläispesä', tai: 'Tuon suuren hiekkatöyrään läheltä saat harppuunaasi hyvin suuren kilpikonnan ja löydät penkasta paljon munia.'
      Tappaja kuuntelee ja livahtaa kohta leiristä yksinään ja menee pensaaseen, jossa hän kohtaa kuolleen miehen hengen. Henki tulee hyvin lähelle ja asettuu pitkäkseen. Tappaja pelästyy ja huutaa: 'Kuka siellä? Joku on lähellä.' Hän tutkii paikkaa, jossa vainajan henki oli, ja löytää kengurun. - - Se on tavallisesti pieni. Hän katsoo sitä ja ymmärtää, miksi se on paikassa, jossa hän kuuli kuolleen miehen hengen liikkeet. Hän ottaa hikeä käsivartensa alta ja hieroo sitä oikeaan käteensä. - - Hän ottaa keihäänsä ja huutaa kuolleen miehen nimeä ja keihästää eläimen. Eläin saa heti surmansa, mutta kuollessaan se suurenee huomattavasti. Mies koettaa nostaa sitä. Hän ei jaksa, koska eläin on hyvin painava. Hän jättää saaliin ja palaa leiriin kertomaan tovereilleen. Saavuttuaan hän sanoo: 'Surmasin juuri kuolleen miehen hengen. Älkää kertoko siitä, jotta hän ei suuttuisi uudelleen.' Hänen läheisimmät ystävänsä ja sukulaisensa lähtevät mukaan auttamaan nylkemisessä ja eläimen valmistamisessa. Kun he avaavat ruhon, he löytävät kaikkialta ihraa, jota he pitävät parhaana herkkuna. Kun he paistavat sitä, tuleen pannaan aluksi vain hyvin pieniä palasia. Niitä maistetaan varovasti, ja liha maistuu aina epämiellyttävältä.
      Koko eläin paistetaan ja alkuasukkaat herkuttelevat parhailla paloilla. Loput kannetaan varsinaiseen leiriin. Kylän vanhukset näkevät, että eläin on suunnattoman kokoinen. He kokoontuvat sen ympärille ja joku kysyy: 'Missä sinä surmasit hänet?'
      'Joen yläjuoksulla.'
      Vanhukset ymmärtävät, ettei tämä ole mikä tahansa saalis, sillä ihraa on kaikkialla. Vähän ajan päästä yksi vanhuksista kysyy: 'Näitkö jonkun hengen pensaikossa?'
      'En', valehtelee nuorukainen.
      Vanhukset maistavat eläimen lihaa, mutta se maistuu erilaiselta kuin tavallisesti. Siinä on hieman toisenlainen vivahde, eikä se maistu samalta kuin luonnon kenguru.
      Vanhukset pudistelevat tietäväisinä päätään ja maiskauttavat kielellään: 'Kyllä sinä vain olet nähnyt kuolleen miehen hengen.'»
      Tässä eloonjääjä hankkii itselleen vihollisen voiman ja veren. Hän ei paisu ainoastaan itse, vaan myös hänen saaliinsa lihovat ja kasvavat. Hän saa vihollisesta henkilökohtaista ja hyvin välitöntä etua. Niinpä nuoren miehen ajatukset suuntautuvat sotaan hyvin varhain. Koska kaikki kuitenkin tapahtuu salaa yöllä, tällä on varsin vähän tekemistä niiden mielikuvien kanssa, joita meille on sankareista välittynyt.
      Meille tuttuja sankareita, jotka pelottomasti ja aivan yksin tunkeutuvat vihollisten keskelle, tapaamme Fidžisaarilta. Eräässä tarussa kerrotaan pojasta, joka on kasvanut äitinsä luona tuntematta isäänsä. Uhkailemalla hän pakottaa äidin kertomaan isän nimen. Heti saatuaan tietää, että hänen isänsä on taivaan kuningas, hän lähtee tämän luo. Isä on pettynyt, koska poika on niin pieni. Hän tarvitsee miehiä, ei poikasia, sillä hän käy paraikaa sotaa. Kuninkaan seuralaiset nauravat pojalle; silloin tämä halkaisee nuijalla yhden naurajan kallon. Kuningas ihastuu ja pyytää häntä jäämään.
      »Ja seuraavana päivänä, varhain aamulla, vihollinen tuli kaupunkiin päästäen sotahuutoja ja karjui: 'Tule meidän luoksemme, oi taivaan kuningas, sillä meidän on nälkä. Tule meidän luoksemme, jotta me voimme syödä.'
      Silloin poika nousi ylös ja sanoi: 'Älköön kukaan seuratko minua. Pysykää te kaikki kaupungissa.' Hän otti käteensä omatekoisen nuijan, ryntäsi ulos keskelle vihollista, iski raa'asti oikealle ja vasemmalle ja surmasi joka iskulla; lopulta vihollinen pakeni häntä ja hän istuutui ruumiskasan päälle ja huusi kaupungin väelle: 'Tulkaa ja viekää vainajat pois!' Niin he tulivat kaupungista laulaen kuolinlaulua ja raahasivat vainajien ruumiit pois, niitä oli kaksiviidettä, samalla kun puurummuilla soitettiin kuolinpäristyksiä.
      Poika löi vielä neljä kertaa isänsä viholliset, niin että heidän sielunsa kutistuivat pelosta ja he tulivat taivaan kuninkaan luo tarjoamaan rauhaa ja sanoivat: 'Sääli meitä, oi herra, ja anna meidän elää.' Sen jälkeen hänellä ei ollut enää vihollisia, ja hänen valtansa ulottui ylitse taivaan.»
      Poika kukistaa vihollisen tässä aivan yksinään, eikä hän iske kertaakaan harhaan. Lopuksi hänet nähdään istumassa ruumiskasan päällä, ja hän on henkilökohtaisesti surmannut kaikki joiden päällä istuu. Mutta ei pidä luulla, että tällaista tapahtuisi vain taruissa. Sankareille on fidžissä neljä varsin erilaista nimeä. Koroi on yhden ihmisen tappanut. Koli on tappanut kymmenen, Visa kaksikymmentä ja Wanga kolmekymmentä. Eräs kuuluisa päällikkö oli kaatanut vielä enemmän, ja hän oli nimeltään Koli-Visa-Wanga; hän oli tappanut kymmenen + kaksikymmentä + kolmekymmentä ihmistä eli siis kuusikymmentä ihmistä.
      Näiden urhojen saavutukset ovat kenties vielä vaikuttavampia kuin meikäläisten sankarien, sillä tapettuaan vihollisensa he ovat myös syöneet nämä. Jos päällikkö vihaa jotakuta aivan erityisesti, hän varaa tämän kokonaan itselleen eikä anna yhtä palaa kenellekään.
      Voidaan tietenkin huomauttaa, että sankari ei lähde kohtaamaan pelkästään vihollista. Hänen päällimmäisenä huolenaiheenaan ovat usein tarujen vaaralliset hirviöt, joista hän vapauttaa kansan. Hirviö syö vähitellen koko kansan, eikä kukaan pysty vastustamaan. Parhaassa tapauksessa pelkoa pystytään säätelemään: pedolle toimitetaan vuosittain niin ja niin monta ihmistä ruoaksi. Silloin urho armahtaa kansansa, lähtee aivan yksin matkaan ja suuria vaaroja uhmaten lyö hirviön omakätisesti hengiltä. Kansa on kiitollinen hänelle, ja hänen muistoaan vaalitaan uskollisesti. Koska hän pelasti kaikki haavoittumatta hiventäkään, hän näyttäytyy valon hahmona.
      On kuitenkin olemassa myyttejä, joissa selvästi tunnistetaan valon hahmon ja ruumiskasojen yhteys, eivätkä ruumiit ole yksinomaan vihollisten. Ytimekkäin myytti on peräisin eteläamerikkalaiselta uitoto-heimolta. Se löytyy K. T. Preussin ansiokkaasta, toistaiseksi vähälle huomiolle jääneestä kokoelmasta, ja se esitetään seuraavaksi tiivistettynä muotoon, joka keskittyy tutkimuskohteemme ympärille.
      »Kaksi tyttöä asui isänsä kanssa virran rannalla, ja eräänä päivänä he näkivät vedessä hyvin soman pienen käärmeen ja koettivat pyydystää sitä. Se kuitenkin karkasi heiltä yhtä uudestaan, kunnes isä valmisti heidän pyynnöstään hyvin tiheäsilmäisen välpän. He vangitsivat eläimen siihen ja toivat sen kotiin. He panivat sen pieneen vesiruukkuun ja tarjosivat sille kaikenlaista ravintoa, mutta se ei huolinut mitään. Vasta kun isä unessa keksi, että käärmettä on ruokittava aivan tietynlaisella tärkkelyksellä, se alkoi syödä. Siitä tuli ensin jänteenpaksuinen ja sitten sormenpaksuinen, ja tytöt siirsivät sen suurempaan astiaan. Eläin sai lisää kokoa, ja siitä tuli käsivarrenpaksuinen. Nyt he veivät sen pieneen lampeen; se söi yhä innokkaammin tärkkelystä ja syötettäessä se oli niin nälkäinen, että se otti ravinnon ja syöttävän tytön käsivarren suoraan nieluunsa. Pian se oli suuri kuin puu, joka on kaatunut veteen. Se alkoi nousta rannalle ja syödä hirssiä sekä muita eläimiä, mutta se totteli yhä kutsuhuutoja ja tuli ahmimaan suunnattomin määrin tärkkelystä, jota tytöt sille valmistivat. Se kaivoi itselleen onkalon kylien ja heimojen alle ja alkoi syödä ihmisten esi-isiä, maailman ensimmäisiä asukkaita. 'Kulta, tule syömään', huusivat tytöt, silloin käärme tuli esiin, kävi kiinni tärkkelysastiaan, jota toinen sisaruksista piti kädessään, hotkaisi koko tytön suuhunsa ja nielaisi hänet.
      Toinen sisar meni itkien kertomaan isälle. Tämä päätti kostaa. Hän nuoli tupakkaa, niin kuin nämä ihmiset aina tekevät päätettyään surmata jonkin eläimen, huumasi itsensä, ja unessa hän keksi keinon, jolla hän voisi kostaa. Hän valmisti tärkkelystä syöttääkseen sitä käärmeelle, kutsui tyttärensä syöjää ja sanoi sille: 'Niele minut!' Hän oli valmistautunut kaikkiin koettelemuksiin, ja hän joi kaulassaan roikkuvasta tupakka-astiasta tappaakseen käärmeen. Hänen kutsustaan eläin tuli ja tarttui tärkkelysastiaan, jota hän tarjosi. Silloin hän hyppäsi sen nieluun ja istuutui. 'Minä olen tappanut hänet', se ajatteli ja otti ja nielaisi isän vatsaansa.
      Sen jälkeen se söi kokonaisen heimon, ja ihmiset mätänivät hänen päälleen. Sitten se meni ja ahmi toisen heimon, ja ihmiset mätänivät hänen päälleen. Kun isä istui käärmeen sisässä, ihmiset mätänivät hänen päälleen ja hänen täytyi kestää löyhkää. Käärme nieli kaikki heimot, jotka asuivat joen varrella ja hävitti ne kerta kaikkiaan niin ettei ketään jäänyt jäljelle. Isä oli ottanut kotoa simpukankuoren, jotta hän voisi leikata eläimen vatsan auki, mutta hän leikkasi ja halkaisi vain vähäsen, ja käärme tunsi kipua. Sitten se söi heimot, jotka asuivat toisen virran varrella. Ihmiset olivat peloissaan eivätkä he menneet viljelyksille vaan pysyttelivät kotosalla. Käärmettä ei voinut kiertää, sillä sen onkalo oli keskellä tietä, ja jos joku tuli pellolta, se kävi hänen kimppuunsa ja nielaisi. Ihmiset itkivät ja pelkäsivät, että käärme syö heidätkin, eivätkä he astuneet jalallaan ovesta uslos. Kun he nousivat riippumatosta, he pelkäsivät jo, että siinä on käärmeen luola ja se hyökkäisi heidän kimppuunsa ja nielaisisi.
      Ihmiset haisivat ja mätänivät hänen päälleen. Isä joi tupakkauutetta astiasta ja teki viiltoja keskelle sen ruumista niin että käärme tunsi voimakasta kipua. 'Mikä minun on? Minä olen niellyt Deihoman, viiltäjän, minä tunnen kipua', sanoi käärme ja huusi. Se lähti erään toisen heimon luo, nousi maan pinnalle ja söi kaikki ihmiset. He eivät päässeet mihinkään eivätkä lähteneet joelle. Kun he hakivat valkamasta vettä, käärme hyökkäsi ja nielaisi heidät. Heti kun he aamulla nousivat jaloilleen, se kävi heidän kimppuunsa ja vei heidät mennessään. Isä viilsi mahaa simpukankuorella, ja eläin huusi: 'Minkä takia minuun sattuu? Minä olen niellyt Deihoman, viiltäjän, ja siksi tunnen kipua.'
      Silloin hänen suojelushenkensä varoittivat häntä: 'Deihoma, tämä ei ole vielä kotivalkamasi, leikkaa varoen. Valkamasi on vielä kaukana.' Nämä sanat kuultuaan hän lopetti viiltelyn. Käärme kuitenkin söi yhä ihmisiä, niin kuin se oli aikaisemminkin tehnyt, ja kävi häikäilemättä heidän kimppuunsa. 'Se ei vieläkään lopeta! Mihin me joudumme? Se on tuhonnut kansamme', sanoivat kylien asukkaat. He näkivät nälkää. Mitä he olisivat syöneetkään?
      Ihmiset tuhoutuivat ja mätänivät hänen päälleen. Samaan aikaan isä joi tupakkauutetta ja viilteli käärmeen ruumista. Niin Deihoma istua kyyhötti yhä sen sisuksissa. Miesparka ei pitkiin aikoihin ollut saanut syötävää ja hän oli juonut vain tupakkauutetta, sillä mitä hän olisi syönyt? Hän joi tupakkauutetta ja pysytteli rauhallisena huolimatta mätänemislöyhkästä.
      Heimoja ei enää ollut jäljellä, ja käärme oli syönyt kaikkien ihmisten ruumiit joesta taivaanrantaan. Isän suojelushenget puhuivat hänelle: 'Deihoma, tämä on sinun kotivalkamasi, viillä nyt kaikin voimin, kahden joenpolven jälkeen olet kotona.' Silloin hän viilsi. 'Viillä, Deihoma, viillä kaikin voimin!' ne sanoivat. Silloin Deihoma viilsi, halkaisi ja avasi mahan valkamassa ja hyppäsi aukosta ulos.
      Heti kun hän oli päässyt ulos, hän istuutui. Hänen päänsä oli kauttaaltaan kesinyt, eikä hänellä ollut hiuksia. Käärme kieriskeli sinne tänne. Nyt hän oli palannut vietettyään määrättömän pitkän ajan onnetonna käärmeen sisässä. Hän peseytyi huolellisesti valkamassaan, palasi majaansa ja näki jälleen tyttärensä, jotka iloitsivat isästään.»
      Myytin täydellisessä muodossa, jota tässä oli huomattavasti lyhennetty, kuvataan peräti viidessäkymmenessä eri kohdassa, miten ihmiset mätänivät käärmeen sisässä päähenkilön päälle. Tämä kuva nousee etualalle, ja siinä on jotain läpitunkevaa; syömisen ohella se toistuu myytissä useimmin. Deihoma pysyy hengissä juomalla tupakkauutetta. Sankari pysyy rauhallisena ja järkkymättömänä kaiken mätänemisen keskellä. Vaikka kaikki maailman ihmiset lahoaisivat hänen niskaansa, hän eläisi yhä, yksinään keskellä kaikkivaltaista mätänemistä, pystypäin ja päämääräänsä odottaen. Hän on, jos niin halutaan sanoa, syytön sankari, sillä yksikään mätänijöistä ei ole hänen tunnollaan. Mutta hän selviää mätänemisestä, se tapahtuu hänen ympärillään. Se ei lamaannuta häntä, vaan se nimenomaan, kuten voisi sanoa, pitää häntä pystyssä. Tämän myytin tiiviys on ehdotonta, kaikki todella tärkeä tapahtuu käärmeen vatsassa; se on totuus itse.
      Juuri sankari selviää vaaratilanteista tappamalla yhä uudelleen. Mutta eloonjääjän ei tarvitse olla sankari. Sama vaikutus syntyy, jos jonkun oma väki tuhoutuu.
      Kuinka yksilön onnistuu pelastua sodasta, kun kaikki hänen läheisensä ovat kuolleet, ja millaisella mielellä hän silloin on? Siitä löytyy tieto erään intiaanimyytin katkelmasta, jonka T. Koch-Grünberg on kirjannut muistiin eteläamerikkalaisilta taulipangeilta.
      »Viholliset tulivat ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa. He tulivat viiden majan kylään ja sytyttivät sen kahdesta paikasta yöllä niin että tuli valoisaa eivätkä asukkaat voineet paeta pimeän turvin. He tappoivat monia nuijalla, kun nämä koettivat paeta majoista.
      Maitchaule-niminen mies asettui haavoittumattomana makaamaan keskelle vainajakasaa ja tuhri kasvonsa ja ruumiinsa verellä harhauttaakseen vihollista. He luulivat, että kaikki olivat kuolleet, ja läksivät pois. Mies jäi yksin jäljelle. Sitten hän läksi pois, kylpi ja meni toiseen majaan, joka ei ollut kaukana. Hän ajatteli, että siellä olisi ihmisiä, mutta siellä ei ollut ketään. Kaikki olivat paenneet. Hän löysi vain maniokkikakkuja ja vanhaa paistia ja söi. Sitten hän mietiskeli, läksi talosta ja kulki kauas. Sitten hän istuutui ja mietiskeli. Hän ajatteli isäänsä ja äitiään, jotka olivat jääneet vihollisten käsiin, ja hän ajatteli, että hänellä ei ollut enää ketään. Sitten hän sanoi: 'Tahdon asettua omieni luo, jotka ovat kuolleet!' Hän palasi pelon vallassa poltettuun kylään. Siellä oli hyvin paljon korppikotkia. Maitchaule oli noitatohtori, ja hän oli uneksinut kauniista tytöstä. Hän hätisti korppikotkat tiehensä ja asettui kuolleiden viereen. Hän tuhri itsensä jälleen verellä. Hän piti käsiään pään vieressä, jotta hän voisi tarttua heti. Sitten korppikotkat palasivat ja asettuivat ruumisten keskelle. Silloin tuli kuningaskorppikotkan tytär. Mitä kuningaskorppikotkan tytär teki? Se istui Maitchaulen rinnalle. Koska se aikoi nokkia hänen ruumistaan, hän tarrasi siihen kiinni. Korppikotkat lensivät pois. Hän sanoi kuningaskorppikotkan tyttärelle: 'Muutu naiseksi! Minä olen kovin yksinäinen eikä minulla ole ketään apunani.' Hän vei sen mukanaan hylättyyn taloon. Siellä hän hoiti sitä kuin kesyä lemmikkiä. Hän sanoi sille: 'Minä lähden nyt kalastamaan. Kun palaan takaisin, haluan löytää sinut naiseksi muuttuneena!'»
      Ensin hän asettuu vainajien sekaan pelastuakseen. Hän tekeytyy heidän näköisekseen, jotta häntä ei löydettäisi. Sitten hänelle paljastuu, että hän on jäänyt yksinään jäljelle, ja hän tulee surulliselle ja levottomalle mielelle. Hän päättää asettua jälleen kuolleen väkensä keskelle. Ehkä hän ensin leikittelee ajatuksella, että jakaisi heidän kohtalonsa. Mutta kovin vakavissaan hän ei taida olla, sillä hän on uneksinut kauniista tytöstä, ja koska korppikotkien ohella hän ei näe muita eläviä ympärillään, hän pyydystää korppikotkan puolisokseen. Voidaan lisätä, että hänen toiveestaan lintu todella muuttuu naiseksi.
      On huomion arvoista, kuinka useat heimot - ja vielä eri puolilla maailmaa - ovat syntyisin yhdestä pariskunnasta, joka on yksinään jäänyt eloon jonkin suuronnettomuuden jälkeen. Raamatusta tuttu vedenpaisumus on lievempi, sillä Nooa saa mukaan koko perheensä. Hän saa ottaa arkkiin lähisukulaisensa ja parin kaikkia eläimiä. Mutta hän itse sai armon Jumalan silmissä; ainoastaan hän ansaitsee elämän, tällä kertaa uskonnollisin perustein, ja vain hänen mielikseen muut saavat tulla arkkiin. Samasta tarusta on olemassa riisutumpia esimerkkejä, kertomuksia joissa kantaparia lukuun ottamatta kaikki muut ihmiset tuhoutuvat. Kertomukset eivät aina liity vedenpaisumukseen. Usein kysymys on kulkutaudeista, joihin kaikki menehtyvät lukuun ottamatta yhtä ainoaa miestä; tämä kuljeksii ympäriinsä etsien eläviä, kunnes kohtaa yhden tai ehkä kaksi naista, avioituu heidän kanssaan ja perustaa uuden sukukunnan.
      Tämän esi-isän voimaan ja maineeseen kuuluu, että hän on aikoinaan jäänyt yksin jäljelle. Vaikka sitä ei sanoiksi puetakaan, hän on tehnyt eräänlaisen ansiotyön, kun hän ei tuhoutunut kaltaistensa mukana. Häntä kunnioitetaan kaikkien tulevien polvien esi-isänä, ja sen lisäksi häntä arvostetaan onnekkaan eloonjäämisen ja vahvuuden takia. Silloin kun hän vielä eli kaltaistensa keskellä, hän ei kenties millään tavoin erottunut muista, vaan hän oli samanlainen kuin muutkin. Mutta yhtäkkiä hän oli yksinään. Hänen yksinäistä vaellusaikaansa kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Hän etsii eläviä laajalta alueelta, mutta heidän asemestaan hän löytää kaikkialta ruumiita. Hän vakuuttuu yhä tukevammin siitä, ettei hänen lisäkseen todellakaan elä muita, ja se täyttää hänet epätoivolla. Mutta esiin nousee toinenkin ääni: ihmiskunta syntyy uudelleen hänestä, se lepää yksin hänen harteillaan, ja jos häntä ja hänen rohkeuttaan ei olisi, jos hän ei päättäisi alkaa yksin jälleen alusta, ei ihmiskuntaa ylipäänsä olisi.
      Kutenai-heimon taru on yksi koruttomimmista perimätiedoista. Se kuuluu seuraavasti:
      »Ihmiset elivät, ja kerran tuli kulkutauti. He kuolivat. Kaikki kuolivat. He kulkivat ympäriinsä ja veivät toisilleen sanaa. Kaikki kutenait sairastivat. He saapuivat erääseen kylään ja vaihtoivat kuulumisia. Kaikkialla oli samoin. Eräässä kylässä ei ollut ketään. Kaikki olivat kuolleet. Vain yksi ihminen jäi jäljelle. Eräänä päivänä jäljelle jäänyt parantui. Hän oli mies. Hän oli yksin. Hän ajatteli: 'Minäpä kierrän maailmaa nähdäkseni, onko missään ketään. Jos jossakin ei ole ketään, en palaa sinne. Täällä ei ole ketään. Kukaan ei käy täällä.' Sitten hän otti kanootin. Hän läksi melomaan sillä. Hän otti kanootin ja saapui kutenaitten viimeiseen leiriin. Kun hän saapui vesitse paikkaan, jossa ihmisiä oli ollut, siellä ei ollut ketään; ja kun hän kulki eteenpäin, hän näki vain kuolleita, ei [elon]merkkejä. Hän tiesi, ettei ketään ollut jäljellä. Ei ollut merkkejä. Sen jälkeen kun eloonjäänyt oli lähtenyt näkemättä ketään, hän matkasi eteenpäin kanootissaan. Hän saapui sinne, missä oli ollut kylä. Hän kuljeksi ympäriinsä, ja siellä oli vain kuolleita. Kylässä ei ollut ketään. Hän läksi takaisin. Sitten hän tuli viimeiseen paikkaan, jossa kutenait olivat eläneet. Hän meni kylään, ja telttoihin oli pinottu kuolleiden ruumiita. Hän taivalsi lakkaamatta ympäriinsä, ja hän tiesi, että kaikki ihmiset olivat mennyttä. Hän itki kulkiessaan. Hän ajatteli: 'Minä olen yksinäni jäljellä tässä maassa, sillä koiratkin ovat kuolleet. Kun hän tuli kaukaisimpaan kylään, hän kulki ympäriinsä ja näki ihmisten jalanjälkiä. Heillä oli teltta. Siellä ei ollut ruumiita. Kauempana oli majapaikka. Hän tiesi, että siellä täytyi olla kaksi tai kolme [elossa]. Hän näki jopa jalanjälkiä, suuria ja pieniä. Hän ei tiennyt, oliko siellä kolme. Hän tiesi, että joku oli pelastunut. Hän meloi kanootissaan ja ajatteli: 'Minä melon tuohon suuntaan. Ne, jotka asuivat täällä, kulkivat tuohon suuntaan. Jos se on mies hän on saattanut muuttaa.' Sitten hän läksi kanootteineen.
      Hän matkusti kanootissaan ja näki lähellä kaksi mustaa karhua syömässä marjoja. Hän ajatteli: 'Minä otan ja ammun ne. Jos ammun ne, voin syödä ne. Kuivaan ne. Sitten tutkin, onko ketään jäljellä. Kun olen kuivannut lihan, menen etsimään heitä. Olen nähnyt ihmisten jalanjälkiä. He saattavat olla nälkäisiä miehiä tai naisia. He saavat syödä.' Sitten hän läksi ja meni sinne missä karhut olivat olleet. Hän pääsi perille ja näki, että ne eivät olleet karhuja vaan naisia. Hän näki vanhan naisen, ja toinen oli tyttö. Hän ajatteli: 'Onpa mukava nähdä ihmisiä. Minä otan tuon naisen vaimokseni.' Hän meni ja otti tytön kiinni. Tyttö puhui ja sanoi äidilleen: Äiti, minä näen miehen.' Äiti katsoi. Nainen näki, että hänen tyttärensä puhui totta. Hän näki, kuinka mies vei hänen tytärtään. Sitten nainen ja tyttö ja nuorukainen itkivät, sillä he ymmärsivät, että kaikki kutenait olivat kuolleet. Kun he näkivät toisensa, he itkivät yhdessä. Vanhempi nainen sanoi: 'Älä vie tytärtäni. Hän on vielä pieni. Vie minut. Sinusta tulkoon aviomieheni. Myöhemmin kun tyttäreni on aikuinen, hänestä tulkoon sinun vaimosi. Sitten te saatte lapsia.' Nuorukainen avioitui vanhemman naisen kanssa. Pian nainen sanoi: 'Nyt näen, että tyttäreni on kasvanut aikuiseksi. Nyt hänestä voi tulla vaimosi. On hyvä jos saatte lapsia. Hänen ruumiinsa on nyt vahva.' Silloin nuorukainen otti tytön vaimokseen. Siitä kutenait alkoivat kasvaa.»
      Kolmas katastrofi, joukkoitsemurha, seuraa usein kulkutautia tai sotaa, ja siitäkin joku jää eloon. Tähän sopii rhodesialaisen bantuheimon ba-ilan taru.
      Kaksi ba-ilain klaania, joista toinen kutsui itseään vuohiksi ja toinen herhiläisiksi, olivat ankarassa riidassa keskenään. Kiista koski sitä, kummalla oli oikeus päällikön arvoon. Vuohiklaani oli nauttinut tästä oikeudesta, mutta se menetti asemansa, ja loukatun ylpeytensä takia klaanin jäsenet päättivät hukuttautua yhdessä järveen. He punoivat hyvin pitkän köyden, miehet, naiset ja lapset. Sitten he kokoontuivat rannalle, kietoivat köyden jonossa kaikkien kaulaan ja syöksyivät yhdessä veteen. Erän mies oli syntyisin kolmannesta klaanista jalopeuroista, ja hän oli naimisissa vuohiklaanin naisen kanssa. Hän koetti pidätellä vaimoaan itsemurhasta; koska se ei onnistunut, hän päätti kuolla muiden mukana. Sattumoisin hän ja hänen vaimonsa joutuivat köyteen viimeisiksi. He joutuivat veteen muiden mukana ja olivat hukkumaisillaan, kun miestä alkoi kaduttaa; hän katkaisi köyden ja vapautti itsensä ja vaimonsa. Vaimo koetti päästä eroon hänestä ja huusi: »Päästä minut! Päästä minut!» Mutta mies ei hellittänyt vaan raahasi hänet kuiville. Siksi leijonaklaanin jäsenet nykyäänkin sanovat vuohiväelle: »Me pelastimme teidät häviöltä!»
      Lopuksi tarkasteltakoon vielä eloonjääjän tietoista hyväksikäyttöä, joka on peräisin historialliselta ajalta ja joka on historiallisesti uskottava. Kun kaksi eteläamerikkalaista heimoa koetti hävittää toisensa, viholliset jättivät hävinneiden joukosta yhden ainoan miehen eloon ja lähettivät hänet omiensa luo. Hänen olisi kerrottava heille, mitä on nähnyt, ja hänen olisi lannistettava nämä enemmästä taistelusta. Kuunnellaan mitä A. von Humboldt kertoo tästä kauhusanansaattajasta.
      »Cabret olivat yhdessä urhean johtajansa kanssa pitkään taistelleet caraibeja vastaan, ja vuoden 1720 paikkeilla se oli johtanut heidän tuhoonsa. Cabret olivat lyöneet vihollisensa joen suulla; suuri joukko caraibeja sai surmansa paetessaan kosken kautta eräälle saarelle. Vangit syötiin; mutta Etelä- ja Pohjois-Amerikan heimoille ominaisen hienostuneen oveluuden ja julmuuden ohjaamina he jättivät yhden caraiben henkiin ja tämän piti nousta puuhun todistamaan barbaarista näytelmää ja sen jälkeen viedä hävinneille tieto tapahtumasta. Cabrein päällikön voitonriemu jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Caraibet palasivat sellaisella joukolla, että ihmisiä syövistä cabreista jäi vain vähäisiä jäänteitä.»
      Tuo ainoa, joka piloillaan jätetään eloon, katselee puusta, kun hänen väkeään syödään. Kaikki soturit, joiden rinnalla hän lähti matkaan, ovat kaatuneet tai päätyneet vihollisen suihin. Hänet jätetään pakolla eloon ja lähetetään takaisin väkensä luo kauhukuvat silmissä. Viholliset ajattelivat hänen viestinsä sisällöksi: »Yksi teistä jäi jäljelle. Me olemme niin väkeviä. Uskaltakaapa vielä taistella meitä vastaan!» Mutta tapahtumat vaikuttavat niin voimakkaasti, hänen yksinäisyytensä tekee niin väkevän vaikutuksen, että hän päinvastoin yllyttää väkeään kostoon. Caraibet syöksyvät joka puolelta paikalle ja tekevät cabreista kerta kaikkiaan lopun.
      Tämä kuvaus ei ole ainoa laatuaan, ja se osoittaa, miten selkeästi luonnonkansat ovat hahmottaneet eloonjääjän. Ne ovat olleet täysin tietoisia hänen asemansa erityislaadusta. He luottavat siihen ja koettavat käyttää sitä erityistarkoituksiin. Puuhun kiivennyt caraibe esitti oikeaa osaa kummallekin osapuolelle, vihollisille ja ystäville. Kun hänen kahtalaista tehtäväänsä rohkeasti ajattelee, siitä voi oppia loputtoman paljon.
______
¹ Suomalainen lukija ei ehkä havaitse, miten tämä aihe liittyy kirjan nimeen. On nimittäin huomattava, että saksan kielen Macht on laajempi käsite kuin suomen kielen valta. Joissakin paikoin - kuten juuri tässä - on Macht jouduttu suomentamaan 'mahdiksi' tai 'väkevyydeksi'. - Suom.



Kuolemattomuudesta
On hyvä lähteä liikkeelle Stendhalista, kun puhe on tällaisesta yksityisestä tai kirjallisesta kuolemattomuudesta. Olisi vaikea löytää ihmistä, joka olisi vieraantunut kauemmas yleisistä uskonkäsityksistä. Hän on tykkänään vapautunut kaikkien uskontojen siteistä ja lupauksista. Hänen tuntemuksensa ja ajatuksensa kohdistuvat yksinomaan tämänpuoleiseen. Hän tunsi elämän ja nautti siitä visusti ja perin pohjin. Hän otti hoteisiinsa kaiken mistä koitui hänelle iloa, eikä hän ole sen takia väljähtynyt, sillä hän jätti yksityiskohdat yksityiskohdiksi. Hän ei koonnut mitään kiistanalaisiksi kokonaisuuksiksi. Hän epäili kaikkea, mitä hän ei kyennyt kokemaan. Hän ajatteli paljon, mutta hänen ajatuksensa eivät ole kylmiä. Kaikki mitä hän kuvasi, kaikki mitä hän hahmotti, säilytti yhteyden kuumeiseen luomishetkeensä. Hän rakasti paljon ja uskoi monenlaisiin asioihin, mutta kaikki säilyi ihmeellisellä tavoin kouriintuntuvana. Mitä hän olikin, hän löysi sen sisimmästään tarvitsematta minkäänlaisia konsteja.
      Tuo mies, joka ei pidä mitään itsestäänselvänä, joka tahtoi syöksyä kaikkeen omin päin, joka oli elämä itse jos se tarkoittaa tunnetta ja henkeä, joka oli jok'ikisen tapauksen ytimessä ja siksi sai tarkastella niitä myös ulkopuolelta, jolla sanat ja sisältö lankesivat luontevasti yksiin, kuin hän olisi päättänyt omakätisesti ruokota kielen, tuo harvinainen ja totisesti vapaa mies uskoi kuitenkin yhteen asiaan, ja hän puhuu siitä luontevasti ja itsestäänselvästi niin kuin rakastetusta.
      Hän tyytyi ruikuttamatta kirjoittamaan harvoille, mutta hän oli vuorenvarma siitä, että sadan vuoden kuluttua hyvin monet lukisivat häntä. Nykyaikana tuskin tapaa näin kirkasta ja eristynyttä ja vaatimatonta uskoa kirjalliseen kuolemattomuuteen. Mitä tämä usko tarkoittaa? Mikä on sen sisältö? Se tarkoittaa, että yksilö itse on olemassa, kun kukaan muu aikalaisista ei enää elä. Eläviä sinänsä hän ei suinkaan vihaa. Hän ei raivaa heitä pois, hän ei tee heille mitään, hän ei edes kamppaile heitä vastaan. On halveksittavaa saavuttaa väärää mainetta, mutta on myös halveksittavaa taistella heitä vastaan heidän omilla aseillaan. Hän ei edes kanna heille kaunaa, sillä onhan tiedossa miten pahoin he ovat erehtyneet. Hän hakeutuu niiden seuraan, joihin hän haluaa kerran kuulua: kaikki nuo menneiden aikain ihmiset, joiden teokset yhä elävät, jotka puhuvat meille, joilta saa ravintoa. Kiitollisuus jota hän tuntee heitä kohtaan on kiitollisuutta itse elämästä.
      Tappaminen eloonjäämisen vuoksi ei liikuta tippaakaan tällaista ihmistä, sillä hän ei halua jäädä eloon nyt. Vasta sadan vuoden kuluttua hän tulee kirjahyllyihin, kun hän itse ei enää elä eikä niin muodoin voi tappaa. Silloin teos ottaa teoksesta mittaa, eikä siihen enää voi millään keinoin vaikuttaa. Varsinainen kilpailu, jolla on merkitystä, alkaa vasta kun kilpailijoita ei ole. He eivät voi edes seurata kamppailua, jota heidän teoksensa käyvät. Mutta teoksen pitää säilyä, ja jotta se säilyisi, siihen on sisällytettävä eniten elämää ja aidointa elämää. Paitsi että hän halveksii tappamista, hän on myös vienyt kaikki aikalaiset mukanaan tuohon kuolemattomuuteen jossa kaikki vaikuttaa, niin pienin kuin suurinkin.
      Hänen täydellisenä vastakohtanaan ovat vallanpitäjät, joiden kuollessa ympäristön on kuoltava mukana jotta he löytäisivät tuonpuoleisesta kaiken mihin ovat tottuneet. Mikään ei paljasta heidän sisintä voimattomuuttaan yhtä kaamealla tavalla. He tappavat eläessään, he tappavat kuollessaan; tapettujen saatto kuljettaa heidät tuonpuoleiseen.
      Mutta se, joka lukee Stendhalia, kohtaa jälleen hänet itsensä ja kaiken mikä häntä ympäröi, ja hän kohtaa ne tämänpuoleisessa. Näin vainajat tarjoutuvat eläville jaloimmaksi ravinnoksi. Heidän kuolemattomuutensa koituu elävien hyväksi: tästä kuolinuhrin vastakohdasta hyötyvät kaikki. Eloonjääminen toisten kuollessa on kadottanut otansa, ja vihollisuuden valtakunta on luhistunut.



Väkivalta ja valta
Väkivaltaan liittyy mielikuva läheisyydestä ja ajankohtaisuudesta. Väkivalta on välittömämpää ja pakottavampaa kuin valta. Vahvistaen voidaan puhua ruumiillisesta väkivallasta. Vallan alkeellisimpia ja eläimellisimpiä asteita nimitetään tavallisesti väkivallaksi. Saalis otetaan väkivalloin kiinni ja hotkitaan väkivalloin suihin. Kun väkivalta lakkaa hätäilemästä, se muuttuu vallaksi. Mutta ratkaisevalla hetkellä, sitten kun toiminta muuttuu peruuttamattomaksi, se on jälleen väkivaltaa. Valta on yleispätevämpää ja avarampaa kuin väkivalta, siihen sisältyy paljon enemmän, eikä se ole yhtä voimaperäistä kuin väkivalta. Se on seikkaperäisempää, ja siihen liittyy jopa hitunen kärsivällisyyttä. Sana Macht 'valta, mahti' juontuu goottilaisesta vartalosta magan 'voida, kyetä, pystyä', eikä se ole mitään sukua saksan verbille machen 'tehdä'.¹
      Väkivallan ja vallan eroa voi havainnollistaa hyvin yksinkertaisesti, nimittäin kissan ja hiiren avulla.
      Kun kissa on pyydystänyt hiiren, hiiri on joutunut väkivallan kohteeksi. Kissa on napannut sen kiinni, pitää sitä kynsissään ja tappaa sen. Mutta heti kun kissa alkaa leikkiä hiirellä, tulee uusi vivahde. Kissa päästää hiiren irti ja antaa sen juosta vähän matkaa. Heti kun hiiri on kääntänyt selkänsä ja juoksee, se ei enää ole väkivallan kohteena. Mutta kissalla on yhä kiinnioton valta. Jos se antaa hiiren juosta kokonaan pois, hiiri pääsee pois myös kissan vallasta. Siihen asti kun kissa vielä voi ottaa hiiren kiinni, hiiri pysyy kissan vallassa. Kissa valvoo tilaa ja suo hiirelle toivonpilkahduksen mutta vahtii sitä tarkasti, sillä se haluaa yhä hiiren ja haluaa tuhota sen; kaikki nuo yhdessä - tila, toivo, valvonta ja tuhohalu - kuuluvat vallan ytimeen tai yksinkertaisesti valtaan.
      Valtaan, toisin kuin väkivaltaan, kuuluu siis tietty avartuminen, enemmän tilaa ja enemmän aikaa. Hieman aikaisemmin esitettiin, että vankila voitaisiin johtaa kidasta; näiden keskinäinen suhde ilmentää vallan ja väkivallan suhdetta. Kidassa ei enää ole toivoa, ei ole aikaa eikä ympärillä ole tilaa. Vankila on joka suhteessa kuin kidan laajentuma. Siellä voi ottaa muutaman askelen, niin kuin hiiri kissan valvonnassa; ja usein vangilla on vartijan katse niskassa. Hänellä on vielä aikaa ja toivoa, että voisi paeta tai vapautua; ja koko ajan hän voi vaistota koneiston tuhohalun, silloinkin kun se ilmenee vaimenneena.
      Mutta väkivallan ja vallan ero nousee ilmeiseksi kokonaan toisenlaisessakin ympäristössä, nimittäin uskonnollisen alistumisen eri muodoissa. Jokainen uskova on aina jumalan vallan alainen, ja hän on omalla tavallaan sopeutunut siihen. Muutamille se ei kuitenkaan riitä. He odottavat jumalan lujaa kouraisua, välitöntä ja väkivaltaista asioihin puuttumista, joka voitaisiin kokea ja tunnistaa jumalan teoksi. He odottavat koko ajan käskyjä; heidän jumalallaan on karkean hallitsijan piirteet. Jumalan aktiivinen tahto ja palvojien aktiivinen alistuminen aina vaadittaessa kuuluvat heidän uskonsa ydinkappalaisiin. Tällaiset uskonnot korostavat jumalallista ennaltamääräämistä; niiden kannattajat voivat näin tulkita kaikki tapahtumat jumalan tahdon välittömäksi ilmaukseksi. He voivat alistua useammin ja loppuun saakka. On kuin he eläisivät jumalan kidassa ja se voisi murskata heidät hetkenä minä hyvinsä. Mutta heidän on pelottomasti elettävä tuossa kauheassa nykyhetkessä ja tehtävä oikein.
      Parhaiten tuollaisista painotuksista tunnetaan islam ja kalvinismi. Näiden uskontojen harjoittajat kaipaavat jumalan väkivaltaa. Hänen valtansa ei heille riitä, sillä se jää liian yleiseksi ja etäiseksi ja jättää liian paljon heidän varaansa. Jatkuva käskynodotus muuttaa ratkaisevasti ihmisiä, jotka ovat kertakaikkisesti heittäytyneet sen valtoihin, se vaikuttaa musertavasti heidän ihmissuhteisiinsa. Syntyy sotaisa uskovatyyppi, jolle taistelu on keskeisin elämänilmaus; hän ei koskaan pelkää taistelussa, koska hän tuntee olevansa siinä alati. Tällaisesta tyypistä puhutaan lähemmin, kun tutkimme käskyä.
______
¹ Suomen kielen mahti 'voima, taito, valta' on tietenkin lainattu keskialasaksasta (macht). Mutta myös valta 'voima, mahti; lupa, vapaus; tahto; valtakunta; valtias; suuri' on germaanista alkuperää: sm < kantaskandinaavin walša 'valta, herruus' < varhaisyläsaksan waltan 'hallita, vallita' < indogermaanin ual-dh- (vrt. latinan valere 'olla vahva' ja suomen valuutta). Saksan kielen Gewalt 'väkivalta' on johdettu tuosta sanasta, samoin kuin ruotsin våld 'väkivalta' ja suomen väkivalta. Gewalt on johdettu ge-etuliitteen avulla, joka tarkoittaa mm. yhteenkuuluvuutta, toistumista ja ryhmäkäsitettä. Vastaavasti suomen väkivalta on muodostettu tekemällä yhdyssana; määriteosa väki merkitsee 'talon asukkaita, perhettä, ihmisjoukkoa, ihmisiä, sotaväkeä; voimaa, maan voimaa, eräitä taruolentoja' jne. (vrt. viron vägi 'voima, mahti; valta; sotajoukko'). - Suom.



Tuomiot ja teilaukset
On hyvä lähteä liikkeelle ilmiöstä, joka on kaikille tuttu, nimittäin teilaamisen ilosta. »Surkea kirja», joku sanoo tai: »Surkea kuva», ja näyttää siltä kuin hän olisi sanonut jotain asiapitoista. Joka kerran hänen ilmeensä paljastaa, että hän sanoo sen mielellään. Lausuman muoto hämää, ja usein se muuttuu henkilökohtaiseksi. »Surkea runoilija» tai »Surkea maalaus», hän sanoo kohta, ja se kuulostaa samalta kuin »surkea ihminen». Aina ja kaikkialla voi tutut ja tuntemattomat samoin kuin itsensä yllättää teilaamasta. Kielteinen arvio tuottaa aina ilmeistä iloa.
      Se on kovaa ja epäinhimillistä iloa, eikä se anna johtaa itseään harhaan. Tuomio on vain tuomio, vaikka se ilmoitetaan kammottavan varmasti. Se ei tunne laupeutta kuten ei harkintaakaan. Se syntyy nopeasti; se on aidoimmillaan silloin kun se juolahtaa harkitsematta mieleen. Tuomion nopeus paljastaa sisäisen intohimon. Tuomitsijan piirteistä kuvastuu ehdottoman ja nopean tuomion ilo.
      Mistä ilo johtuu? Ihminen sysää jotakin luotaan ala-arvoisempaan luokkaan, ja silloin hän itse edellyttää kuuluvansa ylempään luokkaan. Ihminen ylentää itsensä alentamalla muita. Pysyvä kahtiajako edellyttää arvovastakohtaa, ja vastakohtaisuus tuntuu luontevalta ja välttämättömältä. Kaikki hyvä on olemassa, jotta se kohoaisi huonon yläpuolelle. Yksilö itse päättää, mikä kuuluu mihinkin.
      Näin hän myöntää itselleen tuomarin arvon. Tuomari nimittäin seisoo vain näennäisesti kahden leirin vaiheilla, rajalla joka erottaa hyvät pahoista. Joka tapauksessa hän lukee itsensä hyvien joukkoon; hänen ammattikelpoisuutensa perustuu suurelta osin siihen, että hän kuuluu järkähtämättä hyvien valtakuntaan, kuin olisi sieltä syntyisin. Hän tuomitsee niin sanoaksemme myötäänsä. Hänen tuomionsa sitoo. Hänen on tuomittava aivan tietynlaisia asioita; hänen laaja hyvän- ja pahantietonsa kumpuaa pitkästä kokemuksesta. Mutta vaikka kaikki eivät ole tuomareita eikä kukaan ole asettanut heitä virkaansa eikä kukaan täysijärkinen edes asettaisi, hekin rohkenevat esittää lakkaamatta tuomioita kaiken maailman asioista. Se ei edellytä asiantuntemusta: yhden käden sormilla voidaan laskea ne, jotka häveten pitävät tuomiot omana tietonaan.
      Tuomiotauti on ihmisten levinneimpiä sairauksia, ja se on tarttunut käytännöllisesti katsoen kaikkiin. Koetetaan paljastaa sen juuret.
      Ihmisellä on voimakas tarve ryhmitellä yhä uudelleen kaikki ihmiset, jotka hän pystyy mielessään kuvittelemaan. Kun hän jakaa löyhän, muodottoman kohdehenkilölauman kahteen ryhmään ja asettaa ne vastakkain, hän luo niihin tiiviyttä. Hän kokoaa kohdehenkilöt yhteen, kuin heidän olisi kamppailtava keskenään; hän tekee heistä yksipuolisia ja täyttää heidät keskinäisellä vihollisuudella. Hänen kuvitteleminaan ja hänen haluaminaan he voivat vain taistella keskenään. »Hyvien» ja »pahojen» erottaminen on ikivanha kaksijakoinen luokittelukeino, mutta se ei aina ole puhtaasti käsitteellinen eikä puhtaasti rauhanomainen. Niiden keskinäinen jännitys on tärkeä, ja tuomitsija luo jännitteen ja pitää sitä yllä.
      Ilmiön taustalla piilee pyrkimys vihamieliseen joukkueenmuodostukseen. Viime kädessä se voi johtaa sotajoukkueisiin. Kun se tunkeutuu kaikille mahdollisille elämänaloille ja toimintasaroille, se laimistuu. Mutta silloinkin kun kaikki käy rauhanomaisesti, silloinkin kun kaikki tuntuu olevan ohi parin tuomiosanan jälkeen, ilmiön idut voivat aina johtaa kahden joukkueen aktiivisiin ja verisiin vihollisuuksiin.
      Elämän tuhansissa suhteissa kuulumme lukemattomiin »hyvien» ryhmiin ja näillä on yhtä monta »pahojen» ryhmää vastassa. Vain olosuhteista riippuu, tulistuuko jokin ryhmä joukkueeksi ja lähteekö vihollisen kimppuun ennen kuin se ehtii aloittaa.
      Näennäisen rauhanomaisista tuomioista tulee silloin vihollisen kuolemantuomioita. Hyvän rajat on silloin vedetty tarkasti, ja voi pahoja, jotka sen ylittävät. Heillä ei ole mitään asiaa hyvien puolelle, ja heidät on tuhottava.



Käsky: pako ja ota
»Käsky on käsky.» Käskyn lopullinen ja vastaanpanematon luonne on osaltaan saattanut johtaa siihen, että käskyä on pohdittu niin vähän. Käskyyn on suhtauduttu kuin se olisi aina ollut olemassa; käsky tuntuu sekä luonnolliselta että välttämättömältä. Ihminen on pienestä pitäen tottunut käskyihin, ja niin sanottu kasvatuksemme koostuu suurelta osin käskyistä; käskyt täyttävät myös koko aikuiselämän, olipa kysymys työstä, taistelusta tai uskonnosta. Ihmiset eivät ole ihmeemmin kyselleet, mitä käsky oikeastaan on; onko se niin mutkaton kuin näyttää; jättääkö se tottelijaan ehkä syvempiä, vihamielisiä jälkiä huolimatta siitä, miten nopeasti ja sulavasti sitä totellaan.
      Käsky on vanhempi kuin kieli, muutoin koirat eivät pystyisi käskyä ymmärtämään. Eläinten koulutus perustuu juuri siihen, että eläimet kieltä ymmärtämättä oppivat tajuamaan, mitä ihminen niiltä haluaa. Eläintenkesyttäjä ilmaisee tahtonsa lyhyin, ytimekkäin käskyin, jotka periaatteessa eivät eroa ihmisten käskemisestä. Eläimet tottelevat käskyä, samoin kuin ne noudattavat kieltoa. Käskystä sopii siis etsiä hyvin vanhoja juuria; vähintään on selvää, että käskyä tavataan jossain muodossa myös ihmisyhteiskunnan ulkopuolella.
      Käskyn vanhin aikaansaannos on pako. Vahvempi olento antaa eläimelle ulkoisen pakokäskyn. Pako on omaehtoinen vain näennäisesti; vaaralla on aina jokin hahmo; eikä yksikään eläin pakenisi ellei epäilisi vaaraa. Pakokäsky on yhtä vahva ja välitön kuin katse.
      Pakoon on alusta alkaen liittynyt osapuolten epäsuhta. Vahvempi ainoastaan ilmaisee, että se haluaa syödä toisen; siitä paon kuolemanvakavuus. »Käsky» pakottaa toisen eläimen liikkeelle riippumatta siitä, aletaanko sitä ajaa takaa vai ei. Kaikki riippuu yksinomaan uhan - katseen, äänen, kauhistavan hahmon - vakavuudesta.
      Käsky juontuu siis pakokäskystä: alkuperäisimmässä muodossaan se esiintyy kahden erilajisen eläimen välillä, joista toinen uhkaa toista. Molempien suuri voimaero, se että toinen on, kuten voisi sanoa, tottunut olemaan toisen saaliina, suhteen vankkumattomuus joka tuntuu olevan ikiaikaista perua - kaikki tuo tekee tapahtumasta ehdottoman ja peruuttamattoman. Pako on ainoa ja viimeinen oikeusaste, joka voi muuttaa kuolemantuomion. Metsästävän leijonan karjunta on todellakin kuolemantuomio: se on leijonan kielen ainut äänne ja kaikki uhrit ymmärtävät sen; ja pelkästään tuo uhkaus saattaa yhdistää hyvin erilaisia olentoja. Vanhin käsky - jota on jaettu jo ennen ihmisen syntyä - on kuolemantuomio, joka ajaa uhrit pakoon. Se on hyvä pitää mielessä, kun puhutaan ihmisten käskyistä. Kuolemantuomio ja sen armoton pelottavuus paistaa jokaisen käskyn läpi. Ihmisten välinen käskyjärjestelmä on rakennettu niin, että yksilö tavallisesti välttyy kuolemalta; mutta kauhu ja uhkaus sisältyvät siihen yhä, ja kuolemanrangaistuksen ylläpito ja todellinen täytäntöönpano ylläpitävät pelkoa, joka kohdistuu käskyyn ja ylipäänsä käskyihin.
      Unohdamme nyt hetkeksi, mitä olemme saaneet selville käskyn alkuperästä, ja tarkastelemme sitä ennakkokäsityksittä, kuin se olisi ensimmäistä kertaa harkinnan ulottuvilla.
      Käskyn ensimmäinen silmiinpistävä ominaisuus on, että se saa aikaan toimintaa. Kun ojentunut sormi osoittaa tiettyyn suuntaan, se voi vaikuttaa käskyn lailla. Kaikki silmät, jotka huomaavat sormen, kääntyvät samaan suuntaan. Näyttää siltä kuin käsky tavoittelisi vain toimintaa, jonka suunta tunnetaan. Erityisen tärkeää on, että se etenee tiettyyn suuntaan; suunnanmuutos on yhtä sopimatonta kuin suunnan kääntyminen.
      Käskyyn kuuluu olennaisesti se, että käsky ei suvaitse vastaväitteitä. Käskystä ei keskustella, sitä ei selvennetä eikä epäillä. Käsky on ytimekäs ja selkeä, sillä se on ymmärrettävä siinä paikassa. Noudattajan viivyttely vähentää sen voimaa. Aina kun käskyä joudutaan tuloksettomasti toistamaan, sen elinvoima hupenee; pian se makaa uupuneena ja voimatonna maassa, ja on paras ettei sitä ruveta tuossa tilassa elvyttämään. Käskyn aikaansaama toiminta on sidoksissa esityshetkeen. Aika on voitu määrätä myöhäisemmäksikin, mutta sen täytyy olla määrätty, joko sanoin ilmaistuna tai käskyn luonteesta johtuvana.
      Käskyn määräämä toiminta eroaa kaikesta muusta toiminnasta. Se tuntuu vieraalta; sen muisto on jollain tapaa viistävä. Jokin, mikä ei kuulu itseen, henkäisee ohitse kuin outo tuuli. Käskyn vaatima tottelunopeus saattaa lisätä vierauden tuntua, joka käskyyn myöhemmin muistellessa liittyy; mutta tämä ei vielä yksinään riitä selitykseksi. On tärkeää, että käsky tulee ulkopuolelta. Yksinäinen ihminen ei voisi antaa käskyä. Käsky kuuluu niihin elämänilmiöihin, jotka langetetaan toisten niskoille; kukaan ei kehittele niitä itsekseen. Silloinkin kun yksinäiset ihmiset astuvat yhtäkkiä ilmoille suunnaton käskymäärä kainalossa ja koettavat perustaa uuden uskon tai uudistaa vanhaa, silloinkin syntyy voimakas vaikutelma vieraasta, sysätystä taakasta. Siitä ei koskaan puhuta sen oikealla nimellä; ja niin roimasti kuin nämä ihmiset monissa kohden ehkä valehtelevatkin, tässä he ovat aina rehellisiä: he uskovat, että heidät on lähetetty.
      Vieras käskijä on kuitenkin aina tunnustettava myös vahvemmaksi. Yksilö tottelee, koska taistelusta ei olisi apua; voittaja käskisi. Käskyn mahdin on oltava epäilyksetöntä; jos mahti on heikentynyt, se on voitava hankkia taistellen takaisin. Usein se säilyy kauan vahvana. Uutta ratkaisua vaaditaan yllättävän harvoin; vanhan vaikutukset säilyvät mielissä. Vanhat voitot jatkavat eloaan käskyinä; jokainen noudatettu käsky uudistaa vanhan voiton.
      Ulkopuolisesti tarkastellen käskijän valta kasvaa lakkaamatta. Pieninkin käsky lisää sitä hiukan. Paitsi että käsky yleensä esitetään käskijän hyödyksi, myös käskyn itsensä luonne, sen saama tunnustus, sen läpäisemä tila, sen viiltävä täsmällisyys, kaikki tuo kasvattaa käskyn vahvuutta ja valtapiiriä. Mahti lähettää käskyjä niin kuin pilvi taikanuolia: nuolten tavoittamat uhrit tuovat itse itsensä mahtimiehen eteen nuolten kutsumana, nuolten koskemina ja nuolten ohjaamina.
      Käskyn koruttomuus ja yksinkertaisuus, jotka ensi silmäyksellä näyttivät ehdottomilta ja epäilyksettömiltä, ovat lähemmin tarkasteltaessa kuitenkin vain näennäisiä. Käsky voidaan eritellä. Erittely on tärkeää, koska muutoin käskyä ei opittaisi tuntemaan läpikotaisin.
      Jokainen käsky koostuu liikevoimasta ja odasta. Liikevoima pakottaa vastaanottajan tottelemaan ja vieläpä juuri niin kuin käskyn sisältö edellyttää. Ota tarttuu käskyn suorittajaan. Kun käskyt toimivat normaalisti, niin että niitä odotetaan, odasta ei näy mitään. Ota on piilossa, eikä sen olemassaoloa aavisteta; ehkäpä se juuri ja juuri ilmenee vienona vastarintana, ennen kuin käskyä totellaan.
      Mutta ota uppoaa syvälle ihmiseen, joka on noudattanut käskyä, ja säilyy siellä sellaisenaan. Sielullisten ilmiöiden joukossa ei ole mitään yhtä pysyvää. Käskyn sisältö säilyy odassa; sen voima, sen kantavuus, sen tarkkarajaisuus, kaikki kiteytyivät ikuiseksi esikuvaksi sillä hetkellä kun käsky esitettiin. Saattaa kulua vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin tuo uponnut ja säilynyt käskyn osanen ilmestyy uudestaan näkyville käskyn yksityiskohtaisena näköiskuvana. Mutta on tärkeää tietää, ettei yksikään käsky katoa; käskystä ei päästä eroon tottelemalla, vaan se säilyy ikuisesti.
      Kaikista käskyn vastaanottajista lapset joutuvat ankarimpaan myllytykseen. Tuntuu ihmeeltä, että he eivät luhistu käskytaakan alle, että he selviävät elossa kasvattajien menetelmistä. Se, että he siirtävät taakan vähintään yhtä julmasti omiin lapsiinsa, on yhtä luonnollista kuin pureminen ja puhuminen. Mutta suurin yllätys on aina siinä, miten haavoittumattomina käskyt säilyvät varhaislapsuudesta lähtien: ne ovat valmiina heti kun seuraava sukupolvi lähettää uhrinsa taistoon. Käskyt eivät ole muuttuneet rahtuakaan; on kuin ne olisi annettu hetki sitten, ja todellisuudessä niistä on silti kulunut kaksi-kolmekymmentä vuotta tai kauemminkin. Väkevyys, jolla lapsi vastaanottaa käskyjä, sitkeys ja uskollisuus, jolla hän niitä säilyttää, eivät riipu yksilöllisistä ominaisuuksista. Älykkyydellä tai yksilöllisillä taipumuksilla ei ole mitään merkitystä. Ei kukaan, ei edes yksinkertaisin lapsi, menetä eikä anna anteeksi ainuttakaan käskyä, jolla häntä on pahoinpidelty.
      Ennemmin muuttuu ihmisen ulkonäkö, se mistä hänet tunnistetaan, pään asento, suun ilme ja katsanto, kuin käskyn hahmo, joka on otana jäänyt häneen ja säilynyt sellaisenaan. Se murtautuu jälleen esiin entisessä hahmossaan, mutta se edellyttää tilaisuutta; uuden lähdetystilanteen on erehdyttävän tarkasti muistutettava aikaisempaa vastaanottotilannetta. Varhaisten tilanteiden ennallistaminen mutta käänteisenä on ihmiselämän tärkeimpiä sielullisia voimanlähteitä. Niin sanottuna »kannustimena», joka ohjaa ihmistä saavuttamaan sitä tai tätä, on perustavan voimakas viettymys, joka johdattaa vapautumaan aikaisemmin vastaanotetuista käskyistä.
      Vain noudatettu käsky jättää otansa tottelijaan. Sen, joka ei käskyjä tottele, ei myöskään tarvitse niitä säilyttää. Vain se on vapaa ihminen, joka ymmärtää karttaa käskyjä, eikä se, joka vapautuu niistä vasta jälkikäteen. Mutta se, joka tarvitsee vapautumiseen pisimmän ajan tai joka ei siihen edes kykene, on epäilyksettä kauimpana vapaudesta.
      Kukaan ennakkoluuloton ihminen ei pidä omien viettien seuraamista orjuutena. Silloinkin kun vietit käyvät voimakkaiksi ja niiden tyydyttäminen johtaa vaarallisiin selkkauksiin, silloinkin yksilöstä tuntuu, että hän toimii oman tahtonsa mukaan. Mutta yhtä lailla jokainen nousee vastustamaan käskyä, koska se tulee ulkopuolelta ja hänen on toteltava sitä: silloin hän nimittää sitä pakoksi ja tahtoo kostoa tai kapinaa.



Käskyt monille
On erotettava toisistaan käskyt, jotka annetaan yhdelle, ja käskyt, jotka annetaan monelle yhtä aikaa. Jako näkyy jo käskyn alkuperäisestä biologisesta muodosta. Jotkin eläimet elävät yksinään ja vihollinen uhkaa niitä yksitellen. Toiset elävät laumoina ja niitä uhataan laumoina. Ensimmäisessä tapauksessa eläin pakenee tai piiloutuu yksin. Toisessa tapauksessa koko lauma pakenee. Jos vihollinen yllättää yksinäisen laumaeläimen, tämä pyrkii pakenemaan laumansa turviin. Yksinäinen pako ja joukkoahdistus ovat lähtökohdiltaan erilaisia. Pakenevan lauman joukkoahdistus on vanhin ja voisi sanoa tutuin joukkotila mitä tiedetään.
      Uhri on todennäköisesti peräisin joukkoahdistuksesta. Kun leijona ajaa gasellilaumaa, joka pakenee sitä koossa, leijona lopettaa takaa-ajon heti saatuaan yhden eläimen kiinni. Tuo eläin on uhri myös sanan laajemmassa merkityksessä. Se takaa lajitovereille rauhan. Heti kun leijona on saanut haluamansa ja gasellit huomaavat sen, niiden pelko laantuu. Joukkopako muuttuu tavalliseksi elännäksi; kukin eläin syö rauhassa ruohoa ja tekee mitä miellyttää. Jos gaselleilla olisi uskonto, olisi leijona niiden jumala ja ne voisivat toimittaa keskuudestaan vapaaehtoisesti gasellin tyydyttämään leijonan halua. Juuri näin ihmisten kesken tapahtuu: uskonnollinen uhri on lähtöisin joukkoahdistuksesta. Se pysäyttää joksikin aikaa vaarallisen mahdin juoksun ja nälän.
      Ahdistunut joukko haluaa pysyä koossa. Vaaran uhatessa joukko tuntee olonsa turvalliseksi vain jos sen jäsenet aistivat toistensa läheisyyden. Juuri paon suunta tekee siitä joukon. Jos eläin erkanee laumasta ja lähtee omaan suuntaansa, se on suuremmassa vaarassa kuin toiset. Mutta ennen kaikkea se tuntee vaaran voimakkaammin, koska se on yksin; sen pelko on suurempi. Yhdessä pakenevien eläinten yhteistä suuntaa voisi nimittää niiden »vakaumukseksi»; se pitää niitä koossa ja ajaa niitä eteenpäin. Ne eivät joudu pakokauhun valtaan niin kauan kuin niitä ei jätetä oman onnensa nojaan, niin kauan kuin kaikki eläimet ympärillä toimivat samoin ja liikkuvat täsmälleen samoin. Joukkopako, raajojen, kaulan ja pään samanlaiset liikkeet, muistuttaa sitä, mitä olen ihmisten osalta nimittänyt tahdistetuksi eli rytmiseksi joukoksi.
      Heti kun eläimet on saarrettu, tilanne muuttuu kuitenkin täysin. Paolla ei enää voi olla yhteistä suuntaa. Joukkopako muuttuu nyt pakokauhuksi: jokainen eläin koettaa pelastua omin päin ja kaikki ovat toistensa tiellä. Rengas kiristyy ahtaaksi niiden ympärillä. Nyt alkaa joukkoteurastus, jossa kaikki eläimet ovat toistensa vihollisia, sillä jokainen tukkii toisen pakotien.
      Palaamme nyt takaisin käskyyn. Kuten sanottua, yhdelle annettu käsky on erilainen kuin usealle annettu. Ennen kuin etsimme perustelut tuolle väitteelle, on hyvä puhua sen tärkeimmästä poikkeuksesta.
      Sotajoukko on keinotekoinen väenkokous. Siinä näyttäytyy käskyjen moninaisuus, ja armeijan olemus koostuu siitä. Nyt on varsin yhdentekevää, osoitetaanko käskyt yhdelle vai usealle. Armeija syntyy vain silloin kun käsky on yhdenvertainen ja vakioinen. Käsky tulee ylhäältä ja se säilyttää tarkat rajansa. Niinpä sotaväki ei saa olla joukko.
      Käsky näet leviää joukkoon vaakatasossa, jäsenten kesken. Aluksi se saattaa tulla ylhäältä jollekulle. Mutta koska ympärillä on hänen vertaisiaan, hän välittää sen oitis näille. Pelästyksissään hän vetäytyy näiden lähelle. Tuossa tuokiossa pelko tarttuu kaikkiin. Ensin muutamat lähtevät liikkeelle, sitten useammat, sitten kaikki. Saman käskyn välitön leviäminen on muuttanut yksilöt joukoksi. Nyt kaikki pakenevat yhdessä.
      Koska käsky siroaa siinä paikassa, otaa ei muodostu. Siihen ei liikene aikaa; se, mistä saattaisi muodostua pysyvä osanen, irtautuu saman tien. Käsky ei jätä joukkoon otaa. Kun uhkaus johtaa joukkopakoon, se hajoaa nimenomaan paoksi.
      Vain eristynyt käskytilanne johtaa odan muodostumiseen. Kun uhkaus annetaan yksilöille käskyn kylkiäisenä, se ei voi irtaantua kokonaan. Se, joka vain on noudattanut käskyä yksin, säilyttää vastarinnan otana sisässään, kovana kaunan kristallina. Hän voi vapautua siitä vain antamalla itse saman käskyn. Hänen otansa ei ole mitään muuta kuin kätkeytynyt käskyn piilokuva, käskyn jonka hän sai eikä voinut heti lähettää eteenpäin. Nyt hän voi vapautua siitä vain näköiskuvan avulla.
      Usealle annetulla käskyllä on siis oma luonteensa. Se pyrkii tekemään kuulijoista joukon, ja niin kauan kuin se onnistuu, käsky ei herätä ahdistusta. Puhujan iskulause, joka pakottaa väenkokouksen yhteen suuntaan, vaikuttaa täsmälleen samoin, ja sitä voi pitää monelle annettuna käskynä. Koska joukko muodostuu nopeasti ja haluaa säilyttää yhtenäisyytensä, sen näkökulmasta tuollaiset iskulauseet ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä. Puhetaito tarkoittaa, että puhuja osaa kiteyttää iskulauseiksi kaiken mitä ajaa ja esittää ne ponnekkaasti niin että ne edesauttavat joukon syntyä ja säilymistä. Hän synnyttää joukon ja pitää sen koossa alistuskäskyllä. Kun hän on onnistunut, ei ole paljonkaan merkitystä sillä, mitä hän joukolta todella vaatii. Puhuja voi parjata väenkokousta karkeasti ja uhata sitä; se rakastaa häntä, jos hänen näin onnistuu muodostaa yksilöistä joukko.



Uskonnollinen kuohitseminen: Skoptsit
Muutamat uskonnolliset kultit, joiden menot ovat olleet erityisen kiihkeitä, ovat harjoittaneet kuohitsemista. Muinaisina aikoina jumalataräiti Kybelen papit tunnettiin siitä. Tuhannet kastroivat kiihkoissaan itsensä jumalattaren kunniaksi. Kymmenentuhatta tällaista ihmistä palvoi häntä Comanassa Pontuksen maakunnassa, jossa hänen pyhättönsä sijaitsi. Eivät ainoastaan miehet vihkiytyneet tuolla tavoin. Kun naiset halusivat ilmaista kunnioitusta, he leikkasivat rintansa pois ja liittyivät sen jälkeen jumalattaren hoviin. Lukianos kuvaa kirjoituksessaan »Syyrialaisesta jumalattaresta», kuinka uskovat joutuvat kokouksessaan hulluuden valtaan ja kuinka yksi, jonka vuoro oli tullut, kuohitsee itsensä. Tuo uhri annetaan jumalattarelle kertakaikkiseksi osoitukseksi siitä, kuinka suuresti he häntä palvovat eikä kenenkään muun rakkaus merkitse heille mitään.
      Samanlaista kerrotaan tapahtuneen venäläisen skoptsilahkon »Valkoisten kyyhkyjen» keskuudessa, jonka perustaja Kondrati Selivanov herätti Katariina II:n aikoihin huomiota vaikutusvaltaisilla saarnoillaan. Hänenkin innoittamanaan sadat, ehkä tuhannet miehet kastroivat itsensä ja naiset leikkasivat rintansa uskon takia. Näiden kahden uskonmuodon välillä tuskin on historiallista yhteyttä. Jälkimmäinen lahko syntyi venäläisen kristillisyyden keskuudesta ehkä 1500 vuotta sen jälkeen, kun fryygialais-syyrialaisten pappien äärimmäisyydet olivat ohitse.
      Skoptsit noudattavat vain muutamia käskyjä ja kieltoja ja kannattajaryhmät ovat pieniä ja tuntevat itsensä läpikotaisin. Myös heidän kirkkokurinsa on hyvin ankaraa, ja he tunnustavat ja palvovat Kristusta, joka elää heidän keskuudessaan.
      He pelkäävät, että kirjat johtaisivat hajaannukseen, eivätkä juuri lue. Vain muutamat harvat raamatunkohdat merkitsevät heille mitään.
      Heidän yhteiselämänsä on hyvin tiivistä; pyhät valat suojelevat sitä monin kerroin. Salailulla on heille näet aivan erityinen ja ratkaiseva merkitys. Heidän palvontamenonsa järjestetään pääasiassa öisin lukkojen takana ja ulkomaailmalta suojassa. Heidän elämänsä keskipiste on nimenomaan kastraatio, he kutsuvat sitä valkaisuksi, ja heidän on pidettävä se salassa.
      Kyseisen toimenpiteen on määrä tehdä heistä puhtaita valkeita enkeleitä. He elävät jo nyt kuin taivaassa. Heidän seikkaperäinen keskinäinen kunnioituksensa, heidän kumartelunsa ja palvontamenonsa, lupauksensa ja ylistyksensä ovat samanlaisia kuin enkelten kesken.¹
      Silpomisella, johon heidän täytyy alistua, on käskyn kova luonne. Käsky tulee ylhäältä; se on peräisin evankeliumeista Kristuksen sanoista ja Jesajan välittämästä jumalan puheesta.
      He vastaanottavat käskyn sanomattoman kiihkeästi, ja yhtä kiihkeästi he välittävät sen eteenpäin. Otaoppia voitaisiin oikein hyvin soveltaa heihin. Vastaanottaja tottelee käskyä nyt itse. Mitä hän tekeekin, hänen on ennen kaikkea kuohittava itsensä.
      Jotta asiaa voitaisiin selventää, on seuraavaksi tarkasteltava erityyppisiä käskyjä.
      Koska nämä käskyt annetaan ankaran kurin vallitessa, niitä voi verrata sotilaskäskyihin. Myös sotilas koulutetaan asettumaan vaaralle alttiiksi. Kaikki harjoitukset tähtäävät siihen, että hän viime kädessä asettuu käskystä vihollista vastaan, vaikka vihollinen uhkaisi häntä kuolemalla. Että hän itse koettaa tappaa vihollisen, on yhtä tärkeää kuin se, että hän pitää puolensa tätä vastaan, eikä hän pystyisi toiseen ilman ensimmäistä.
      Sekä sotilas että skoptsi tarjoutuvat uhreiksi. He molemmat toivovat jäävänsä eloon, mutta heitä uhkaa haavoittuminen, kipu, veri ja silpoutuminen. Taistelun avulla sotilas toivoo selviävänsä voittajana. Kastraation avulla skoptsista tulee enkeli ja hän pääsee taivaaseen, jossa hän nyt oikeastaan jo elää.
      Tämän kurin kätkössä piilee kuitenkin salakäsky, ja sitä voidaan verrata vain tilanteeseen, jossa sotilaskurin alaisen on yksinään ja muiden tietämättä noudatettava salaista käskyä. Sen takia häntä ei saa tunnistaa sotilaspuvusta ja hänen on siis naamioiduttava. Skoptsien sotilaspuku, se mikä tekee hänestä toisten veljiensä ja sisartensa kaltaisen, on heidän kastraationsa, ja asian luonteen takia se pysyy salassa eikä hän saa paljastaa sitä.
      Voitaisiin siis sanoa, että skoptsi on kuin pelätyn assassiinilahkon jäsen, joka on saanut esimieheltään murhakomennuksen eikä saa paljastaa sitä kenellekään. Sittenkään kun hänen tehtävänsä on suoritettu, ei kenenkään pidä saada tapahtumien kulkua tietoonsa. Uhri on päässyt hengestään ja murhaaja on pidätetty tekonsa jälkeen - todelliset tapahtumat eivät koskaan saa seljetä. Tässä käsky on kuolemantuomio ja varsin lähellä biologista alkuperäänsä. Tehtävän saaja lähetetään varmaan kuolemaansa, mutta siitä ei puhuta lainkaan. Hänen kuolemaansa, johon hän halukkaasti antautuu, käytetään näet toiseen kuolemaan, mainitun uhrin tappoon. Käsky laajenee kaksinkertaiseksi kuolemantuomioksi: toista ei lausuta ääneen, vaikka sitä pidetään varmana; toista tavoitellaan harkitun tietoisesti. Näin otaa, joka tuhoutuu alistujan mukana, käytetään hyväksi ennen hänen tuhoaan.²
      Mongoleilla on hyvin havainnollinen sanonta, jolla he kuvaavat toisen pikaista tappamista ennen kuin oma henki menee. Heidän »Salaisen historiansa» sankarit sanovat vihollisesta, jonka he haluavat surmata viimeisellä hetkellä: »Otan hänet päänaluseksi.»
      Mutta vaikka assassiinien tarkastelu toi meidät lähemmä skoptsien tilannetta, emme ole selvittäneet sitä vielä kokonaan. Skoptsin on näet itse käytävä itseensä käsiksi eli silvottava itseään. Vain hän itse voi panna täytäntöön saamansa käskyn, ja vasta kun hän on totellut, hänestä tulee skoptsien sala-armeijan todellinen jäsen.
      Tämä huomio ei saa jättää varjoonsa sitä tosiseikkaa, että käytännössä yleensä toiset suorittavat kastraation. Tärkeää on, että hän itse asettuu kuohittavaksi. Heti kun hän on ilmoittanut olevansa valmis, ei enää merkitse, kuinka se suoritetaan. Myöhemmin hän haluaa joka tapauksessa välittää sen eteenpäin; hänen otansa pysyy aina samanlaisena, sillä hän on saanut käskyn ulkopuolelta.
      Silloinkin kun joku on todennäköisesti aloittanut ensimmäisenä omasta kastraatiostaan, hänkin on totellut luuloteltua taivaallista käskyä. Hän on lujasti siitä vakuuttunut. Raamatunkohdat, joilla hän toisia käännyttää, ovat ensin käännyttäneet hänet: mitä hän on saanut, sen hän antaa eteenpäin.
      Ota näkyy nyt ruumiin arpena. Se ei ole yhtä salainen kuin käskyn ota yleensä. Mutta se pysyy salassa kaikilta, jotka eivät lahkoon kuulu.
______
¹ Perusteellisin mutta hieman raskaslukuinen kirja skoptseista on K. Grassin Die russischen Sekten II. Die weißen Tauben oder Skoptzen. Grass on myös saksantanut »Skoptsien pyhät salaiset kirjoitukset» (Die geheime heilige Schrift der Skoptzen). - Muuan uudempi teos sisältää kiinnostavaa aineistoa: J. Rapaport, Introduction ą la Psychopathologie Collective. La Secte mystique de Skoptzy.
² Assassiineja koskeva varhempi kirjallisuus on osaksi vanhentunut sen jälkeen kun M. G. S. Hodgsonin julkaisi kriittisen tutkimuksensa The Order of Assassins.



Käsky ja vastuu
Käskynalaiset ihmiset ovat tunnetusti valmiita hirmutekoihin. Kun käskylähde on ehtynyt ja heidät pakotetaan muistelemaan tekojaan, he eivät tunnista itseään. He sanovat: en minä tuota tehnyt, eivätkä he ole täysin perillä siitä, että he valehtelevat. Kun todistajat vakuuttavat muuta ja heidän varmuutensa alkaa horjua, he sanovat yhä: en minä tuollainen ole, en minä ole voinut sitä tehdä. He etsivät itsestään tekojensa jälkiä eivätkä onnistu niitä löytämään. Ne liikuttavat heitä yllättävän vähän. Heidän myöhempi elämänsä on todella toisenlaista eikä teko ole jättänyt siihen jälkiä. He eivät tunne ensinkään syyllisyyttä eivätkä he kadu mitään. Teko ei ole painunut heidän mieleensä.
      Nämä ihmiset pystyvät kyllä muulloin oikein hyvin arvioimaan tekojaan. Se, mitä he tekevät omasta aloitteestaan, jättää heihin jälkensä ja niitä voi odottaa. Heitä hävettäisi tappaa tuntematon ja viaton olento, joka ei ole uhannut heitä. Heistä tuntuisi inhottavalta kiduttaa ketään. He eivät ole parempia mutta eivät pahempiakaan kuin muut, joiden keskuudessa he elävät. Monet, jotka tuntevat heidät arkituttavuuden perusteella, olisivat valmiit vannomaan, että heitä syytetään väärin perustein.
      Kun todistajat kokoontuvat suurella joukolla, kun uhrit tietävät hyvin mistä he puhuvat, kun yksi toisensa jälkeen tunnistaa tekijän ja palauttaa hänen tekonsa yksityiskohtaisesti mieliin, silloin kaikki epäilykset käyvät järjettömiksi ja seisomme ratkaisemattoman arvoituksen edessä.
      Meille se ei kuitenkaan ole enää arvoitus, sillä tunnemme käskyn luonteen. Jokaisesta tekijän noudattamasta käskystä on jäänyt ota tekijään. Mutta se on yhtä vieras kuin käsky oli annettaessa. Niin kauan kuin käsky pysyy ihmisessä, se ei ikinä sulaudu, se pysyy vierasesineenä. On tosin mahdollista, kuten toisessa kohdassa osoitettiin, että useat odat saattavat liittyä yhteen ja kasvaa kantajansa sisällä uudeksi hirviömäiseksi muodosteeksi, mutta aina ne pysyvät selvästi erossa ympäristöstään. Ota on kuokkavieras eikä se kotiudu koskaan. Se on ei-toivottu ja siitä halutaan päästä eroon. Ota sisältää tekomme, ja se on, kuten tiedettyä, täsmälleen käskyn näköinen. Se elää vieraana olentona vastaanottajan sisällä ja ottaa kantaakseen kaiken hänen syyllisyytensä. Tekijä ei itse soimaa itseään vaan otaansa, vierasta osapuolta, niin sanoaksemme varsinaista tekijää, jota hän kuljettaa aina sisässään. Mitä vieraampi käsky hänelle oli, sitä vähemmän syyllisyyttä se herättää, sitä erillisempänä ota jatkaa olemassaoloaan. Ota on pitävä todiste siitä, että tekijänä ei ollut asianosainen itse. Hän pitää itseään käskyn uhrina eikä hän siksi sääli todellista ja varsinaista uhria.
      On myös totta, että käskyä totelleet ihmiset pitävät itseään täysin syyttömänä. Jos he pystyvät tarkastelemaan tilannettaan avoimesti, he voivat lähinnä ihmetellä sitä, että ovat joskus olleet niin tyyten käskyvallan alaisia. Mutta tuollainenkin arvostelukykyinen mielenliikahdus on arvoton, sillä se ilmaantuu liian myöhään, sitten kun kaikki on jo takanapäin. Kaikki voi tapahtua uudestaan; he eivät edelleenkään pysty suojautumaan uudelta tilanteelta, vaikka se muistuttaisi vanhaa tarkalleen. He joutuvat aseettomina käskyn armoille, vain hämärän tietoisina käskyn vaarallisuudesta. Selkeimmässä tapauksessa, joka onneksi on harvinainen, he sanovat sitä väistämättömäksi kohtaloksi ja tuntevat ylpeyttä siitä, että ovat sokeasti juosseet sen mukana, ikään kuin moinen sokaistuminen olisi erityisen miehuullista.
      Miltä kannalta asiaa tarkastellaankin, on käskyn tiivis, lopullinen muoto, jolla on tätä nykyä pitkä historia takanaan, kasvanut ihmisten yhteiselämän vaarallisimmaksi yksityiseksi osatekijäksi. On uskallettava asettua käskyä vastaan ja kukistettava sen herruus. On löydettävä keinot ja neuvot, joilla yhä useammat ihmiset pidetään vapaana sen ikeestä. Se ei saa kuin raapaista ihoa. Sen odista tulkoon takiaisia, joista pääsee pienellä kohautuksella eroon.



Joukko ja muodonmuutos juoppohulluudessa
Juoppojen harhakuvitelmat tarjoavat tilaisuuden tutkia joukkoa sellaisena kuin se esiintyy yksilön mielikuvissa. Niissä on tietenkin kysymys myrkytysilmiöistä; mutta ne ovat kaikkien tavoitettavissa, ja tietyissä rajoissa niitä voi aiheuttaa kokeellisesti. Niiden yleisluonne on kiistaton: hyvin erilaisista oloista ja asemista tulleiden ihmisten hallusinaatioissa on perustavia yhteisiä piirteitä. Voimakkaimmin ne keskittyvät ja tiivistyvät juoppohulluudessa eli delirium tremensissä. Sen tarkastelu on kahdella tavalla hyödyksi. Muodonmuutos ja joukkoilmiöt ovat punoutuneet yhteen omintakeisella tavalla; niitä ei ole koskaan yhtä vaikea erottaa toisistaan kuin tässä. Juoppohulluus opettaa muodonmuutoksesta yhtä paljon kuin joukostakin; ja perusteellisen tarkastelun jälkeen tuntuu yhä siltä, että noita kahta ilmiötä ei ylipäänsä pitäisi erottaa toisistaan tai niitä olisi ainakin erotettava mahdollisimman vähän. Jotta saataisiin käsitys harhakuvitelmien luonteesta, tutustutaan ensin Emil Kräpelinin ja sen jälkeen Eugen Bleulerin kuvaukseen. He lähestyvät ilmiötä hiukan eri tavoin; se, mistä molemmat ovat yhtä mieltä, on kannaltamme sitäkin todistusvoimaisempaa.
      »Juoppohulluuden harhakuvitelmista», sanoo Kräpelin, »pääosa liittyy näköaistiin. Harhat ovat useimmiten hyvin aistimusvoimaisia, harvoin varjomaisia tahi epämääräisiä, sisällöltään usein kauhistuttavia ja epämiellyttäviä. Potilaat pitävät niitä väliin todellisuutena, väliin keinotekoisina ilvekuvina - laterna magica, elokuvakone -, joiden on tarkoitus heitä huvittaa tai kauhistuttaa. Toisinaan he näkevät joukoittain pienehköjä tahi suurehkoja esineitä, tomua, hahtuvia, kolikoita, ryyppylaseja, pulloja, seipäitä. Lähes aina näkykuvat vaikuttavat enemmän tai vähemmän liikkuvaisilta - -; myös kahtena näkemisestä kerrotaan. Harhakuvitelmien epävakaisuus ehkä selittää, miksi niin usein nähdään hiipiviä, vaanivia eläimiä. Ne tunkeutuvat jalkojen välistä, viuhuvat ympäriinsä ilmassa, peittävät ruoan; kaikkialla vilisee 'kultasiipisiä' hämähäkkejä, koppakuoriaisia, lutikoita, käärmeitä, pitkäsarvisia hyönteisiä, rottia, koiria, petoeläimiä. - - Suuret ihmisjoukot, vihollisritarit, jopa 'puujaloilla', sotapoliisit käyvät potilaan kimppuun, tai marssivat pitkissä mielikuvituksellisissa muodostelmissa hänen ohitseen; yksityiset uhkaavat kummitushahmot, epämuodostuneet, pikku-ukot, pirut, 'nuohoojat', haamut työntävät päänsä ovesta, hiipivät huonekalujen keskellä, nousevat tikapuita pitkin korkeuksiin. Harvemmin nähdään pyntättyjä nauravia tyttöjä tai säädyttömiä tapauksia, karnevaalihullutteluja, teatterinäytöksiä. - -
      Erilaiset omituiset ihoaistimukset saavat potilaan ajattelemaan, että muurahaiset, sammakot, hämähäkit ryömivät hänen yllään. - - Hän tuntee kuinka hänen ympärilleen on kehrätty hienoja rihmoja, kuinka hänen päälleen roiskitaan vettä, häntä purraan, pistetään, ammutaan. Hän kokoaa rahoja, joita hän näkee kasoittain ympärillään ja tuntee selvästi käsissään, mutta ne valuvat pois kuin elohopea. Se, mihin hän tarttuu, häviää, kutistuu kokoon tai kasvaa suunnattoman suureksi ja romahtaa kohta kasaan, kierii pois, valuu pois. - -
      Kudonnaisten pienet solmut ja vuodevaatteiden epäsäännöllisyydet näyttävät kirpuilta, lautasen naarmut näyttävät neuloilta; seinissä aukeilevat salaovet. - -
      Potilas ei kykene toimimaan lainkaan harkitusti; harhat vievät hänen huomionsa kokonaan. Harvoin hän sallii niiden vain mennä ohitseen; usein ne aiheuttavat hänessä eloisia reaktioita. Hän ei pysy vuoteessa, pyrkii ovesta ulos, kuin olisi koittanut hänen teloitushetkensä ja kaikki odottaisivat. Hän huvittuu merkillisistä eläimistä, pelästyy suhahtelevia lintuja, koettaa huitoa syöpäläisiä pois, talloa koppakuoriaisia murskaksi, tapailee kirppuja sormet harallaan, kokoaa joka puolella lojuvaa rahaa, koettaa repiä rihmat ympäriltään, hyppii vaivalloisesti ponnistellen pois maahan viritettyjen metallilankojen yli.»
      »Juoppohulluudelle», sanoo Kräpelin myöhemmin yhteenvedoksi, "ovat leimallisia samankaltaiset joukoittaiset harhakuvitelmat, ja ne liikkuvat eloisasti, ilmestyvät, katoavat, hupenevat moninkertaisina."
      Bleulerin delirium-kuvaus on vähintään yhtä vaikuttava:
      »Ensisijaisia ovat erityisen tyypilliset harha-aistimukset: ne liittyvät ennen kaikkea näkö- ja tuntoaistiin. Näyt ovat moninkertaisia, liikkuvaisia, usein värittömiä ja tavallisesti ne ovat pienentyneitä. Edelleen tunto- ja näköharhat vaikuttavat usein langoilta, rihmoilta, vesivanoilta ja muilta pitkänomaisilta asioilta. Alkeelliset havainnot, kuten kipinät ja varjot, ovat tavallisia. Jos kuuloharhoja esiintyy, tavallisimmin kuullaan musiikkia - poljento on usein terävän korostunutta -, mikä on muissa psykooseissa hyvin harvinaista. Sairauden koko kestoaikana juoppohulluuspotilaat saattavat joutua tekemisiin satojen kuviteltujen mykkien ihmisten kanssa. - -
      Arkielämässä pienet moninkertaisina liikkuvat oliot ovat useimmiten pikkueläimiä, kuten hiiriä ja hyönteisiä. Ne kuuluvat myös yleisimpiin juoppoharhoihin; mutta muutoinkaan erilaiset eläinnäyt eivät ole harvinaisia; sikoja, hevosia, leijonia ja kameleita saattaa ilmestyä näkyviin kutistuneina tai luonnollisen kokoisina; toisinaan myös olemattomia eläimiä, mielikuvituksellisia yhdistelmäeläimiä. Huomiotaherättävän usein olen kuullut täsmälleen samalla tavoin kuvattavan eläinnäyttelyä, joka marssittaa tavallisesti suuria mutta nyt noin kissan kokoisiksi kutistuneita eläimiä seinään kuvitellulla näyttämöllä, ja ne huvittavat potilasta suuresti. Usein ihmisetkin pienentyvät - 'pikku-ukkojen näkeminen' tarkoittaa juoppohulluutta -, mutta he voivat esiintyä myös luonnollisen kokoisina.
      Eri aistien harhat yhdistyvät helposti; hiiriä ja hyönteisiä ei vain nähdä vaan ne myös tunnetaan, kun potilas tarttuu niihin tai ne ryömivät hänen ihollaan. Rahaa korjataan ja pannaan huolellisesti mielikuvituspussiin. Potilas näkee ohi marssivia sotilaita ja kuulee marssimusiikin; hän näkee ja kuulee itseään ammuttavan; hän tappelee kuviteltujen hyökkääjien kanssa, joiden hän kuulee puhuvan ja - harvemmin - joita hän koskettaa.»
      Juoppohulluuden laantuessa »aistiharhat vähitellen himmenevät ja vähenevät. Usein ne kuitenkin menettävät ensimmäiseksi todentuntuisuutensa: linnut eivät enää ole eläviä vaan täytettyjä, kohtaukset esitetään varta vasten ja lopulta vain optisesti, kuin taikalyhdyllä seinälle heijastaen; juoppohullut ovat nähneet elokuvia aikojen alusta alkaen».
      Omasta henkilöydestään »kaikki paljaat juoppohulluuspotilaat ovat aina perillä: he tietävät ketä he ovat, millainen asema heille kuuluu, millainen perhe heillä on ja missä he asuvat».
      Nämä kuvaukset ovat yhteenvetoja useista yksitellen tarkastelluista tapauksista. Ensimmäinen tärkeä seikka, johon voitaisiin kiinnittää huomiota, on tunto- ja näköharhojen yhteenkuuluvuus. Ihon syyhyäminen ja kihelmöinti tuntuu siltä kuin se aiheutuisi useista hyvin pienistä eläimistä yhtä aikaa. Fysiologinen selitys ei kiinnosta meitä; olennaista on, että juopunut ajattelee hyönteisiä, vaikkapa muurahaisia, ja kuvittelee kuinka tuhannet pikkuotukset kulkevat hänen ihollaan. Suurella joukolla ne marssivat hänen ylitseen; koska hän tuntee niiden liikkeet ihollaan, hän alkaa kuvitella niitä kaikkialle. Mihin hän koskettaakin, siellä niitä on; maa jalkojen alla samoin kuin ilma hänen ympärillään kuhisee kaikkea, mitä voi kuvitella moninkertaisena.
      Tuo ihon joukkoaistimus, kuten sitä voisi nimittää, ei ole meille tuttu vain juoppohulluudesta. Jokainen on itse kokenut sen joko hyönteisten tai kutiamisen yhteydessä. Erityisesti muutamien afrikkalaisten kansojen keskuudessa sellainen määrätään rangaistukseksi tietynlaisista rikoksista. Eläviä ihmisiä haudataan alastomina muurahaiskekoihin ja heidät pidetään siellä kunnes he ovat kuolleet. - Myös juoppohulluudessa tunne voi käydä pelkkää kihelmöintiä voimakkaammaksi. Kun ihon kimppuun hyökätään jatkuvasti, hyökkäykset kohdistuvat laajoihin ihoalueisiin ja tunkeutuvat syvälle, kihelmöinti kasvaa jyrsimisen tunteeksi. On kuin useat pienet hampaat jyrsisivät potilasta; hyönteisistä tulee jyrsijöitä. Juomarit eivät suotta puhu aina hiiristä ja rotista. Tuntemuksissa yhdistyvät niiden kuuluisat hampaat ja vilkasliikkeisyys, ja koska otusten tiedetään esiintyvän suurina laumoina, niitä pidetään myös hedelmällisinä.
      Kokaiiniharhoissa tuntoaistimukset ovat paljon keskeisemmässä asemassa, ja harhat tuntuvat sijoittuvan ihoon, josta potilas haluaisi leikata ne irti. Näköharhoista sen sijaan tulee »mikroskooppisia». Lukuisat pikkuruiset olennot, pienet eläimet, reiät seinässä tuntuvat todellisilta. Eräästä kokainistista kerrotaan, että hän »näki kissoja, hiiriä, rottia, jotka loikkivat ympäri kammiota ja nakersivat hänen jalkojaan niin että hän hyppeli kiljuen edestakaisin. Ne olivat spiritismin aikaansaannosta; ne olivat tulleet hypnoottista tietä seinän lävitse». Voidaan olettaa, että tuollaisissa tapauksissa kissat ovat kiinnostuneet hiiristä tai rotista ja ajavat ne vieläkin vilkkaampaan liikkeeseen.
      Ihon joukkoaistimus on siis ensin; se tuntuu suoraan synnyttävän osan näköharhoista. Toisena, kenties edelliseen liittyen, on kutistumispyrkimys. Paitsi että yksilö kokee ja tuntee todella pieniä olentoja ja luo pikkuolentojen hallitseman maailman, myös suuret oliot pienenevät päästäkseen tuohon maailmaan. Miehet näyttävät kääpiöiltä, eläintarhan otukset kutistuvat kissan kokoisiksi. Kaikkea on paljon, ja kaikesta tulee pientä. Potilas itse kuitenkin säilyttää luontaisen kokonsa; harhojen kourissakin hän tietää aina tarkkaan, kuka ja mikä on. Hän itse pysyy entisenään, ja vain hänen ympäristönsä muuttuu melkoisesti. Hän on yhtäkkiä joutunut keskelle pikkuolentojen vilinää ja parveilua, ja suurin osa olennoista tuntuu eläviltä. Hänen ympärillään on joka suhteessa enemmän elämää; mutta otukset suhtautuvat häneen kuin jättiläiseen. Juuri tällainen on lilliputtiefekti; mutta tämä Gulliver, jonka koko ei ole muuttunut, on joutunut paljon tiiviimpään, tiheämpään ja myös häilyvämpään maailmaan.
      Mittasuhteiden muutos ei ole niin ihmeellistä kuin ensi silmäyksellä ehkä tuntuu. Muistettakoon, miten lukuisista ja pienistä soluista ihmisruumis koostuu. Soluja on erilaisia ja ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Basillit ja muut pikkueliöt käyvät solujen kimppuun ja leviävät joukolla niiden sekaan. Ne ovat eläviä ja ne ahertavat omalla tavallaan. On vaikea suoralta kädeltä torjua epäilystä, että juomarien harha-aistimukset ilmentävät hämärää aavistusta ruumiin perustoiminnoista. He ovat harhojen aikana menettäneet lähes kaiken kosketuksen ulkomaailmaan, he ovat sulkeutuneet itseensä, ja omituiset harhat pitävät heitä vallassaan. Muissa sairauksissa esiintyy mielikuvia ruumiin hajoamisesta. Kun potilas pyrkii jatkuvasti näkemään pieniä konkreettisia olioita, jotka kokaiiniharhoissa saattavat kutistua »mikroskooppisen» pieniksi, se muistuttaa hieman sitä, kuin ruumis hajoaisi yksityisiin soluihinsa.
      Kuten huomaismme, harha-aistimusten elokuvamaisuutta korostetaan usein. Projektioiden sisällöstä voitaisiin sanoa vielä muutama sana: ruumiin suhteet ja tapahtumat siirtyvät tutuiksi yksiköiksi potilaan mielikuvamaailmaan hänen tarkasteltavakseen, ja ruumiin joukoittaiset ominaisuudet korostuvat. Tämä on vain arvelu. Mutta ei pidä unohtaa, että tietyssä väistämättömässä elämänvaiheessa »ison» ihmisen kaikki ominaisuudet ja perimä ovat keskittyneet pieniin erillisiin soluihin, jotka liikkuvat suurena joukkona: siemennesteen siittiöihin.
      Miten tuohon tulkintaan suhtaudutaankin, on juoppohullun peruselämys - suuri yksilö näkee vastassaan lukemattomin määrin pikku hyökkääjiä - olemassa, ja ihmiskunnan historiassa se on kärjistynyt hyvin merkittävällä tavalla. Se alkaa syöpäläisten aiheuttamista tuntemuksista; ne kiusaavat kaikkia nisäkkäitä, mikäli tyydymme puhumaan vain niistä. Olipa kyse moskiitoista tai täistä, heinäsirkoista tai muurahaisista, ne ovat aina askarruttaneet ihmisen mielikuvitusta. Ne ovat vaarallisia, koska niitä on paljon ja ne levittäytyvät nopeasti. Monin paikoin ne ovat tulleet joukkosymboleiksi. On hyvinkin mahdollista, että juuri ne ovat auttaneet ihmistä ajattelemaan itseään todella suuriksi joukoiksi; hänen ensimmäisiä »tuhansiaan» ja »miljooniaan» ovat ehkä olleet hyönteiset.
      Ihmisen mahti ja omakuva olivat kasvaneet jo varsin suuriksi, kun hän kohtasi basillit. Vastakohtaisuus muuttui tavattoman jyrkäksi: ihminen piti itseään suurenmoisena, hän käsitti itsensä yksilöksi, hän ei ollut riipuksissa lähimmäisistään. Mutta basillit olivat paljon pienempiä kuin syöpäläiset, niitä ei voinut nähdä paljain silmin, ja ne lisääntyivät sitäkin nopeammin. Suurella ja itsenäisellä ihmisellä oli vastassa suuri joukko häviävän pieniä otuksia. Tämän mielikuvan merkitystä ei voi liioitella. Sen kehitys kuuluu hengenhistorian keskeisimpiin myytteihin. Se on vallan dynamiikan varsinainen malli. Ihminen on mielellään lukenut syöpäläisiksi kaiken, mikä on asettunut poikkiteloin. Syöpäläisinä hän on kohdellut eläimiä, joista ei ole ollut hänelle hyötyä. Mutta kun vallanpitäjä alentaa ihmiset eläimiksi ja osaa hallita heitä vain jos pitää heitä alemman lahkon edustajina, hän alentaa kaikki hallituskelvottomat syöpäläisiksi ja lopulta tuhoaa heitä miljoonakaupalla.
      Muodonmuutokset ovat juoppoharhojen kolmas tärkeä näkökohta, ja niiden luonteesta voidaan todeta muutama sana. Muodonmuutokset tapahtuvat aina potilaan ruumiin ulkopuolella; silloinkin kun hän pitää niitä todellisina, ne eivät muuta häntä itseään. Mieluiten hän katselee niitä vähän matkan päästä. Jos ne eivät uhkaa häntä niin että hänen pitäisi suhtautua niihin jotenkin, niiden kepeys ja vuolaus huvittaa häntä. Mutta usein ne saavuttavat sellaisen tempon, ettei minkäänlainen orientoituminen käy päinsä; jos kaikki häilyy ja hajoaa lakkaamatta, potilaalle tulee hyvin epämukava olo. Muodonmuutoksia voidaan erottaa kahdenlaisia, ja tyypit ovat luonteeltaan varsin erilaisia. Ensinnäkin joukot muuttuvat toisiksi joukoiksi. Muurahaiset saattavat muuttua koppakuoriaisiksi ja koppakuoriaiset kolikoiksi; kerätessä ne valuvat elohopeapisaroina kokoon. Tässä muutostyypissä yksi moninkertainen muuttuu toiseksi moninkertaiseksi, ja sitä käsitellään lähemmin jäljempänä.
      Toinen muodonmuutostyyppi johtaa hirviömäisiin sekasikiöihin: yksi erillinen otus sulautuu toiseen ja tulokseksi syntyy jotain uutta, aivan kuin ne valokuvattaisiin päällekkäin. Edellä mainitussa eläinnäyttelyn ohimarssissa esiintyy »toisinaan myös olemattomia eläimiä, mielikuvituksellisia yhdistelmäeläimiä»: epäsikiöt ja »nuohoojat» tuovat mieleen Matthias Grünewaldin Pyhän Antoniuksen kiusauksen ja otukset, joilla Hieronymus Bosch kansoitti kuvansa.
      Jotta saisimme täsmällisemmän käsityksen, kannattaa tarkastella lähemmin paria erillistä delirium-tapausta. Vasta sitten voidaan nähdä, mikä todella muuttuu miksikin, ja silloin voidaan ehkä arvella, miten ja miksi niin tapahtuu. Juoppohulluuden koko kehityskaari auttaa erityisesti toisessa selostuksessa ymmärtämään paremmin myös joukkoilmiöiden luonnetta.
      Ensimmäinen tapaus on majatalon isäntä, jota Kräpelin hoiti. Seuraavaksi esitetään aivan lyhyt tiivistelmä hänen kuusipäiväisten harhojensa sisällöstä.
      »Hänestä tuntui kuin olisi ollut 'papuksenpäivä', jolloin paholainen kulkee vapaana. Hän löi yhtäkkiä päänsä marmoripylvääseen, koetti väistää, mutta häntä vastassa kujan toisella puolella oli mahtava marmorilaatta ja toisella puolella toinen, kun hän koetti kääntyä. Molemmat laatat vetäytyivät uhkaavasti häntä kohti. Kaksi huimapäätä toi hänet kärreillä ravintola Härkään ja asetti hänet kuolinvuoteelle. Seremoniamestari lähetti hehkuvien saksien avulla kuumia säteitä hänen suulleen, niin että hänen elinvoimansa vähitellen hupenivat. Pyynnöstä hänelle annettiin lasi punaviiniä; saatana itse kielsi nauraa irvistäen toisen lasin. Sen jälkeen hän lausui kaikenlaisten hurskaiden kehotusten höystämät jäähyväiset läsnäolijoille ja kuoli; samalla hänen kolmen tyttärensä ruumiit asetettiin vierelle. Tuonpuoleisessa häntä rangaistiin synneistä, joihin hän oli maan päällä syyllistynyt; hän tunsi jatkuvasti kammottavaa janoa; mutta heti kun hän tarttui karahviin tai lasiin, se katosi hänen käsistään.
      Seuraavana aamuna hän makasi jälleen elävänä ruumispaareillaan Härässä, samoin lapset, valkoisten jänisten hahmossa. Katolisten juhlakulkue marssi; hänen piti osallistua siihen ja talloa litanioiden aikana Kruunun sivuhuoneessa lattialla lojuvia kultaisia silmälaseja; kaikista lähti pamahdus. Kulkueen osanottajat neuvottelivat nyt, pitäisikö hänelle vain antaa selkäsauna vai pitäisikö hänet peräti pieksää hengiltä; Kruunun emäntä kannatti ensin mainittua sillä ehdolla että hän asuisi pysyvästi emännän luona. Hän halusi kuitenkin lähteä pois, sillä hän ei saanut olutta; sitten poliisikonstaapeli tuli vapauttamaan hänet; Kruunun isäntä ampui konstaapelia revolverilla ja joutui vankilaan.
      Eräänä toisena iltana koko protestanttinen seurakunta oli kirkossa viettämässä juhlaa; sen keskipisteenä oli osakuntaylioppilas, joka ennen jumalanpalveluksen alkua oli viidenkymmenen ylioppilastoverinsa kanssa järjestänyt pienillä hevosilla eräänlaisen sirkusnäytännön. Myöhemmin potilas huomasi, kuinka hänen vaimonsa vetäytyi erään sukulaisen kanssa kirkkotuoliin; sen jälkeen hän yhdessä erään laupeudensisaren kanssa seurasi piilossa urkujen takana, miten vaimo häpäisi pyhimyksiä. Sitten hänet teljettiin kirkkoon; lopulta lasittaja sahasi reiän kirkon ikkunaan niin että sisään saataisiin ainakin vähän olutta. Pukiessa kaikki hihat ja lävet oli tukittu ja ommeltu umpeen, taskut ratkottu; sen jälkeen potilas näki kylvyssä ympärillään seitsemän sukeltavaa jänistä ja ne läiskivät ja jyrsivät häntä koko ajan.»
      Uusi todellinen ympäristö, josta potilas ei houreiden aikana tiedä mitään ja johon hän todella lyö päänsä, muuttuu hänen mielessään marmoriksi. Harhakuvamaailmassaan hän on kernaasti monien ihmisten keskellä, tosin näiden etsimänä ja uhkaamana. Kun hän makaa kuolinvuoteella Härässä, hänen elinvoimansa ryövätään häneltä vähitellen. Tilanne muuttuu kuin pitkäksi viivytellyksi teloitukseksi, jonka avulla hän kerää katsojia ympärilleen ja hurskain kehotuksin pidättelee heitä yhdessä. Kaikkien eri halujen sijaan on tullut jano; tuonpuoleisessa hän kärsii tuttuja Tantaloksen tuskia. Hänen kolme tytärtään, jotka on kuolleina asetettu hänen rinnalleen, virkoavat aamulla mutta valkoisina jäniksinä. Siinä näkyy heidän viattomuutensa mutta myös hänen omantunnontuskansa, joita hän lastensa takia kärsii ja jotka jäytävät hänen juomarinsydäntään.
      Katolisten saatto on ensimmäinen varsinainen joukkotapahtuma. Potilas pakotetaan osallistumaan mutta ei niin että hän liittyisi väkijoukkoon vaan sivuhuoneesta; siellä lojuu lattialla loputtomasti kultaisia silmälaseja, jotka edustavat marssijoiden suurta joukkoa. Joka kerran kun hän tallaa, kuuluu paukahdus - niitä voisi pitää kunnianlaukauksina, joiden on tarkoitus kohottaa juhlatunnelmaa. Mutta paatuneessa pahuudessaan hänestä tuntuu siltä kuin hän ampuisi katolisia hengiltä. Kulkueen osanottajat huomaavat hänen tarkoituksensa, muodostavat eräänlaisen neuvoston ja harkitsevat hänen rangaistustaan. Se on jatkoa kuolinvuodekohtaukselle; nyt suurempi joukko käy oikeutta hänestä. Voisi olettaa, ettei hän oikein perusta katolisista; mutta yhtään enempää hän ei kunnioita protestanttiseurakuntaa, joka kokoontuu pian eräänä iltana menoihinsa; hän liittää juhlaan sirkusesityksen. Tämä on mainio esimerkki siitä, miten joukko muuttuu toiseksi. Seurakunta muuttuu sirkukseksi. Osakuntaylioppilaalla, joka kenties edustaa kirkonmiestä, on peräti viisikymmentä toveria; hevoset ovat, kuten odottaa sopii, kutistuneet; on mahdollista, että potilas tuntee niiden kavioniskut.
      Tarkkaileva asennoituminen on deliriumille hyvin luonteenomaista; potilas tarkkailee vaimonsa rikkomusta. Hän suhtautuu hyvin merkillisellä tavalla vaatteisiinsa: nekin muuttuvat; kaikki hihat ja lävet on tukittu ja ommeltu umpeen, taskut on ratkottu; niistä on tullut hirviömäisiä kyhäelmiä eivätkä niiden yksityiset osat toimi niin kuin pitäisi. Muuntuneiden vaatteiden muotinäytös olisi juoppohulluudessa täysin mahdollinen eikä se olisi kovin kaukana sekaeläimistä. Lopun seitsemällä sukeltavalla jäniksellä on yhdessä mukavan paljon hampaita, ja ne järsivät ihoa.
      Toinen tapaus, jota haluan tässä yhteydessä tarkastella lähemmin, on Bleulerin hoidokkeja. Tämä skitsofreniapotilas kuvasi juoppohulluuskohtauksen aikaisia harhakuvitelmiaan 36-sivuisessa kirjoituksessa. Voitaisiin väittää, että tuollaiset »epänormaalit» potilaat eivät ole tyypillisiä. Minusta tuntuu kuitenkin päinvastoin siltä, että nimenomaan tämä tapaus antaa erityisen paljon tietoa juoppohulluuden joukkokuvitelmiata. Harhakuvitelmilla on laajempi yhteys ja muodonmuutokset ovat rauhoittuneet; kokonaisuus lähentelee runollista ilmaisua. Siitä on jälkiä vielä seuraavissa lyhyissä katkelmissakin.
      »Se, mitä minun piti siinä katsella, sai hiukseni kohoamaan pystyyn. - - Metsät, vuoret, meret kuhisivat kauhistuttavia eläin- ja ihmishahmoja, joiden laisia ei ihmissilmä ole aikaisemmin nähnyt, välillä ohi vilahti eri ammattien verstaita, niissä työskenteli kauhistuttavia henkiolentoja. - - Molemmat seinät olivat kuin meriä, joissa seilasi tuhansia pieniä laivoja; matkustajina oli ilkialastomia miehiä ja naisia, jotka tyydyttivät halujaan musiikin tahdissa, ja aina tyydytyksen jälkeen jokin olento seivästi parin keihäällä kuoliaaksi niin että meri lainehti verenpunaisena, mutta ihmisiä tuli aina lisää. - - Matkustajajunasta astui suuri joukko ihmisiä. Heidän keskeltään kuulin isäni ja sisareni K:n äänen; he tulivat minua vapauttamaan. Kuulin selvästi kuinka he puhuivat keskenään. Sitten kuulin sisareni yhä kuiskuttelevan erään vanhan naisen kanssa; huusin heitä niin kovaa kuin keuhkoista lähti, että heidän olisi vapautettava minut. Sisar huusi, että hän haluaisi mutta vanha nainen ei päästä häntä kulkemaan vaan vakuuttaa hänelle että tämä toisi vahingon koko talomme ylle niin tehdessään mutta minun ei täällä käy kuinkaan. - - Rukouksen kyynelten keskellä odotin kuolemaani. Vallitsi kuolemanhiljaisuus, ja henkiolennot ympäröivät minut suurin joukoin. - - Lopulta yksi henkiolennoista tuli ja piteli kelloaan tietyn matkan päässä silmistäni, samalla kun hän ilmoitti minulle merkein, ettei kello ollut vielä kolmea, sillä olennot eivät saaneet puhua.»
      Nyt seurasi potilaan sukulaisten pitkiä keskusteluja; nämä halusivat ostaa potilaan vapaaksi, ensin pientä summaa vastaan, sitten suurempaa. Toiset äänet neuvottelivat, miten ne toimittaisivat potilaan pois päiviltä. Sitten sukulaiset viekoiteltiin tikkaille ja heidät heitettiin vallihautaan, jossa he kuuluivat huutavan ja kurnuttavan. Vanginvartijan vaimo tuli, leikkasi pala palalta jaloista alkaen hänen lihaansa ylös rintaan asti, paistoi ja söi sen. Haavoihin hän ripotti suolaa. Potilas kiskottiin huojuvalla telineellä ylös eri taivaisiin ja aina kahdeksanteen asti, ohi pasuunakuorojen, jotka kaiuttivat hänen nimeään. Lopulta hänet määrättiin jonkin erehdyksen takia takaisin maahan. Ihmiset istuivat pöydän ääressä ja söivät ja joivat maukkaimpia herkkuja; mutta kun hänelle ojennettiin lasi, se hävisi olemattomiin, ja hän kärsi ankaraa janoa. Sen jälkeen hänen oli tuntikaupalla lueteltava numeroita ja laskettava ääneen. Hänelle ojennettiin pieni pullollinen jumalten juomaa, mutta kun hän halusi tarttua siihen, se murskaantui ja sisältö valui hänen sormiensa läpi kuin liima. Myöhemmin hänen kiusaajansa ja sukulaisensa kävivät suuren taistelun, josta hän ei nähnyt mitään, kuuli vain melskeen ja voihkinan.
      Edellä esiintyneet »metsät, virrat, meret» ovat meille jo tuttuja joukkosymboleja. Mutta on kuin ne vasta olisivat muotoutumassa symboleiksi; ne eivät ole tyhjenneet joukoista, joita ne niin useasti edustavat. Niissä vilisee »kauhistuttavia eläin- ja ihmishahmoja, joiden laisia ei ihmissilmä ole aikaisemmin nähnyt». Muodonmuutos on aikaansaanut suurin määrin erilaisia olentoja yhdistelemällä vanhoja. Taaskaan hourailija ei itse osallistu muutoksiin; sitäkin vireämmin muuttuu ympäröivä maailma. Mutta näitä uusia olentoja hän näkee heti joukoittain. On huomion arvoista, että tuttuihin metsiin, virtoihin ja meriin, joissa elämä syntyy luonnollista rataansa, hän yhdistelee »eri ammattien verstaita». Tuotanto rinnastuu siis muodonmuutokseen; monet luonnonkansat jakavat tuon käsityksen näiden delirium-potilaiden kanssa. Ammatit on erotettu toisistaan kuten eri eläinlajit, mutta tuotanto on saavuttanut suuret mittasuhteet, ja syntyy vaikutelma, että ne ovat mukana vain valmistaakseen nopeammin joukoittain esineitä. Kyse on työprosessin ja sen tulosten pelkistyksestä; työläiset ovat mutkikkaita henkiolentoja.
      Sitten seinät muuttuvat yhdeksi ainoaksi mereksi, ja »eläin- ja ihmisolentojen» asemesta sitä kansoittavat tuhannet pikku laivat. Niissä on alastomia miehiä ja naisia, jotka alastomuutensa takia ovat samanvertaisia lukuun ottamatta sukupuolieroa; samoin he tottelevat musiikin poljentoa. Joukonomaisuus perustuu pareihin ja pariutumiseen. Pareina heidät seivästetään, heidän kaikkien veri valuu mereen ja värjää sen punaiseksi. Mutta uusia pareja tulee laumoittain.
      »Matkustajajuna», josta astui paljon ihmisiä, kaipaa lähempää selvitystä. Junaan kuvitellaan paljon ihmisiä, jotka yhdessä matkustavat pitkän matkan johonkin suuntaan; osastojen väliseinät tosin erottavat heitä, mutta olosuhteet estävät heitä eroamasta mielivaltaisesti muutoin kuin asemalla. Perille saavuttuaan he ovat päässeet määränpäähänsä, joka oli kaikille yhteinen, vaikka he ehkä tulivat aivan eri paikoista. Hetkeä ennen saapumista, kun he tuntevat määräaseman olevan jo lähellä, he tungeksivat käytävälle ja asettuvat ikkunoiden ääreen. Heistä voi silloin erottaa hyvin lievän joukkokiihtymyksen: he niin sanoaksemme menevät yhdessä maalin läpi. Kun he noustuaan junasta itse kävelevät matkan viimeisen osuuden ulos neutraalilta rautatieasemalta, voi yhteistä marssia asemalaiturilla nimittää tuon leppoisan joukon sammumiseksi.
      Junan tyhjeneminen heti sen jälkeen, kun ikkunoihin ja oviin oli ilmestynyt paljon tuntemattomia kasvoja, vaikuttaa katselijaan joukkoilmiönä toisin kuin matkustajiin itseensä. Hänen on löydettävä kaikkien vieraiden kasvojen seasta pari tuttua, juuri ne, joita hän on tullut vastaan. Matkustajajuna, josta »astui paljon matkustajia», tulee siis näköharhojen kokijalle, joita tässä tarkastelemme, kuin kutsuttuna. On lisättävä, että nuo tapahtumat kuviteltiin suurelle asemalle, jolle saapuu paljon vuoroja.
      Sana »kuolema» johtaa hiukan myöhemmin »kuolemanhiljaisuuteen». Mutta siinä missä tuo sana merkitsee meille vain rikkumatonta hiljaisuutta, potilaan mielessä »kuolema» irtautuu sanasta ja kuolleet ympäröivät häntä suurina laumoina.
      Kun häntä hinataan ylös taivaaseen, hän ohittaa pasuunakuoroja, jotka kaiuttavat hänen kuuluisuuttaan. Mikään ei luonnehdi kuuluisuuden olemusta paremmin. Se, joka haluaa kuuluisuutta, toivoo, että olentojen kuorot, mieluusti ihmiskuorot, eivät muuta tee kuin huutavat hänen nimeään. Tällaisetkin joukot ovat leppoisia. Kun kuoro kerran on järjestetty, se pysyy paikallaan, ja miten kovaa mekkalaa se pitääkin, se ei pääse nimeä lähemmä.
      Koko kertomuksen läpi kulkee kahden vihamielisen ryhmän riita: toisella puolella ovat potilaan omaiset, jotka tahtoisivat vapauttaa ja lunastaa hänet, toisella puolen viholliset, jotka tahtoisivat surmata hänet. Hän on kiistan kohde, tarkkaan ottaen hänen ruumiinsa on. Neuvottelut käynnistyvät hitaasti, pikkusummista edetään suuriin, hän käy sukulaisille yhä arvokkaammaksi. Hänen puolueensa houkutellaan vallihautaan, jossa he kuuluvat huutavan ja kurnuttavan; sotaa käsiteltäessä on kuolevien ja kuolleiden kasoista puhuttu juurta jaksaen. Vankina olevaa potilasta kidutetaan ja syödään kannibalistisella tavalla. Kiusaajien ja sukulaisten ristiriidat johtavat vielä suureen taisteluun; potilas kuulee melskeen, kuulee jälleen haavoittuneiden vaikeroinnin. Tähän harhaan sisältyy siis kaiken muun ohella tuttu kaksoisjoukko ja sen purkaminen sodassa. Kehityskulun konkreettiset vaiheet aina taisteluun asti muistuttavat yksityiskohtaisesti luonnonkansojen vastaavia sotavalmisteluja.
      Tekisi mieli sanoa, ettei tästä tapauksesta puutu ainoatakaan joukkoilmiötä. Harvoin ne tapaa näin keskittyneinä ja selkeinä yhdessä.



Kapellimestari
Valta ei näy mistään yhtä havainnollisesti kuin kapellimestarin toiminnasta. Kaikkien hänen eleidensä yksityiskohdat merkitsevät jotain, ja kaikki mitä hän tekee valottaa vallan luonnetta. Jos joku ei tietäisi vallasta mitään, hän voisi päätellä vallan ominaisuudet yhden toisensa jälkeen tarkkailemalla kapellimestaria. Näin ei ole koskaan tapahtunut, ja siihen on ilmeinen syy: ihmiset ovat pitäneet kapellimestarin loihtimaa musiikkia pääasiana, ja on tuntunut selvältä, että väki menee konserttiin kuullakseen sinfonioita. Kapellimestari itse uskoo siihen vakaimmin; hän uskoo että hänen työnsä palvelee musiikkia ja hänen on välitettävä musiikki täsmällisesti, ei mitään muuta.
      Kapellimestari pitää itseään musiikin ensimmäisenä palvelijana. Hän on niin musiikin vallassa, etteivät hänen ajatuksensa voi lainkaan tavoittaa hänen ammattinsa toista, ulkomusiikillista tarkoitusta. Kukaan ei hämmästyisi seuraavasta yhtä paljon kuin hän.
      Kapellimestari seisoo. Varhaisten muistikuvien takia ihmisen pystyasennolla on yhä tärkeä merkitys monissa valtakuvitelmissa. Kapellimestari seisoo yksin. Hänen orkesterinsa istuu hänen ympärillään, hänen takanaan istuvat kuulijat, ja hänen yksinäisyytensä kerää huomiota. Hän seisoo korokkeella, ja hänet voi nähdä edestä ja takaa. Edessä hänen liikkeensä vaikuttavat orkesteriin, takana kuulijoihin. Varsinaiset määräyksensä hän antaa pelkällä kädellä tahi kädellä ja tahtipuikolla. Pienellä liikahduksella hän herättää yhtäkkiä jonkin äänen, ja toinen vaikenee kun hän vain haluaa. Näin hänellä on päätösvalta äänien elämään ja kuolemaan. Ääni, joka on kauan ollut vaiti, voi hänen käskystään herätä jälleen eloon. Soitinten erilaisuus edustaa ihmisten erilaisuutta. Orkesteri muistuttaa kaikissa keskeisissä suhteissa väenkokousta. Orkesterin tottelualttius sallii kapellimestarin muovata siitä kokonaisuus, jota hän sitten kaikkien nähden sille esittää.
      Hänen johtamansa teos on monitahoinen, ja se edellyttää, että hän pitää tarkkaan varansa. Neuvokkuus ja valppaus ovat hänen keskeisimpiä ominaisuuksiaan. Hänen on rangaistava lainrikkojia salamannopeasti. Hän on saanut lait käteensä partituurina. Toisillakin on partituurit, ja he voivat valvoa hänen esitystään, mutta hän määrää aivan yksin, ja hän yksin tuomitsee rikkomukset siinä paikassa. Tämä tapahtuu julkisesti ja kaikki yksityiskohdat näkyvät, ja se suo kapellimestarille aivan erityislaatuista itsetuntoa. Hän tottuu siihen, että hänet nähdään aina, ja hän saattaa kaivata sitä yhä voimakkaammin.
      Yleisön hiljainen istunta sopii kapellimestarin tarkoituksiin yhtä hyvin kuin orkesterin kuuliaisuus. Kuulijat pakotetaan pysymään liikkumatta. Ennen kapellimestarin saapumista ja konsertin alkua he puhuvat ja liikuskelevat toistensa seassa. Muusikoiden läsnäolo ei häiritse ketään eikä heitä juuri edes huomata. Sitten kapellimestari ilmaantuu. Tulee hiljaista. Hän asettuu paikalleen; hän kakistelee; hän kohottaa tahtipuikon: kaikki vaikenevat ja jähmettyvät. Niin kauan kuin hän johtaa orkesteria, ei yleisö saa liikahtaa. Heti kun hän on lopettanut, yleisön kuuluu taputtaa. Kaiken liikkumishalun, jota musiikki kuulijoissa synnyttää ja kasvattaa, on patouduttava loppuun asti mutta sen jälkeen purkauduttava ilmoille. Hän kumartaa taputtaville käsille. Niiden vuoksi hän palaa yhä uudestaan takaisin, niin usein kuin kädet tahtovat. Hän antautuu käsille ja yksin niille; niille hän todella elää. Hän pääsee näin osalliseksi voittajan ikivanhoista suosionosoituksista. Voiton suuruus näkyy suosionosoituksten määrästä. Voitosta ja tappiosta tulee muoto, jonka mukaan hänen sielullinen taloutensa järjestyy. Millään muulla ei ole merkitystä; kaikki muu mitä ihmiselämään kuuluu muuttuu nyt voitoksi ja tappioksi.
      Soiton aikana kapellimestari johtaa salissa istuvaa väkijoukkoa. Hän seisoo sen etunenässä ja selin siihen. Häntä muut seuraavat, sillä hän ottaa ensimmäisen askelen. Mutta jalan asemesta hän nostaa kätensä. Käden aikaansaama musiikin kulku edustaa tietä, jota hän etunenässä astelisi. Hän ryöstää salin ihmiset mukaansa. Koko sävellyksen aikana kuuntelijat eivät saa nähdä hänen kasvojaan. Hän on heltymätön eikä taukoa pidetä. Hänen selkänsä on aina heidän edessään, kuin se olisi määränpää. Jos hän kerran kääntyisi, yhden ainoan kerran, lumous särkyisi. Tie, jota he kulkevat, ei enää olisi tie, ja he istuisivat pettyneinä liikkumattomassa salissa. Mutta he voivat luottaa siihen, että hän ei käänny. Sillä kun he seuraavat häntä, hänellä on edessään komennettavana pieni ammattimuusikkojen armeija. Tässäkin käsi auttaa häntä, mutta se ei vain ilmoita askelia, kuten takanaolijoille, vaan se myös jakaa käskyjä.
      Hänen katseensa on niin intensiivinen kuin mahdollista, ja katse tarkkailee koko orkesteria. Orkesterin jokainen jäsen tuntee hänen katseensa mutta sitäkin voimakkaammin hänen kuulonsa. Soitinten äänet ovat ajatuksia ja väitteitä, ja niitä hän valvoo kaikkein tarkimmin. Hän on kaikkitietävä, sillä kun muusikoilla on edessään vain äänilehdet, hänellä on koko partituuri joko päässään tai edessään. Hän tietää tarkkaan, mitä kenekin on lupa milloinkin tehdä. Koska hän valvoo kaikkia yhdessä, häntä kunnioitetaan kaikkivaltiaana. Hän on niin sanoaksemme kaikkien päässä. Hän tietää, mitä kunkin pitää tehdä, ja hän tietää myös, mitä kukin tekee. Hän, elävä lakikokoelma, hallitsee moraalimaailman kumpaakin puolta. Omakätisellä käskyllään hän ilmoittaa mitä tapahtuu ja estää sen minkä ei kuulu tapahtua. Hänen korvansa haravoi ilmasta kiellettyjä ääniä. Kapellimestari esittää näin orkesterille oikeastaan koko teoksen, sen yhtäaikaisuudet ja seuraannot, ja koska esityksen aikana maailma ei saa käsittää muuta kuin sävellyksen, hän on täsmälleen niin kauan maailman hallitsija.



Kuuluisuus
Aidolle kuuluisuudelle on samantekevää, kenen suuhun joutuu, sillä ei ole väliä; pääasia on että nimi lausutaan. Koska kuuluisuudenkipeä pitää lausujia samantekevinä mutta ennen kaikkea yhdenvertaisina, se paljastaa että taustalla on viettymys joukkoilmiöihin. Hänen nimensä kokoontuu joukoksi. Nimi elää omaa ahnasta elämäänsä kokonaan syrjässä ja kaukana siitä, mitä ihminen todella on.
      Kuuluisuudenkipeän ihmisen joukko koostuu varjoista, nimittäin olennoista, joiden ei tarvitse olla edes elossa, kunhan ne vain pystyvät yhteen asiaan: sanomaan aivan tietyn nimen. Niiden olisi hyvä sanoa se usein, ja niiden olisi hyvä sanoa se monien kuullen, siis väenkokouksessa, niin että monet oppivat nimen ja vahvistavat sitä keskusteluissaan. Mutta noiden varjojen muu eläntä, niiden koko, niiden ulkonäkö, niiden ravitsemus, niiden työ ovat kuuluisuudelle yhtä tyhjän kanssa. Niin kauan kuin joku huolehtii nimiä lausuvien suiden omistajista, kosiskelee heitä, lahjoo tai piiskaa heitä, hän ei ole vielä lähelläkään kuuluisuutta. Hän vasta harjaannuttaa myöhemmän varjoarmeijansa kaaderia. Kuuluisa hän on vasta sitten kun hän voi päästää sen luhistumaan kokonaan menettämättä siinä mitään.
      Rikkaiden, vallanpitäjien ja kuuluisuuksien eroja voidaan luonnehtia seuraavasti:
      Rikas kokoaa kasoja ja laumoja. Raha edustaa niitä. Ihmiset eivät häntä liikuta; hänelle riittää, että hän voi ostaa heitä.
      Vallanpitäjä kokoaa ihmisiä. Kasat ja eläinlaumat eivät merkitse hänelle mitään, vaikka hän ehkä tarvitsee niitä ihmisten hankkimiseen. Hän haluaa kuitenkin eläviä ihmisiä, jotta hän voisi lähettää heidät edellään kuolemaan tai viedä mukanaan kuolemaan. Varhemmin kuolleet ja myöhemmin syntyvät sykähdyttävät häntä vain välillisesti.
      Kuuluisuus kerää kuoroja. Hän haluaa ainoastaan kuulla niiden esittävän hänen nimeään. Kuorot voivat olla kuolleita tai eläviä tai syntymättömiä, se on yhdentekevää; pääasia että ne ovat suuria ja ennemmin tai myöhemmin harjaantuvat esittämään hänen nimeään.



Schreberin tapaus · Ensimmäinen osa
Dresdenin hovioikeuden entisen puheenjohtajan Daniel Schreberin »Hermosairaan muistelmat» ovat monipuolisin ja antoisin todistuskappale, mitä kuvitella saattaa. Schreber oli sivistynyt ja järkevä mies; ammatti oli opettanut hänet täsmälliseen ilmaisuun. Vietettyään seitsemän vuotta parantolassa vainoharhojen takia hän päätti kirjata yksityiskohtia myöten muistiin kaiken, mitä maailma ehkä piti hänen harhakuvitelminaan. Hänen »Hermosairaan muistelmansa» laajenivat kokonaisen kirjan mittaiseksi. Hän oli niin lujasti vakuuttunut itse luomansa uskonnon oikeellisuudesta ja merkityksestä, että vapauduttaan holhouksesta hän antoi julkaista muistelmat painettuna. Hänen kirjalliset lahjansa sopivat moisen omalaatuisen aatejärjestelmän kuvaukseen kuin nakutettuna; hän ottaa mukaan juuri niin paljon, ettei mitään olennaista jää hämäräksi. Hän ajaa asiaansa eikä onneksi ole runoilija: häntä voi seurata kaikkialle ja silti pysyä häneltä suojassa.
      Haluan nostaa esiin hänen ajatusjärjestelmänsä huomionarvoisimpia piirteitä siinä määrin kuin näin lyhyessä kirjoituksessa on mahdollista. Tässä tuntuu päästävän hyvin lähelle vainoharhan luonnetta. Jos toiset samaa tutkiessaan päätyvät toisenlaisiin tuloksiin, todistakoon se näiden »Muistelmien» runsaudesta.¹
      Schreberin esittämä vaatimus käy ilmeisimmäksi silloin kun hän näköjään rajoittaa sitä. »Minäkin olen vain ja ainoastaan ihminen», hän sanoo melkein alussa, »ja siksi inhimillisen ymmärryksen rajat sitovat minua.» Vain siitä hänellä ei ole epäilystäkään, että hän on pääsyt loputtoman paljon lähemmä totuutta kuin muut ihmiset. - Sitten hän siirtyy oitis ikuisuuteen. Ikuisuusajatus kulkee läpi koko kirjan; se merkitsee hänelle enemmän kuin tavallisille ihmisille. Hän tuntee sen läpikotaisin, ja hänen mielestään se ei ainoastaan sovi vaan myös kuuluu hänelle. Hän luettelee jättimäisiä aikamääriä: hänen kokemansa elämykset kestävät vuosisatoja. Hänestä tuntuu »kuin yksityiset yöt kestäisivät satoja vuosia niin että sen ajan kuluessa ihmiskunnan, Maan itsensä ja koko aurinkokunnan syvällisimmät muutokset ehtisivät oikein hyvin tapahtua loppuun asti». Maailmankaikkeudessa hän on yhtä lailla kotonaan kuin ikuisuudessakin. Monet tähtikuviot ja yksityiset tähdet - Kassiopeia, Vega, Capella, Plejadit - kiehtoivat häntä erityisesti. Hän puhuu niistä kuin ne olisivat bussipysäkkejä nurkan takana. Samalla hän on varsin hyvin perillä siitä, miten kaukana ne todella ovat maasta. Hän tuntee tähtitiedettä eikä hän pienennä maailmaa. Taivaankappaleet päinvastoin vetävät häntä puoleensa juuri siksi, että ne ovat niin etäällä. Avaruuden suuruus houkuttaa häntä; hän tahtoo yhtä kauas kuin ne ja ulottua niiden rinnalle.
      Ei kuitenkaan synny vaikutelmaa, että kyse olisi kasvamisesta; tämä on enemmänkin ojentumista kuin kasvamista; hän tahtoo laajuutta vahvistaakseen ja turvatakseen sen avulla itseään. Asema sinänsä on tärkein, eikä se voi olla kyllin suuri eikä ikuinen. Maailmanjärjestys on hänelle ylin periaate. Hänelle se on Jumalaakin mahtavampi; jos Jumala koettaa asettua poikkiteloin, hän joutuu vaikeuksiin. Schreber puhuu usein omasta ruumiistaan (saks. Körper) kuin se olisi taivaankappale (Weltkörper). Kiertotähtien järjestys kiinnostaa häntä niin kuin muita oman perheen järjestys. Hän toivoo kuuluvansa kiertotähtien joukkoon, jotta saisi niiltä vahvistusta. Tähtikuvioiden muuttumattomuus ja pitkäikäisyys - ne on tunnettu sellaisinaan todellakin vuosituhansien ajan - saattaa sekin vetää häntä puoleensa. »Asema» niiden joukossa merkitsi asemaa ikuisuudessa.
      Paranooikon asematietoisuus on keskeisen tärkeää: kysymys on aina paisutellun aseman puolustamisesta ja varmistamisesta. Myöskään vallanpitäjän kohdalla ei vallan luonteen vuoksi voi toisin olla: hänen subjektiivinen tietoisuutensa omasta asemasta ei millään tavalla eroa paranooikosta. Joku voi onnistua ympäröimään itsensä sotilailla ja sulkeutua linnoitukseen. Schreber tuntee olonsa monella tapaa uhatuksi, ja hän pitää kiinni tähdistä. Kuten osoittautuu, maailmassa kaikki on näet mullin mallin. Jotta nuo vaarat voitaisiin tehdä ymmärrettäväksi, on lausuttava sananen hänen maailmansa asukeista.
      Schreberin mukaan ihmisen sielu piilee ruumiin hermoissa. Niin kauan kuin ihminen elää, ruumis ja sielu ovat yhtä. Mutta kun hän kuolee, hermot jäävät sielun muodossa jäljelle. Jumala koostuu pelkästään hermoista, ei lainkaan ruumiista. Hän on siis sukua ihmissielulle mutta hän on äärettömän paljon korkeampi, sillä jumalhermojen määrä on rajaton ja ne ovat ikuisia. Jumalhermot pystyvät muuttumaan säteiksi, esimerkiksi auringon ja tähtien säteiksi. Jumala iloitsee maailmasta, jonka hän on itse luonut: silti hän ei kajoa oloihin välittömästi. Luomisen jälkeen hän on vetäytynyt eroon ja pysyttelee enimmäkseen etäällä. Jumala ei edes saa tulla liian lähelle ihmisiä, sillä elävien hermot vetävät häntä aivan erityisellä tavalla puoleensa eikä hän pääsisi niistä enää irti ja hänen oma olemassaolonsa joutuisi uhatuksi. Hän siis karttelee eläviä koko ajan, ja jos joskus käykin niin, että hän antaa hartaan rukouksen tahi runoilijan houkutella itsensä lähelle, hän vetäytyy kiireimmän kaupalla pois ennen kuin on liian myöhäistä.
      »Jumala alkoi seurustella ihmissielujen kanssa vasta kuoleman jälkeen. Jumala saattoi lähestyä vainajaa turvallisesti vetääkseen hermot ruumiista luokseen ja herättääkseen ne uuteen taivaalliseen eloon.» Mutta tätä tarkoitusta varten ihmishermot oli ensin puhdistettava ja jalostettava. Jumalalla oli käyttöä vain puhtaille ihmishermoille, sillä ne oli tarkoitus liittää rakennusosasiksi häneen itseensä ja niistä oli lopulta »määrä tulla taivaan esikartanoina hänen itsensä rakennusosasia». Siihen vaadittiin erityistä puhdistusprosessia, jota Schreberkään ei kyennyt yksityiskohdittain kuvailemaan. Kun sielut olivat käyneet läpi puhdistuksen ja nousseet taivaaseen, ne unohtivat vähin erin, mitä ne olivat maan päällä olleet - mutta eivät kaikki yhtä nopeasti. Merkittävät ihmiset, kuten Goethe ja Bismarck, säilyttivät itsetietoisuutensa ehkä satoja vuosia mutta kukaan ei ikuisesti. Nimittäin »kaikkien sielujen oli lopulta määrä sulautua toisiin sieluihin, muodostaa ylempiä yksiköitä, niin että ne lopulta tuntisivat itsensä ainoastaan Jumalan rakennusosaseksi - 'taivaan esikartanoksi'».
      Sielujen sulautuminen joukoksi on tässä suurinta autuutta. Muistutettakoon mieliin monet kristilliset kuvateokset: enkelit ja pyhimykset kaikki tiiviisti yhdessä kuin pilvet, toisinaan todella pilvinä, joista vain läheltä katsoen erottaa päitä vieri vieressä. Tämä mielikuva on niin yleinen, ettei sen merkitystä ensinkään pohdita. Se ilmaisee, ettei autuus ole pelkkää Jumalan läheisyyttä vaan tiivistä yhteyttä samankaltaisten kanssa. Ilmaus »taivaan esikartano» koettaa muovata tuon joukon kiinteyttä vieläkin tiiviimmäksi; sielut ovat todellakin muuttuneet »ylemmiksi yksiköiksi».
      Eläviä ihmisiä Jumala ei kuulemma paljon ymmärrä. »Muistelmien» myöhemmissä jaksoissa Schreber moittii Jumalaa yhä uudelleen siitä, ettei tämä kykene ymmärtämään eläviä ihmisiä eikä erityisesti arvioimaan oikein hänen ajattelutoimintaansa. Hän puhuu Jumalan sokeudesta, joka johtuu hänen huonosta ihmisluonnon tuntemuksestaan. Jumala on kuulemma tottunut seurustelemaan vain vainajien kanssa ja varoo tulemasta liian lähelle ihmisiä. Jumalan ikuinen rakkaus kohdistuu pohjimmiltaan vain kaikkeen luotuun. Jumala ei ole sellainen absoluuttisen täydellinen olento niin kuin uskonnot kuvaavat. Muutoin hän ei myöskään olisi antanut houkutella itseään viattomien ihmisten vastaiseen salaliittoon, joka oli Schreberin sairauden varsinainen ydin. Maailman »ihmeelliseen rakenteeseen», jota juuri kuvattiin, on yhtäkkiä ilmestynyt särö. Jumalan valtakuntaan on tunkeutunut vaikea ahdinko, joka on yhteydessä Schreberin omaan kohtaloon.
      Kyse ei ole vähemmästä kuin sielunmurhasta. Schreber oli sairastunut jo aikaisemmin ja silloin hän oli hakeutunut leipzigilaisen psykiatrian professorin Flechsigin hoidettavaksi. Vuoden päästä hän oli päästänyt Schreberin terveenä kotiin ja tämä saattoi palata työhönsä. Schreber oli tuolloin ollut psykiatrille hyvin kiitollinen ja vieläkin kiitollisempi oli ollut hänen vaimonsa, »joka kunnioitti professori Flechsigiä juuri sen tähden, että tämä oli lahjoittanut hänelle hänen miehensä takaisin, ja siksi piti professorin kuvaa vuosikaudet työpöydällään». Schreber vietti nyt kahdeksan hyvin onnellista ja työteliästä vuotta vaimonsa kanssa. Tämän ajan kuluessa hän näki usein Flechsigin kuvan vaimonsa työpöydällä, ja se lienee askarruttanut häntä suuresti, vaikkei hän ollutkaan siitä selvillä. Kun hän näet sairastui uudelleen ja ymmärrettävistä syistä turvauduttiin jälleen Flechsigin apuun, joka jo aikaisemmin oli osoittautunut päteväksi, silloin ilmeni, että psykiatrin hahmo oli paisunut Schreberin mielessä kerta kaikkiaan vaarallisiin mittasuhteisiin.
      Kenties Schreber, jolla itse tuomarina oli jonkin verran arvovaltaa, oli kantanut psykiatrille salassa kaunaa sen tähden, että oli vuoden ajan ollut tämän vallassa. Varmastikin hän vihasi Flechsigiä nyt sen tähden, että joutui jälleen tämän valtoihin. Schreber vakuuttui siitä, että Flechsig ryösti tai murhasi hänen sieluaan. Ikivanhan ja laajalle levinneen uskomuksen mukaan toisen sielua voidaan kuulemma hallita. Tällä tavoin saataisiin itselle uhrin voimat tai pidennettäisiin omaa elämää. Kunnianhimossaan ja vallanhalussaan Flechsig oli kuulemma ryhtynyt salaliittoon Jumalan kanssa ja koettanut uskotella tälle, ettei yhden Schreberin sielulla ole mitään väliä. Ehkäpä kyseessä saattoi olla jopa Schreberien ja Flechsigien vanha sukuriita. Joku Flechsig on yhtäkkiä saattanut tuntea, että Schreberin suvun jäsen on lyönyt hänet laudalta. Niinpä hän on ryhtynyt vehkeilemään Jumalan valtakunnan alkuaineiden kanssa niin että Schreberit eivät saisi valita tiettyjä ammatteja, jotka voisivat viedä heidät lähemmä Jumalaa. Hermolääkäri kuului noihin ammatteihin; kun otettiin huomioon, millainen merkitys hermoilla on Jumalan ja muiden sielujen raaka-aineena, oli selvää millainen mahti hermolääkärille kuului. Siitäpä johtui, ettei yksikään Schreber ollut hermolääkäri mutta Flechsig oli; salaliittolainen pääsi vapaasti tekemään sielunmurhan; Schreber oli sielunsa murhaajan vallassa.
      Lienee jo nyt syytä viitata merkitykseen, joka salaliitoilla on paranooikolle. Salaliitot ja -juonet kuuluvat hänen päiväohjelmaansa; hän löytää varmasti kaikkea, mikä vain vähänkin vivahtaa salaliittoon. Paranooikko tuntee olevansa saarroksissa. Hänen pahin vihollisensa ei koskaan tyydy hyökkäämään yksin. Vihollinen yrittää usuttaa vihamielisen joukkueen potilasta vastaan ja villitä sen oikealla hetkellä tämän kimppuun. Joukkueen jäsenet pysyttelevät ensin piilossa; heitä voi olla kaikkialla. He tekeytyvät vaarattomiksi ja viattomiksi, kuin eivät tietäisi mitä väijyvät. Mutta paranooikon läpitunkeva hengenvoima pystyy näkemään naamioiden lävitse. Mihin hän tarraakin, aina hän vetää salaliittolaisen ilmoille. Vaikka joukkue ei aina mekastakaan, se on läsnä; sen luonne ei muutu. Kun vihollinen on kerran saanut heidät puolelleen, he pysyvät samanlaisina - hänen uskollisina koirinaan. Vihollinen voi temmeltää heidän kanssaan niin kuin haluaa. Pahuuden talutusnuorallaan hän hallitsee heitä myös matkan päästä. Hän johtaa heitä mielensä mukaan ja sijoittelee heidät mieluusti niin että he hyökkäävät yhtä aikaa ja suurella ylivoimalla uhrin kimppuun.
      Kun Schreberin vastainen salaliitto kerran oli syntynyt - kuinka häntä vastaan todellisuudessa taisteltiin? Millaisia tavoitteita salaliittolaisilla oli, ja millaisin toimin he pyrkivät niitä saavuttamaan? Hänen järkensä tuhoaminen oli tärkein ja keskeisin mutta ei ainut tavoite, eivätkä he monien vuosien mittaan suostuneet siitä hellittämään. Hänestä piti tuleman heikkomielinen. Hänen hermosairautensa oli vietävä niin pitkälle, että sairaus vaikuttaisi täysin parantumattomalta. Mikä koskisi syvemmin näin henkiseen mieheen? Hänen sairautensa alkoi piinaavalla unettomuudella. Mitkään keinot eivät siihen tepsineet. Schreberin mukaan häneltä pyrittiin alun alkaen epäämään uni ja unettomuudella aiheuttamaan hänelle henkinen romahdus. Sen aikaansaamisenksi häneen kohdistettiin loputtomasti säteitä. Aluksi ne lähtivät professori Flechsigistä; mutta sitten myös vainajien sielut, joiden puhdistuminen ei vielä ollut edennut loppuun saakka, eli »koestetut sielut», kuten Schreber heitä kutsuu, alkoivat yhä enemmän kiinnostua hänestä ja tunkeutuivat säteinä häneen. Jumala osallistui siihen itse. Kaikki säteet puhuivat hänelle mutta niin etteivät muut sitä erottaneet. Se oli kuin rukous, joka lausutaan hiljaa mielessä esittämättä sanoja ääneen. Erona oli nyt se, että tuollaisen rukouksen sanat riippuivat omasta tahdosta, kun taas säteet, jotka olivat tunkeutuneet häneen ulkopuolelta, puhuivat mitä itse halusivat.
      »Voisin luetella tässä satoja ellen peräti tuhansia nimiä, joiden sielut seurustelivat kanssani. - - Kaikkien sielujen 'äänet' lörpöttelivät minulle, eikä yksikään tiennyt toisen läsnäolosta. Yrittäköön lukija kuvitella, miten toivoton sekasorto siitä päähäni syntyi. - -
      Jatkuvasti lisääntyneen hermostuneisuuteni ja siksi kasvaneen vetovoimani takia yhä lukuisammat kuolleet sielut tunsivat houkutusta luokseni ja haihtuivat sitten päähäni tai ruumiiseeni. Tapahtumat päättyivät hyvin usein siihen, että kyseiset sielut elivät vielä lyhyen aikaa päässäni niin sanottuina 'pikku-ukkoina' - pikkuruisina ihmishahmoina, joilla oli kokoa vain pari millimetriä - ja hävisivät sitten tyystin. - - Hyvin useissa tapauksissa minulle mainittiin tähdet tai tähtikuviot, joista ne olivat lähtöisin eli 'joista ne riippuivat'. - - Muutamina öinä sieluja varisi päähäni lopulta sadoittain ellei tuhansittain. Silloin minä herkeämättä varoitin [niitä] lähestymästä, sillä tiesin varhaisemmasta kokemuksesta, miten hirmuinen vetovoima hermoillani oli, mutta sielut pitivät niin uhkaavaa vetovoimaa aina lähestulkoon uskomattomana.»
      »Sielujen kielellä minua kutsuttiin 'Henkiennäkijäksi', se tahtoo sanoa ihmiseksi, joka näkee henkiä, seurustelee henkien tahi edesmenneiden sielujen kanssa. - - Itse asiassa maailman luomisen jälkeen lienee tuskin esiintynyt minun kaltaistani tapausta, jossa ihminen ei näet ole ryhtynyt jatkuvasti seurustelemaan ainoastaan yksityisten edesmenneiden sielujen vaan kokonaisuudessaan kaikkien sielujen ja Jumalan Kaikkivaltiaan kanssa.»
      Schreberille nuo tapahtumat ovat ilmeisen joukonomaisia. Maailmankaikkeus on kaukaisimpia tähtiä myöten edesmenneitten sielujen kansoittama. Niillä on kaikilla oma elinpaikkansa, jossa ne asuvat - jokin tunnettu tähti. Sairautensa takia hänestä tulee yhtäkkiä sielujen keskipiste. Hänen varoituksistaan huolimatta ne tunkeutuvat häneen. Hänen houkutustaan ei voi vastustaa. Voisi sanoa, että hän kokoaa sieluja joukoksi ympärilleen, ja koska kysymys on kaikista sieluista kokonaisuudessaan - kuten hän tähdentää -, ne muodostavat suurimman ylipäänsä kuviteltavan joukon. Mutta ne eivät pysy yksinkertaisesti koossa hänen ympärillään, niin kuin esimerkiksi kansa johtajansa ympärillä. Niille päinvastoin käy samoin kuin johtajan ympärille kokoontunut kansa saa vasta vähin erin vuosien kuluessa tuta: se muuttuu johtajaan verrattuna yhä pienemmäksi. Heti kun sielut saavuttavat Schreberin, ne kutistuvat nopeasti aivan muutaman millimetrin mittaiseksi, ja heidän todellinen suhteensa ilmenee tässä vakuuttavasti: hän on jättiläinen sieluihin verrattuna; ne hääräävät pieninä olentoina hänen ympärillään. Eikä siinä vielä kaikki: iso mies nielee ne. Sielut menevät kirjaimellisesti hänen sisäänsä ja katoavat lopulta tyystin. Hän vaikuttaa niihin tuhoisasti. Hän houkuttelee niitä puoleensa ja kokoaa niitä; hän pienentää ne ja syö ne. Kaikki niiden varhaisempi olemassaolo hyödyttää nyt hänen ruumistaan. Eivät ne tulleet häntä auttamaan. Niillä oli oikeastaan vihamieliset aikeet: ne oli alun perin lähetetty sekoittamaan hänen järkensä ja siten tuhoamaan hänet. Mutta juuri tuo vaara on kasvattanut häntä. Nyt kun hän osaa pitää sielut kurissa, hän on melko lailla ylpeä vetovoimansa mahdista.
      Ensi silmäyksellä Schreber saattaisi harhojensa keskellä muistuttaa menneiden aikojen eläjää; ennen henkiin uskottiin yleisesti ja vainajien sielut vilisivät elävien korvissa kuin lepakot. Hän on kuin šamaani, joka tuntee henkimaailman läpikotaisin, osaa asioida suoraan henkien kanssa ja käyttää niitä kaikkiin mahdollisiin inhimillisiin tarkoituksiin. »Henkiennäkijäksi» hän itseään ilolla kutsuukin. Mutta šamaanin mahti ei ulotu läheskään yhtä kauas kuin Schreberin. Henget ovat monesti šamaanin sisällä. Mutta ne eivät hajoa siellä vaan säilyttävät yksilöllisyytensä, ja on selvää, että šamaanin täytyy joskus laskea ne vapaaksi. Schreberin sisään ne sitä vastoin haihtuvat ja katoavat kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hänen harhansa ovat verhoutuneet entisaikaiseen maailmankuvaan, joka edellyttää henkien olemassaoloa, mutta todellisuudessa harhat mallintavat tarkoin poliittista valtaa, joka käyttää joukkoa ravinnokseen ja perustuu joukkoon. Kaikki käsiteanalyyttiset valtatutkimukset voivat vain sumentaa Schreberin näkemysten selkeyttä. Niistä löytyvät kaikki todelliset olosuhteet: houkutellaan uupumatta ja uutterasti yksilöitä, joiden tulee kokoontua joukoksi; yksilöiden mielenlaatu on arveluttava; joukko pidetään kurissa kutistamalla sen jäsenet; joukko sulautuu vallanpitäjään, jonka persoona, ruumis, edustaa poliittista valtaa; vallanpitäjän suuruuden on uusiuduttava jatkuvasti tällä tavoin; ja viimeisenä ja hyvin tärkeänä kohtana, josta ei ole vielä puhuttu, on kaikkeen liittyvä tuhotunnelma, maailmanjärjestykseen kohdistuva uhka, joka johtuu juuri omasta nopeasti kasvavasta ja odottamattomasta vetovoimasta.
      »Muistelmissa» on paljon todisteita tästä tunteesta. Schreberin tuhonäyt ovat suurisuuntaisia; mainittakoon tässä ennen kaikkea eräs kohta, joka liittyy välittömästi sieluvetovoimaan. Kun sielut varisevat joukoittain tähdistä hänen päälleen, niiden menettely saattaa vaaraan juuri sen taivaankappaleen, josta ne ovat lähtöisin. Vaikuttaa siltä, että tähdet oikeastaan koostuvat näistä sieluista; kun sielut lähtevät suurin joukoin Schreberin luo, kaikki hajoaa.
      »Joka puolelta tuli huonoja uutisia siitä, että nyt tämä ja tämä tähti tahi tämä ja tämä tähtikuvio oli täytynyt hylätä; pian kuulemma Venus oli tulvan vallassa; pian koko aurinkokunta pitäisi hylätä; pian Kassiopeia - koko tähtikuvio - oli kuulemma pitänyt tiivistää yhdeksi ainoaksi auringoksi; pian voitaisiin pelastaa enää vain Plejadit.»
      Schreberin huoli taivaankappaleiden pysyvyydestä muodosti kuitenkin vain yhden osan hänen tuhotunnelmaansa. Paljon tärkeämpi oli eräs toinen seikka, josta hänen sairautensa alkoi. Se ei liity vainajien sieluihin, joiden kanssa hän, kuten tunnettua, lakkaamatta seurusteli, vaan lähimmäisiin. Näitä ei näet ollut enää ensinkään: koko ihmiskunta oli tuhoutunut. Schreber piti itseään ainoana jäljellejääneenä, todellisena ihmisenä. Niitä muutamia ihmishahmoja, jotka hän yhä näki, esimerkiksi lääkärinsä ja laitoksen hoitajat ja muut potilaat, hän piti silkkana harhana. He olivat »hutiloiden kyhättyjä ihmisiä», joita näyteltiin hänelle vain hämäykseksi. He tulivat kuin varjot tai kuvajaiset ja hajosivat jälleen; hän ei tietenkään ottanut heitä vakavasti. Kaikki todelliset ihmiset olivat tuhoutuneet. Hän yksin eli. Paitsi että tämä seikka ilmoitettiin hänelle erillisissä näyissä, hän ei koskaan epäillyt asiaa; hän uskoi siihen vuosia. Tämä hänen varsinainen uskonsa leimaa kaikkia hänen maailmanlopunnäkyjään.
      Hän piti mahdollisena, että koko Flechsigin parantola ja kenties Leipzigin kaupunki sen mukana olisi »kohotettu» ja siirretty jollekin taivaankappaleelle. Äänet, jotka keskustelivat hänen kanssaan, kysyivät häneltä toisinaan, vieläkö Leipzig oli paikoillaan. Eräs hänen näkynsä vei hänet hissillä kauas maan uumeniin. Siellä hän koki kaikki geologiset kaudet ja päätyi lopulta kivihiilimetsään. Ylemmillä alueilla oli vielä metsiä ja lehti puussa. Mitä alemma mentiin, sitä synkempää ja pimeämpää tuli. Poistuessaan välillä ajoneuvosta hän kulki kuin hautuumaalla ja ohitti paikkoja, joissa lepäsi Leipzigin asujaimistoa, myös oman vaimonsa haudan. - On syytä huomata, että vaimo oli vielä elossa ja kävi usein hänen luonaan parantolassa.
      Schreber kuvaili monin tavoin, kuinka ihmiskunta olisi tuhoutunut. Hän kuvitteli auringon lämmön laskeneen, kun aurinko oli joutunut kauemma Maasta ja kaikki oli jäätynyt. Hän kuvitteli maanjäristyksen: hänelle tiedotettiin, että Lissabonin suuri maanjäristys oli sattunut hänenlaisensa henkiennäkijän eläessä. »Kun nykymaailmaan oli ilmaantunut velho, nimittäin tohtori Flechsig, ja minä, yhä laajoissa piireissä tunnettu persoonallisuus, olin kadonnut, se oli herättänyt ihmisissä pelkoa ja kauhua ja tuhonnut uskonnon perustan. Yleinen hermostuneisuus ja siveettömyys olivat levinneet ja kaamea rutto oli ruvennut raivoamaan ihmisten keskuudessa. Oli puhe pitaalista ja rutosta, kahdesta sairaudesta joita Euroopassa tuskin enää tunnettiin.» Omassa ruumiissaan hän huomasi ruton oireita. Ruttoa esiintyi monissa muodoissa. Oli sininen, ruskea, valkoinen ja musta rutto.
      Mutta samalla kun ihmiset kuolivat näihin kauhistuttaviin ruttoihin, hyväntahtoiset säteet paransivat Schreberin. On näet erotettava toisistaan erilaiset säteet, »vahinkosäteet» ja »siunaussäteet». Ensimmäiset olivat täynnä ruumismyrkkyjä ja muita mätänemistuotteita; ne toivat sairauden idun ihmiseen ja aiheuttivat muita tuhoisia seurauksia. Siunaussäteet eli puhdassäteet paransivat edellisten aiheuttamia vahinkoja.
 
Ei synny vaikutelmaa, että nämä tuhot olisivat kohdanneet ihmiskuntaa täysin vastoin Schreberin tahtoa. Hän tuntuu päinvastoin tuntevan tyydytystä siitä, että professori Flechsigin aiheuttamat vihamielisyydet olivat johtaneet noin suunnattomiin seurauksiin. Koko ihmiskuntaa rangaistaan ja se hävitetään siksi että häntä vastaan on rohjettu asettua. Nyt hän säästyy »siunaussäteiden» ansiosta ruton vaikutuksilta. Schreber jää siis yksin eloon muiden kuollessa, sillä hän itse haluaa niin. Hän haluaa olla ainut elävä, joka seisoo yhä elossa suunnattoman ruumislakeuden äärellä, ja siellä makaavat kaikki muut ihmiset. Siinä hän ei osoittaudu ainoastaan paranooikoksi, vaan jokainen »ihanteellinen» vallanpitäjä haluaa sisimmässään jäädä viimeisenä eloon. Vallanpitäjä lähettää muut kuolemaan säästyäkseen kuolemasta itse: hän sysää sen toisten harteille. Paitsi että toisten kuolema ei liikuta häntä vähääkään, hän myös pyrkii kaikin keinoin tuottamaan kuolemaa mahdollisimman paljon. Hän turvautuu tähän äärimmäiseen keinoon erityisesti silloin kun hän hallitsee eläviä tuoli tutisten. Heti kun hän tuntee asemansa uhatuksi, hän haluaa kiihkeästi nähdä kaikki kuolleena edessään, eikä järjellinen harkinta pidä häntä enää aisoissa.
      Voitaisiin huomauttaa, että tällainen »poliittinen» Schreber-tulkinta ei osu kohdalleen. Schreberin tuhonäyt olisivat luonteeltaan uskonnollisia. Hän ei ilmaise haluavansa kaikkien elävien herraksi; henkiennäkijän valta olisi luonteeltaan toisenlaista. Vaikka hänen hulluutensa alkaakin kuvitelmasta, että kaikki ihmiset ovat kuolleita, ei häneen silti voida liittää maallista vallanhalua.
      Tämä vastaväite paljastuu tuota pikaa virheelliseksi. Schreberiltä löytyy poliittinen järjestelmä, joka tuntuu kammottavan tutulta. Mutta ennen sen kuvaamista on hyvä sanoa jotain siitä, miten hän käsitti Jumalan herruuden.
      Schreberin mukaan Jumala itse »on määrännyt minua vastaan kohdistuneen politiikan suuntalinjat». »Jumala on aina pystynyt hävittämään epämieluisat ihmiset tappavalla taudilla tai salamaniskulla - -.» »Heti kun Jumalan etujen ja yksityisen ihmisen tai ihmisryhmän, ehkä jopa kokonaisen planeetan asujaimiston etujen välille syntyi ristiriita, Jumalan täytyi kaikkien elävien olentojen lailla noudattaa itsesäilytysvaistoaan. Ajateltakoon Sodomaa ja Gomorraa!» »Tuskinpa Jumala epäisi yhdeltäkään yksityiseltä ihmiseltä tälle kuuluvan autuusosuuden, sillä kaikki 'taivaan esikartanoiden' kasvu vain lisäisi hänen omaa valtaansa ja vahvistaisi suojavarustusta, jota tarvitaan siksi että Jumala lähestyy ihmiskuntaa ja se käy yhä vaarallisemmaksi. Jumalan edut ja yksityisen ihmisen edut eivät voi joutua ristiriitaan, mikäli ihmiset noudattavat maailmanjärjestystä.» Oli kuulemma aivan ainutlaatuista koko maailmanhistoriassa, että hänen tapauksessaan kaikesta huolimatta oli syntynyt tuollainen eturistiriita, eikä moista voisi enää koskaan tapahtua. Hän puhuu »Jumalan taivaallisen yksinvaltiuden palauttamisesta»; »Flechsigin sielun ja Jumalan osasten eräänlaisesta liittolaisuudesta», jonka ytimen viha kohdistui häneen; siinä syntynyt puoluesuhteiden muutos oli olennaisilta osiltaan säilynyt nykyaikaan asti. Schreber mainitsee »Jumalan Kaikkivaltiaan puolella olevat suunnattomat voimat» ja oman »toivottoman vastarintansa». Hän olettaa, »että professori Flechsigin valtaoikeudet Jumalan maakunnan johtajana ulottunevat aina Amerikkaan asti». Sama tuntui koskevan Englantia. Hän mainitsee erään wieniläisen hermolääkärin, joka »näkyy huolehtivan Jumalan eduista eräässä toisessa Jumalan maakunnassa, nimittäin Itävallan slaavilaisilla alueilla». Tämän ja professori Flechsigin kesken oli syntynyt taistelu ylivallasta.
      Nämä sitaatit on koottu kokonaan eri puolilta »Muistelmia», ja niistä paljastuu hyvin selvä kuva Jumalasta: hän ei ole mitään muuta kuin vallanpitäjä. Hänen valtakunnassaan on maakuntia ja puolueita. Jumalan pyrkimykset, niin lyhyesti ja tiivistäen kuin ne onkin esitetty, kohdistuvat oman vallan kasvattamiseen. Vain ja ainoastaan tästä syystä hän ei epää ainoaltakaan ihmiseltä tälle kuuluvaa autuusosuutta. Hankalat ihmiset hän raivaa tieltä. Hän ei anna petkuttaa itseään; tämä Jumala istuu kuin ristilukki keskellä poliittista verkkoaan. Siitä ei ole pitkä askel Schreberin omaan politiikkaan.
      Pitää kenties mainita ennakkoon, että Schreber on kasvanut keskellä Saksin vanhaa protestanttista perinnettä ja hän suhtautuu epäluuloisesti kaikkeen katoliseen käännytykseen. Ensimmäisen kerran hän mainitsee saksalaiset puhuessaan vuosien 1870-71 voittoisasta sodasta.
      Schreber oli saanut varsin vahvoja viitteitä siihen, että vuosien 1870-71 ankara talvi oli Jumalan päätöksen tulosta, jotta sotaonni kääntyisi saksalaisten puolelle. Jumala tunsi myös lukkarinrakkautta saksan kieleen. »Puhdistumisensa aikana sielut oppivat Jumalan omaa 'kantakieltä', hiukan vanhastavaa mutta ilmaisuvoimaista saksaa. - - Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että autuus kuuluisi yksin saksalaisille. Mutta uudella ajalla - uskonpuhdistuksesta, kenties jo kansainvaelluksista alkaen - saksalaiset ovat olleet Jumalan valittu kansa ja Jumala käyttää ensi sijassa sen kieltä. Historian kuluessa ovat - aikansa siveellisesti vahvimpana kansana - ensin muinaiset juutalaiset, sitten muinaiset persialaiset, sen jälkeen muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset ja lopulta saksalaiset olleet Jumalan valittu kansa.»
      Vaarat tietenkin uhkaavat valittua Saksan kansaa. Ensimmäisenä ovat katolisten vehkeilyt. Muistettakoon niitä satoja ellei tuhansia nimiä, jotka hän voisi mainita, kaikkia sieluja, jotka säteiden muodossa seurustelivat hänen kanssaan ja puhuivat hänelle. »Varsin monia nimiä hallitsivat uskonnolliset pyrkimykset; heidän joukossaan oli näet varsin paljon katolisia, jotka odottivat [minulta] katolisuuden suosimista ja ennen kaikkea Saksin ja Leipzigin katolistamista; heihin kuuluivat pastori S. Leipzigista, '14 leipzigilaista katolista' (mahdollisesti katolinen yhdistys), dresdeniläinen jesuiittaisä S., kardinaalit Rampolla, Galimberti ja Casati, paavi itse ja lopuksi lukemattoman useat munkit ja nunnat; eräällä kerralla 240 benediktiiniläismunkkia meni yhtä aikaa erään papin johdolla sieluina päähäni ja kohtasi siellä tuhonsa.» Sielujen joukossa oli kuitenkin myös muuan wieniläinen hermolääkäri, kastettu juutalainen ja slavofiili, joka Schreberin kautta tahtoi muuttaa Saksan slaavilaiseksi ja »samaan aikaan valmistella Saksan juutalaisherruutta».
      Niin kuin nähdään, Schreber esittelee katolisuuden varsin kattavasti. Paitsi tavallisia uskovaisia, jotka toimivat Leipzigin arveluttavissa yhdistyksissä, esillä on koko kirkon arvoasteikko. Mainitaan eräs jesuiittaisä ja siten loihditaan näkyville kaikki uhka, joka liittyy jesuiittojen nimeen. Kirkon korkeimpina vallanpitäjinä esiintyvät kolme kardinaalia sointuvine italialaisine nimineen sekä paavi itse. Munkkia ja nunnia esiintyy pilvin pimein. Jopa rakennus, jossa Schreber oleskelee, kuhisee heitä kuin tuholaisia. Eräässä näyssä, jota en ole ottanut mukaan, hän kokee, kuinka yliopistollisen hermosairaalan naisosasto muutetaan nunnaluostariksi, eräällä toisella kerralla taasen katoliseksi kappeliksi. Laitoksen katon alla istuu laupeudensisaria. Vaikuttavin on papin johtama 240 benediktiinimunkin kulkue. Mikään esittäytymismuoto ei sovi katolisuudelle niin oivasti kuin kulkue. Munkkien suljettu ryhmä edustaa joukkokiteenä kaikkia uskovia katolisia kokonaisuudessaan. Kulkueen katseleminen vahvistaa katsojien omaa piilevää uskoa, ja he haluavat äkkiä liittyä kulkueen hännille. Niinpä kaikki katselijat kasvattavat kulkuetta, ja siitä tulee oikeastaan loputon. Kun Schreber nielaisee kulkueen, hän antaa surmaniskun koko katolisuudelle.
      Sairauden aikaisemmasta, ankarammasta vaiheesta, jota Schreber kuvaa pyhäksi ajaksi, erottuu rajuutensa takia noin neljänkymmenen päivän mittainen kausi, ensimmäisen jumalantuomion aika. Ensimmäinen jumalantuomio sisälsi joukon näkyjä, joita seurasi yötä päivää ja jotka perustuivat »yhteiskunnalliseen perusajatukseen». Ajatuksen ydin oli olennaisen poliittinen ja myös messiaaninen.
      »Professori Flechsigin ja minun selkkaus oli aiheuttanut mullistuksen, joka vaaransi Jumalan valtakunnan pysyvyyden. Sen takia ei Saksan kansan, erityisesti evankelisen Saksan, sallittu enää toimivan valittuna johtajakansana. Kenties se jäisi jopa tyhjin käsin, kun ryhdyttäisiin valloittamaan toisia maapalloja (asuttuja planeettoja?), jollei löytyisi sotasankaria, joka osoittaisi Saksan kansan yhä olevan urhoollinen. Välillä minun itseni oli määrä olla tuo sankari, välillä jonkun minun nimeämäni ihmisen. Äänten vaatimuksesta nimesin muutamia ansiokkaita miehiä, jotka tuntuivat sopivan sankareiksi tällaiseen taistoon. Ensimmäisen jumalantuomion perusajatuksiin kuului katolisuuden, juutalaisuuden ja slaavilaisuuden julkitulo, jonka olen aikaisemmin maininnut.» Häneen vaikuttivat erityisen voimakkaasti kuvitelmat siitä, mihin tuleva sielunvaellus hänet veisi.
      »Minulle kaavaillut roolit olivat järjestyksessä - - 'Osseggin jesuiittaoppilas', 'Klattaun² pormestari', 'elsassilainen tyttö, joka varjelee sukupuolista kunniaansa voittoisalta ranskalaisupseerilta' ja lopulta 'Mongoliruhtinas'. Kaikista noista ennustuksista uskoin tunnistavani tietyn yhteyden muista näyistä muodostuvaan kokonaiskuvaan. - - Kun minut määrättiin jesuiittaoppilaaksi Osseggiin, pormestariksi Klattauhun ja kuvaamaani tilanteeseen joutuneeksi elsassilaistytöksi, käsitin sen ennustavan, että protenstanttisuus olisi katolisuuteen nähden ja Saksan kansa olisi romaanisten ja slaavilaisten vastaisessa tastelussa joutunut alakynteen tai pian joutuisi alakynteen; kun minulle ilmaistiin, että minusta mahdollisesti tulisi lopulta Mongoliruhtinas, se tuntui merkitsevän, että koska kaikki arjalaiset kansat olivat osoittaneet kelpaamattomuutensa Jumalan valtakunnan tueksi, ei-arjalaiset olisivat viimeinen toivo.»

Schreberin »pyhä aika» sijoittuu vuoteen 1894. Ajan ja paikan tarkka määritys oli hänelle tärkeää. »Ensimmäisen jumalantuomion» ajasta hän esittää varsin täsmälliset aikamäärät. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1900, kun hänen harhansa olivat jo seljenneet ja vakiintuneet, hän ryhtyi kirjoittamaan »Muistelmiaan»; ne julkaistiin kirjana 1903. Ei voida kieltää, että muutamia vuosikymmeniä myöhemmin hänen poliittinen järjestelmänsä oli noussut arvoon arvaamattomaan. Siitä tuli hieman karkeammassa eikä yhtä »oppineessa» muodossa kokonaisen kansan uskontunnustus. Se johti erään »Mongoliruhtinaan» johdolla Euroopan manteren valloitukseen ja vähää vaille maailmanvaltiuteen. Schreberin tietämättömät opetuslapset tunnustivat jälkikäteen Schreberin vaatimukset oikeiksi. Meiltä ei samaa voitaisi odottaa. Mutta näiden molempien järjestelmien kiistämätön ja huomattava samankaltaisuus perustelkoon sen, että tässä pidetään näin paljon melua yhdestä ainoasta paranooikosta; eikä tässä vielä kaikki.
      Muutamassa kohdin Schreber tosin on aikaansa edellä. Asuttujen planeettojen miehitystä ei silloin voitu kuvitellakaan. Yksikään valittu kansa ei siinä ole vielä päässyt puusta pitkään. Mutta jo hän koki katoliset, juutalaiset ja slaavit samalla henkilökohtaisella tavalla vihamielisiksi joukoiksi kuin myöhempi - ei hänen ennustamansa - sotasankari ja vihasi niitä siksi, että ne olivat olemassa. Tungetteleva kasvupyrkimys oli näille joukoille myötäsyntyistä. Kukaan ei erota joukon ominaisuuksia yhtä tarkasti kuin paranooikko ja vallanpitäjä, jotka - kuten nyt pitänee jo myöntää - ovat yksi ja sama. Hän, käyttääksemme molemmista ihmisistä yhtä ainoaa pronominia, ajattelee näet ainoastaan niitä joukkoja, joita hän tahtoo kohdella vihamielisesti tai alistaa valtaansa ja joilla on kaikkialla samat yksinkertaiset kasvot.
      On huomion arvoista, miten Schreber määrittelee tulevan olemassaolonsa. Hänen luettelemistaan viidestä roolista vain ensimmäinen, joka edellä jätettiin pois, on luonteeltaan epäpoliittinen. Seuraavat kolme sijoittavat hänet varsin kiistanalaisiin asemiin: hän pujahtaa oppilaaksi jesuiittain tykö; hänestä tulee pormestari Böömiin, jossa saksalaiset ja slaavit taistelevat; saksalaistyttönä hän koettaa puolustaa Elsassia voitokkaalta ranskalaisupseerilta; tämän »sukupuolinen kunniallisuus» tulee varsin lähelle Schreberin seuraajan rotukunniaa. Epäilemättä valaisevin on kuitenkin hänen viides ruumiillistumansa, Mongoliruhtinas. Schreberin antama selitys on hyvin lähellä anteeksipyyntöä. Hän häpeää tätä varsin »ei-arjalaista» olomuotoaan ja puolustelee sitä sanoen, että arjalaiset kansat olivat kieltäytyneet. Todellisuudessa hän viittasi Mongoliruhtinaalla Tšingis-kaaniin eikä keneenkään muuhun. Mongolien pääkallopyramidit olivat lumonneet Schreberin; lukija tietää jo, miten hän rakasti ruumislakeuksia. Hän hyväksyy sen, kuinka mongolit raivasivat vihollisiaan avoimesti ja miljoonittain. Kun on hävittänyt kaikki vihollisensa, heitä ei enää ole ja puolustuskyvyttömästä viholliskasasta voi iloita täysin siemauksin. Näyttää siltä, että Schreber palasi kaikissa neljässä olomuodossa. Parhaiten hän menestyi Mongoliruhtinaana.
      Tämä vainoharhapotilaan huolellinen tarkastelu on toistaiseksi selvittänyt varmuudella yhden asian: uskonto punoutuu politiikkaan; niitä ei käy erottaminen; maailman vapahtaja ja maailman hallitsija ovat yksi ja sama ihminen. Keskeistä on ennen kaikkea vallanhimo. Paranoia on sanan kirjaimellisessa merkityksessä vallan sairaus. Kun sitä tutkitaan joka suunnasta, se antaa vallan luonteesta niin täydellistä ja selkeää tietoa, ettei sitä voida millään muulla tavalla saavuttaa. Ei pidä hämääntyä siitä, että Schreberin kaltaisessa tapauksessa potilas ei koskaan saavuttanut hirviömäistä asemaa, jota hän kuollakseen himoitsi. Toiset ovat saavuttaneet. Näistä muutamien on onnistunut taitavasti häivyttää nousunsa jäljet ja salata täydelliseksi kehkeytynyt järjestelmänsä. Muutamilta puuttui onnea tai aikaa. Lopputulos riippuu tässä niin kuin muuallakin yksinomaan sattumista. Kun niitä ennallistetaan lainomaisuusharhan vallassa, sitä kutsutaan historiaksi. Jokaisen historiallisen suuruuden sijassa voisi seisoa yksitellen satoja muita. Niin lahjakkuus kuin huonouskin ovat levinneet kautta ihmiskunnan. Kaikki tuntevat nälkää ja kaikki seisovat kuninkaina keskellä mittaamatonta ruholakeutta. Jos valtaa halutaan tutkia tunnontarkasti, on menestys jätettävä mittapuiden joukosta kokonaan sivuun. Sekä vallan ominaisuuksia että vallan epämuodostumia on koottava kaikkialta ja vertailtava huolellisesti. Hyljeksityllä, halveksitulla ja avuttomalla mielisairaalla, joka on viettänyt aikansa hoitolaitoksessa, saattaa tarjoamiensa tietojen takia olla tärkeämpi merkitys kuin Hitlerillä ja Napoleonilla, ja hän voi valistaa ihmiskuntaa sen kirouksista ja isännistä.
______
¹ Daniel Paul Schreber: Denkwürdigkeiten eines Nervenkranken. - Tunnen toki Sigmund Freudin Schreber-tutkielman samoin kuin hänen johtopäätöksensä, mutta perehdyttyäni huolella »Muistelmiin» olen alkanut epäillä, että nuo johtopäätökset ovat liian yksioikoisia ja suorastaan virheellisiä. Siksi en ole turvautunut hänen kirjoitukseensa. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että Freud kirjoitti tutkielmansa vuonna 1911, ennen vuosisatamme suuria sotia ja vallankumouksia. - 1962.
² Nykyään Klatovy. - Suom.



Takaisin kotisivulleni