SUOMEN JA VIRON KIRJAKIELESTÄ

Esitelmä
lehtori Laila Lehikoisen
johtamassa kielenhuollon
praktikumissa
Helsingin yliopiston
suomen kielen laitoksessa
 
Laatinut Markus Lång
maaliskuussa 1996
internet mlang@elo.helsinki.fi
 
Vastaväittäjä: Antti Kurhinen

SISÄLLYS

1. JOHDANTO

Kielenohjailulla tarkoitetaan oikeinkirjoituksen, kielijärjestelmän ja kielenkäytön suuntaamista. Kielenohjailu käsittää yleisiä toimia, kielenhuolto taas on konkreettista toimintaa, josta huolehtivat opettajat, toimittajat, kielentarkistajat ym. Ennen kaikkea kielenohjailu kuuluu kielitieteilijöiden hoidettavaksi (ks. esim. Aavik 1924: 10; Tauli 1968: 16–20). Kielenohjailu ja kielenhuolto luetaan soveltavaan kielitieteeseen. Suomessa ei ole totuttu tekemään eroa kielenohjailun ja kielenhuollon välille, ja olenkin lainannut jaottelun virosta. Kielenohjailu (keelekorraldus) tarkoittaa siis kirjakielen suurisuuntaista yhtenäistämistä, rikastamista ja ajanmukaistamista, kielenhuolto (keelehoole) taasen tekstien korjausta ja tyylin parantamista.¹
      Kielenohjailun ”yläpuolella” on kielipolitiikka, joka on poliitikkojen heiniä. Suomessa he huolehtivat lähinnä voimavarojen jakamisesta kielitieteilijöille mutta eivät puutu toiminnan tieteellisiin yksityiskohtiin; ennen kuin he tekevät päätöksiä, he usein kuulevat kielitieteilijöitä ja noudattavat näiden suosituksia. (Ennen vanhaan kielipolitiikkaa harjoitti myös kirkko.) Kielenohjailua, -huoltoa ja kielipolitiikkaa tutkii sosiolingvistiikka; kielenohjailua ja kielipolitiikkaa voidaan yhdessä nimittää myös kielisuunnitteluksi. (Sajavaara 1995: 31.) Näiden osa-alueiden suhteita voidaan kuvata seuraavasti:

Tässä praktikumiesitelmässä keskityn tarkastelemaan lähinnä II tason historiaa Suomessa ja Virossa.
      Kieltä ohjailtaessa on kiinnitetty huomiota kielen viestivyyteen ja tehokkuuteen; harvoin on esitetty tietoisia periaatteita. Kielenohjailu on koskenut yksityiskohtia eikä periaatekysymyksiä. Kielenohjailijoiden näkemykset kiteytyvät usein tarkoituksenmukaisuuden käsitteeseen. Kieltä olisi voitava käyttää, oppia ja ymmärtää helposti. Näkemys korostaa kielen välinearvoa, koska kielellä pyritään saavuttamaan jokin tulos: viestin välittyminen. ”Ihannekieli saavuttaa mahdollisimman niukin keinoin mahdollisimman tehokkaita tuloksia” (Tauli 1968: 27). Valter Taulilla (1907–86) keskeisiä ominaisuuksia ovat selkeys, taloudellisuus ja kauneus. Tarkoituksenmukaisuus voi vaihdella tekstilajin mukaan: asiaproosan tulee olla selvää, taiteellisen tekstin ilmaisevaa. (Sajavaara 1995: 97.) Myös säännöllisyys ja luontevuus ovat varteenotettavia perusteita. Muoti-ilmauksia ja poliitikkojen sumutuskieltä voidaan arvostella myös niiden rumuuden perusteella, mutta taustalla vaanii subjektiivisuuden vaara. (Mts. 113.)
      Joka tapauksessa kielenohjailua ei voida välttää, kun sivistystaso on saavuttanut tietyn asteen. Yrjö Sepänmaa kirjoittaa:

”– – teot ja tapahtumat alkavat jäsentyä oikeudenmukaisuuden ja sitten laillisuuden näkökulmasta. Muotoutuu tietynlainen ilmapiiri, jossa oikein ja väärin tekeminen on mahdollista: maailma nähdään moraalisesti järjestyneenä. Yksittäisiä tekoja voidaan tarkastella silloin suhteessa järjestyksen käsitykseen.” (Sepänmaa 1989: 283.)

Tällaisen kehityskulun voi erottaa suomen ja viron kielenohjailun historiastakin. Sen taustalla ovat paitsi ihmisten psykologiset odotukset myös sujuvan yhteiselämän vaatimukset. Kehityskulkua voidaan nimittää instituutioitumiseksi (ks. Berger–Luckmann 1994: 59–107).
      Esittelen seuraavaksi suomen ja viron kirjakielen historiaa. Kuvailuni jää melko yleiselle tasolle, mutta pyrin kiinnittämään huomiota siihen, miten kielen normeihin on suhtauduttu ja miten suhtautuminen on muuttunut. Varsinaisen legitimaation eli oikeuttamisen (ks. mts. 107–146) olen rajannut esitelmäni ulkopuolelle.

_________________________
¹ Eesti kirjakeele seletussõnaraamat määrittelee sanat näin: keelekorraldus ’kirjakeele teadlik ühtlustamine, rikastamine ja ajakohastamine’; keelehoole ’sihipärane keelelise ning väljendusliku külje eest hoolitsemine, nende korrashoid’.

2. SUOMEN KIRJAKIELEN JA KIELENOHJAILUN HISTORIA

2.1. Varhaissuomi ja vanha suomi

Ensimmäiset suomenkieliset kirjat ilmestyivät 1540-luvulla, mutta vanhempiakin kirjoitettuja tekstejä on ollut olemassa. Asiakirjoissa on säilynyt nimiä, sanoja ja lausekatkelmia 1200-luvulta alkaen. Niin sanottu Westhin teksti sisältää osia kirkkokäsikirjasta ja messusta (se lienee peräisin 1540-luvulta). Jo vuonna 1441 oli määrätty, että kaikissa Ruotsi-Suomen kirkoissa oli osa teksteistä luettava kansankielellä. (Ikola 1984: 115.)
      Suomen kirjakielen varsinaisena perustajana pidetään kuitenkin Mikael Agricolaa (n. 1510–1557). Hänen Abckiriansa ilmestyi n. v. 1543, eikä siitä ole säilynyt kuin yksi painoarkki (16 s.). Teos ei ole niinkään aapinen vaan muokattu katekismus, jonka esikuvina ovat olleet Martti Lutherin ja Filip Melanchtonin katekismukset ja muutamat Olaus Petrin julkaisut. Kirja sisältää tervehdysrunon ja kanonisia kristillisiä tekstejä. Vuonna 1544 julkaistu Rucouskiria sisältää noin 670 rukousta, ja se lienee tarkoitettu lähinnä pappien apuvälineeksi. Teoksen alussa on kalenteriosa, jota on sanottu Suomen ensimmäiseksi tietosanakirjaksi. Agricolan tärkein teos on hänen Uuden testamentin käännöksensä (1548). Se on suomennettu kreikan, latinan, saksan ja ruotsin kielestä. Myöhemmin Agricola julkaisi suomeksi otteita myös Vanhasta testamentista. (Häkkinen 1994: 80–85.)
      Agricola aloitti työnsä melkeinpä tyhjästä. Sen takia hänen ortografiansa on vierasperäistä, eikä hän merkitse samaa äännettä aina, ympäristöstä riippumatta samalla kirjaimella. (Hän ei siis tavoitellut johdonmukaisuutta tai tiettyä normia.) Esimerkiksi k-äännettä hän merkitsee kirjaimilla k, c, q, g ja kirjainyhdistelmillä ki, ck ja ch. Hän ei myöskään merkitse johdonmukaisesti vokaalin kestoastetta. (Ikola 1984: 118.)
      Jotkin Agricolan kielen erityispiirteet johtuvat hänen käyttämästään lounaismurteesta. Agricola oli syntynyt Itä-Uudellamaalla ja käynyt koulua Viipurissa, joten hän on tuntenut suomen eri murteita. Ei olla aivan varmoja siitä, oliko hänen äidinkielensä suomi vai ruotsi. (Ikola 1988.) Kirjallisissa töissään hän kuitenkin käytti Varsinais-Suomen kielimuotoa. Tämä määräsi pitkäksi aikaa kielemme kehityssuunnan. Raamatun tekstit ovat olleet varsin arvovaltaisia, ja ne ovat muokanneet kansan käsityksiä sen omasta kielestä. Kun esimerkiksi δ-spiranttia (t:n heikkoasteista vastinetta) on merkitty d:llä tai dh:lla, se on ruvettu lukemaan ruotsin mallin mukaisesti d:ksi. Agricolalla on sananalkuisia konsonanttiyhtymiä enemmän kuin myöhemmässä kirjakielessä (Scoulut, speili, Clasi). Lauseopillisesti hänen kielensä eroaa nykysuomesta siksi, että siinä esiintyy vanhastavia, kadonneita rakenteita, että hänen kielensä perustuu eri murteisiin kuin nykyinen kirjakieli ja että hän nojautuu tukevammin myös vieraisiin esikuviin. (Ikola 1984: 119–124.) Agricolan jälkeisenä aikana oikeinkirjoitus kehittyi jonkin verran säännöllisemmäksi. Kieli säilyi sangen lounaissuomalaisena.
      Ensimmäistä suomenkielistä Raamattua (1642) on pidetty kirjakielen kehityksen virstanpylväänä. Seuraava täydellinen raamatunsuomennos, joka tehtiin suoraan alkukielestä, ilmestyi vasta noin 300 vuotta myöhemmin. (Välillä oli julkaistu korjailtuja laitoksia.) Koska uskonelämällä oli merkittävä sija, raamatunkäännös vaikutti syvällekäyvästi kirjakielemme kehitykseen.
      Oikeinkirjoitus on tässä käännöksessä jo melko johdonmukaista. Etuvokaalien edellä on säännöllisesti k ja takavokaalien edellä c. Diftongit uo ja yö merkitään jo nykyiseen tapaan, mutta vokaalien kestoasteet on merkitty vajavaisesti. Syynä lienee ollut kääntäjien lounaissuomalaisuus. Pitkät vokaalit on merkitty vain sanan alussa; jälkitavuissa lyhyet ja pitkät vokaalit ovat langenneet yhteen. Loppuheitto on hävitetty tietyistä muotoryhmistä. (Häkkinen 1994: 87, 176–178.)
      Raamatunkäännöksestä on karsittu suuri määrä mm. Agricolan viljelemiä vierasperäisiä postpositiorakenteita ja artikkelinomaisesti käytettyjä se- ja yxi-sanoja. Komitea vähensi myös vierasperäisiä lainasanoja ja prefiksiverbejä. Tästä näkyy selvimmin komitean pyrkimys puhdaskielisyyteen. (Ikola 1984: 125–129.)
      Hämäläis- ja satakuntalaismurteiden vaikutusta, samoin kuin pohjalaismurteuden piirteitä, alkoi tulla kirjasuomeen 1600-luvun loppupuolella. Tämä johtui siitä, että näiden maakuntien edustajat rupesivat julkaisemaan kirjoituksia. Heistä voidaan mainita Tuomas Rajalenius (?–1688) Huittisista, Abraham Ikalensis (?–1675) Ikaalisista sekä Antti Pacchalenius (? – n. 1679) ja Antti Lizelius (1708–95) Tyrväältä. Pohjalaisista voidaan mainita Matias Salamnius (? – n. 1691), Bartholdus Vhael (1667–1723), jonka kielioppi julkaistiin vuonna 1733, Gabriel Joosepinpoika Calamnius (1695–1754), Achreniuksen veljekset Simo (1729–82) ja Henrik (1730–98) ym. He julkaisivat uskonnollisia kirjoitelmia ja runoja. Koska pohjalaismurteissa on itäsuomalaisia piirteitä, niitä tuli kirjasuomeen ikään kuin kiertoteitse.
      Eskil Petraeus (1593–1657) julkaisi latinan mallin mukaisen suomen kieliopin jo vuonna 1649 (Linguæ Finnicæ Brevis Institutio). Se oli tarkoitettu ruotsalaisille, joiden oli opittava suomea, ja heijasti tuon ajan käsitystä, että latinan kieli ilmensi logiikan lakeja ja sopi kaikkien kielten kuvauksen rungoksi. Matthias Martiniuksen (1655–1728) mukaelma Hogedus Finnicus eller Finsk Wägwijsare (1688) sisältää myös ruotsinkielisiä selityksiä. (Lehikoinen–Kiuru 1989: 44.)
      Ruotsin vallan loppuaika oli suomen kielen hiljaiselon aikaa. Kirjallisuus oli enimmäkseen hengellistä, eikä suomen kielen asema ainakaan edistynyt. (Ikola 1984: 129–131.) Tuolloin julkaistiin kuitenkin sanakirjoja, Ruotsin laki suomeksi, ja toimintansa aloitti Suomenkieliset Tieto-Sanomat (1776). Tänä kautena myös alkoi tietoinen suomen kielen ohjailu.

2.2. Varhaisnykysuomi

Suomen siirryttyä Venäjän alaisuuteen vuonna 1809 maamme ilmapiiri muuttui, ja vuosikymmentä myöhemmin käynnistyi ns. murteiden taistelu. Sen varsinaisena käynnistäjänä voi pitää Reinhold von Beckeriä (1788–1858), joka julkaisi Turun Wiikko-Sanomissa uudistusohjelmansa vuonna 1820. Uudistusten puoltajiin kuului myös Kaarle Aksel Gottlund (1796–1875). He alkoivat tuoda itämurteiden aineksia kirjakieleen. Gottlund edusti radikaalimpaa näkökantaa, sillä hänen mielestään kaikkia murteita sopi käyttää sellaisenaan sekä kirjoituksessa että puheessa. Muutamat kielimiehet asettuivat vastustamaan äkkinäisiä ja idealistisia uudistuksia. Heistä mainittakoon Kustaa Renvall (1781–1841) ja Elias Lönnrot (1802–84). He tähdensivät kirjakielen tradition suurta merkitystä ja estivät kieltä ajautumasta murresodan kaaokseen. Niinpä kirjakielen länsisuomalaista perustaa ei hylätty, mutta itämurteiden pohjalta kielessä toteutettiin lukuisia uudistuksia. Murteiden taistelu oli käytännössä ohitse vuosisadan puoleenväliin päästäessä. Nykyinen kirjakielemme pohjautuukin melko tasapuolisesti kaikkiin päämurteisiimme. (Mts. 133.)
      Kalevalla (1835), jonka Elias Lönnrot kokosi, oli tärkeä merkitys, sillä se kohotti kansallista omanarvontuntoa, osoitti suomen kielen mahdollisuudet ja myös toi itämurteiden aineksia kirjakieleen.
      Varhaisnykysuomen kaudella kirjakielessä tapahtui mm. seuraavia muutoksia: astevaihteluun omaksuttiin itäsuomalainen katoedustus (nävön > näön, märjän > märän jne.); vokaaliyhtymät muuttuivat (makia > makea); imperfektin ja konditionaalin monikon 3. persoonan muotoihin tuli -vAt-loppu (he söit > söivät); pitää tekemän -tyypin tilalle tuli pitää tehdä. Lisäksi sanastoa kartutettiin runsaasti luomalla uusia johdoksia ja yhdyssanoja. Merkittävimpiin sanaseppoihin kuuluivat muiden muassa von Becker, Gottlund, Lönnrot, Volmari Kilpinen (1810–93), Pietari Hannikainen (1813–99), Samuel Roos (1792–1878), Paavo Tikkanen (1823–73), Daniel Europaeus (1820–84), Antero Warelius (1821–1904) ja August Ahlqvist (1826–89). Sanaston kartuttaminen liittyi aikakauden puristisiin pyrkimyksiin, kun vierassanat pyrittiin korvaamaan kotoperäisillä. (Hakulinen 1979: 440–458.)
      Oikeinkirjoitus saavutti nykyisen kannan; viimeisten muutosten joukossa ks korvasi x:n. Volmari Kilpinen ehdotti 1840-luvulla, että pitkät vokaalit merkittäisiin venykkeellä (hartaaseen > hartâsên), mutta kieli oli jo ehtinyt vakiintua niin paljon, että muutos ei ollut enää mahdollinen. (Häkkinen 1994: 181–182.)
      Joitakin muutosehdotuksia perusteltiin makuarvostelmilla. Kilpinen halusi jättää i:n pois -OttA- ~ -OittA-verbeistä, koska hänen mielestään ”i:tön tapa oli miehuullisempi kuin i:llinen, [joka oli] pitkäpiimäinen, venyvä ja loilottava sanamuoto” (mts. 502).
      Koska suomi tuli kouluihin oppiaineeksi ja opetuskieleksi, ruvettiin tarvitsemaan kielioppeja. Tärkeimpiin kuuluvat Reinhold von Beckerin Finsk Grammatik (1824) ja jonkin verran normatiivisempi Kustaa Renvallin (1781–1841) Finsk Språklära, Enligt den rena Vest-Finska, i Bokspråk vanliga Dialecten (1840). Ensimmäinen suomenkielinen alkeiskielioppi oli Henrik Konstantin Coranderin Suomalainen Kieli-Oppi, Koulujen tarpe’eksi. Gustaf Erik Eurénin (1818–72) kieliopit 1840-luvulta olivat vaikutusvaltaisia, ja niitä käytettiin kouluissa 1880-luvulle asti. (Lehikoinen–Kiuru 1989: 46–47.)

2.3. Nykysuomi

Kirjakielemme oli vuoteen 1870 mennessä saavuttanut sivistyskielen tason ja välineet. Kieliopin perusteet ovat sittemmin pysyneet lähestulkoon samanlaisina, ja sanasto on kehittynyt huomattavasti. On vakiinnutettu -OttA- ~ -OittA-vartaloisten verbien kirjoittaminen sekä vierassanain kirjoitus- ja ääntöasu. Kielenhuoltajat ovat tavoitelleet lyhyttä ja tiivistä sanontaa: koomillinen > koominen, yksinkertaistuttaa > yksinkertaistaa, näkyväisyys > näkyvyys. Kielenkäytössä on pyritty vähentämään rinnakkaismuotoja ja asettamaan etusijalle ”sellainen muoto, joka muita paremmin luontuu hahmottumassa olevaan kirjakielisen morfologian kokonaisjärjestelmään” (Itkonen 1975: 18).
      Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla (perustettu 1831) oli tärkeä osa institutionaalisen kielenohjailun kehityksessä. Yliopiston merkitys oli ensi alkuun vähäisempi, sillä suomen kielen professorina toimi pitkään C. A. Gottlund. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimimiehet arvioivat julkaistaviksi tarjottuja tekstejä ja kielenhuoltokysymyksiä. Toiminnan alkuaikoina 1830–60-luvulla ei ollut normatiivisia tieteellisiä kielioppeja, ja kieliongelmia jouduttiin ratkaisemaan yksitellen erilaisissa artikkeleissa ja kirja-arvosteluissa.
      August Ahlqvist kuului arvovaltaisimpiin kirjoittajiin. Hän edusti melko puristista linjaa, ja hänen kannanottonsa olivat joskus varsin kärkeviä (”Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen mitä tahdot”). Jälkimaailma on mielellään kuvannut hänet hirviöksi. Ahlqvistin mielestä tutkijalla oli oikeus ennallistaa kansankielen pohjalta kielihistoriallisesti oikea muoto silloin kun luonnollinen kehitys oli johtanut ”idiotismiin” esimerkiksi virheellisten analogiain kautta. Ahlqvistista tuli suomen kielen professori ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri vuonna 1863. Tämän vuoksi suomen kielen professorista tuli oikeakielisyyskysymysten auktoriteetti. (Häkkinen 1994: 502–506.)
      Vuonna 1868 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan perustettiin Kielitieteellinen Osakunta tutkimaan itämerensuomalaisia kieliä. Toiminnan alkuaikoja leimasivat kiristyneet henkilösuhteet. Ahlqvist oli huonoissa väleissä Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen (1830–1903) ja Antero Vilhelm Ingmanin (1819–77) ja koko Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. He haukkuivat toistensa kieliperiaatteita Kielettären ja Kirjallisen Kuukausilehden ym. palstoilla. Kielitieteellisen Osakunnan toiminta kuihtui pois jo 1870-luvulla.
      Yliopistoon perustettu Kotikielen Seura sen sijaan toimii yhä. Se perustettiin v. 1876 Ahlqvistin aloitteesta tutkimaan ja edistämään suomen kielen käyttöä. Seura perusti Virittäjä-aikakauskirjan, jolla oli tärkeä sija kirjakielen ohjailussa; tästä tehtävästä se vähitellen luopui 1990-luvun alussa, kun Kielikellosta tuli kielenhuollon pää-äänenkannattaja ja kielenohjailu ehkä menetti keskeisen asemansa fennistiikassa mm. keskusteluntutkimukselle. — Tänä vuonna ilmestyy Virittäjän sadas vuosikerta.
      Ensimmäisen merkittävän normatiivisen muoto-opin julkaisi Emil Nestor Setälä (1864–1935) vuonna 1898. Se perustui Arvid Genetzin ja Ahlqvistin kielioppeihin. Nykyiset kirjakielen kuvaukset perustuvat yhä pääosin Setälän teokseen. Setälä laati myös merkittävän lauseopin Koillis-Satakunnan murteesta.
      Setälästä tuli vuonna 1893 suomen kielen professori. Virkaanastujaisesitelmässään hän käsitteli kielenohjailun periaatteita ja arvioi, että tietoista kielenhuoltoa ja -ohjailua ei tarvita lainkaan. Kielitieteilijän tulee ainoastaan ymmärtää kielen lakeja, ei tuomita kielivirheitä. Kielen mittapuuksi olisi otettava ”paraiden kirjailijain kieli” (Setälä 1894: 217). 1920-luvulle tultaessa havaittiin kuitenkin, ettei käytäntö sen enempää kuin kirjailijain paraimmistokaan kyennyt ratkaisemaan yleiskielen kaikkia ongelmia. Ensimmäisen kielioppaan julkaisi Knut Cannelin (1860–1938) vuonna 1916.
      Suomen kirjakielen tuonaikaiset kehittelyperiaatteet voidaan jakaa kolmia: Kieliopillisuuskantaa edustivat Becker, Renvall, Lönnrot ja Ahlqvist. Heidän mukaansa kielen muotoja oli arvioitava ennen kaikkea niiden alkuperäisyyden kannalta. Kielelle siis oletettiin menneisyydessä vallinnut täydellisyystila, jonkinlainen kulta-aika, jota nyt koetetaan ennallistaa turmeltuneen puhekielen takaa. (Käsitys kielen muuttumisen luonteesta on sittemmin vaihtunut.) Toiseksi voidaan erottaa kansankielisyyskanta, jonka tunnetuin edustaja oli Gottlund. Kansankielisyyskannan mukaan kielenohjailun ensisijaisena mallina olisi pidettävä todellista puhekieltä, erityisesti hyvien kielipaikkojen kieltä. (Tämän suuntauksen ongelmana on se, kenen puhekieltä tulisi käytännössä suosia ja miten tunnistetaan ”hyvä kielipaikka”.) Kolmanneksi suuntaukseksi voidaan lukea purismi eli kielenpuhdistelu. Se sopi kansallisuusaatteen läpitunkemaan yhteiskuntaan. Oikeastaan kieliopillisuuskanta ja kansankielisyyskanta ovat purismin erilaisia ilmentymiä. (Sajavaara 1995: 158–160.)
      Vierassanoihin ei suhtauduttu ehdottoman torjuvasti 1800-luvun loppupuolella. Ahlqvist oli valmis hyväksymään hengelliseen kieleen vierasperäisiä rakenteita, jotka olivat jo vakiinnuttaneet asemansa. Lönnrot muistutti, ettei mikään sivistyskieli ole muodostunut täysin omavaraisesti. Hänelle tärkeintä oli sanojen ymmärtäminen; siksi hän kannatti oppisanoja muodostettavaksi oman kielen aineksista silloin kun se on tarkoituksenmukaista. Agathon Meurman (1826–1909) halusi asettaa tarkoituksenmukaisuuden etusijalle ja piti sitä tärkeämpänä kuin kieliopin sääntöjä ja sananmuodostuksen johdonmukaisuutta. Jos sanalla oli täsmällinen merkitys, ei sen alkuperällä ollut merkitystä. (Häkkinen 1994: 510–512.) — Vierassanain oikeinkirjoitus ratkaistiin vasta vuosisatamme ensimmäisellä vuosikymmenellä. Sitä ennen kiisteltiin, pitäisikö sanat kirjoittaa ääntämyksen mukaan (esim. senaatti) vai vierasperäisen lainanantajakielen kirjoitusasun mukaan (senati). Martti Airila (1878–1953) ja Eemil Aukusti Tunkelo (1870–1953) ehdottivat, että vierassanat kirjoitettaisiin noudattaen perimmäisen lainanantajakielen ääntämystä. (Räikkälä 1995: 5.)
      Eduskunnan aloitteesta käynnistettiin vuonna 1927 Nykysuomen sanakirjan toimitustyö. Käsikirjoitus laadittiin Suomalaisen kirjallisuuden Seuran Nykysuomen laitoksessa. Sanakirjan päätoimittajana oli ensin Martti Airila ja sitten Matti Sadeniemi (1910–89). Aineiston keruu lopetettiin vuonna 1938, mutta sanakirja ilmestyi vasta vuosina 1951–61, ja se antaa siksi kuvan lähinnä 1930-luvun kielestä. Se on sekä kuvaileva että normatiivinen teos.
      Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteydessä oli toiminut jo vuodesta 1903 kolmimiehinen kielitieteellinen valiokunta. Vuonna 1927 sitä laajennettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunnaksi, ja sen oli määrä ohjata kaikkia suomalaisia oikeakielisyysasioissa. Vuonna 1945 valiokunnan yhteyteen perustettiin kielitoimisto, ja vuonna 1949 kielivaliokunta eli tuolloin kielilautakunta siirrettiin valtion ja Suomen Akatemian alaisuuteen. Nykysuomen laitos siirtyi Suomen Akatemian suojiin vuonna 1960 ja kielitoimisto 10 vuotta myöhemmin. Vuonna 1976 perustettiin opetusministeriön alaisuuteen Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus), johon Nykysuomen laitos siirrettiin Suomen Akatemiasta. (Räikkälä 1995: 4–5.) Samana vuonna kielilautakunta muutettiin suomen kielen lautakunnaksi, ja sen rinnalle perustettiin ruotsin ja saamen kielen lautakunnat. Suomen kielen lautakunta on kuusijäseninen, ja se päättää periaatteellisista ja yleisluontoisista suosituksista. Lautakunnan päätöksistä ja muista kielenhuollon ja -ohjailun asioista julkaistaan kirjoituksia Kielikello-lehdessä.
      Vuosisatamme tärkeimpiin normatiivisiin kielioppaisiin kuuluvat mm. Eemil Arvi Saarimaan (1888–1966) Hyvää ja huonoa suomea, Terho Itkosen Kieliopas ja Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja. Saarimaan pikkutarkkuus ja puristisuus ärsyttivät Lauri Kettusta (1885–1963), ja tämä julkaisi vapaamielisemmän ohjekirjan Hyvää vapaata suomea. Vuosisadan alussa purismi oli ilmeisesti välttämätön kielemme silloisessa kehitysvaiheessa, mutta sen jälkeen on sallivampi suhtautuminen ollut paikallaan. Ikola on tähdentänyt sitä, että kielenhuoltajien ei kannata yrittää mahdottomia. ”On parempi rajoittua olennaisiin ja tärkeisiin asioihin ja välttää turhan hankalaa säännöttelyä” (Ikola 1994: 4). — Marja Kekäläinen (1980: 130–152) kuvaa lähemmin, miten kielenohjailuperiaatteet ovat ajan kuluessa muuttuneet ja millaisia näkemyksiä eri kielenohjailijamme ovat kannattaneet.
      Vuosina 1990–94 julkaistiin kolmiosainen Suomen kielen perussanakirja, jossa on noin 100 000 hakusanaa. Se pyrkii korvaamaan Nykysuomen sanakirjan nykykielen kuvauksena. Sanakirjan on tarkoitus palvella tavallisia kielenkäyttäjiä. Siinä esitetään oikeinkirjoitusohjeita, tyyliohjeita, käyttöesimerkkejä, synonyymeja ja selvitetään sanontojen merkityksiä. Perussanakirjassa on myös normatiivisia suosituksia (”paremmin” ja ”pitää olla”). (Haarala 1994; Lehtinen 1994.)

3. VIRON KIRJAKIELEN JA KIELENOHJAILUN HISTORIA

3.1. Kahden kirjakielen aika

Varsinaisesta viron kielestä voidaan puhua vasta 1800-luvulle tultaessa. Sitä ennen oli olemassa erikseen pohjois- ja eteläviron kieli, joista tuli kirjakieliä 1600-luvulla. Pohjoisviron kirjakielen perustajaksi mainitaan Heinrich Stahl (n. 1600–57; Anführung zu der Esthnischen Sprach, 1637) ja eteläviron perustajaksi Joachim Rossihnius (n. 1600–46). He ovat saaneet vaikutteita 1500-luvulla julkaistuista hengellisistä kirjoista ja käsikirjoituksista. Vanhimmat viron kielimuistomerkit löytyvät 1220-luvulla kirjoitetusta Henrik Lättiläisen kronikasta (Henrici Chronicon Livoniæ). Se sisältää 9 virolaista henkilönnimeä ja 60 virolaista paikannimeä sekä liiviläisiä nimiä. (Mägiste 1970: 12.) Vanhin säilynyt painotuote on Simon Wanrdtin ja Johann Koellin luterilainen katkismus, joka on painettu vuonna 1535. (Se on siis noin kahdeksan vuotta vanhempi kuin Agricolan Abckiria.) Tästä 140-sivuisesta teoksesta on säilynyt 11 turmeltunutta lehteä. Oletettavasti jo vuonna 1525 oli olemassa uskonnollisia kirjoja, sillä oikeuden pöytäkirjoissa on säilynyt tieto salakuljetusyrityksestä. (Mts. 47.)
      Ensimmäiset kirjaviron käyttäjät olivat siis saksalaissyntyisiä pappismiehiä, ja heidän kielenkäyttönsä ja ortografiansa oli vierasperäistä. Kieleen lainattiin paljon sanoja ja rakenteita alasaksasta ja myös ruotsista ja venäjästä. Tekstit oli useimmiten käännetty saksasta. Oikeinkirjoitusjärjestelmä oli 1500-luvulla alasaksan mallin mukainen ja 1600-luvulla yläsaksan mallin mukainen. Bengt Gottfried Forselius (n. 1660–1688) ehdotti 1600-luvun lopulla yksinkertaistettua oikeinkirjoitustapaa (jätti pois h:n, joka osoitti edellisen vokaalin pitkäksi, ja vakiinnutti ä:n äännearvon). Hän julkaisi vuonna 1684 uudistetun kirjoitustavan mukaisen aapisen, jonka uusintapainoksesta on säilynyt kaksi kappaletta. Forseliuksen kirjoitustapaa nimitetään ”vanhaksi kirjoitustavaksi”. (Kask 1970: 65–72.)
      Eteläviron merkitys alkoi kaventua 1700-luvulla. Pohjoisviron kirjakielessä itämurteiden osuus väheni ja länsimurteet pääsivät voitolle. Pohjoisviroon alkoi tulla murreperäisiä diftongiutumisia (esim. hä > hea, pääl > peäl, wöras > wöeras), ja -nud-partisiipin rinnalla käytettiin -nd-partisiippia (teinud ~ teind). Sanastoon tuli lainoja saksasta ja venäjästä.
      Saksalaissyntyinen koulutarkastaja Johann Hornung (n. 1660 – 1715) julkaisi vuonna 1693 latinankielisen Grammatica Esthonican, joka on siihenastisista kielenkuvauksista täydellisin, ja siinä otetaan huomioon mm. astevaihtelu eikä esitetä futuuria. Hornung mainitsee sekä -de- että -i-monikon.
      Saksalaista sukua oli myös kirkonmies Anton Thor Helle (1683–1748), joka kokosi kielikäsikirjan Kurzgefaszte Anweisung zur Ehstnischen Sprache (1732). Hellen teokseen sisältyy lyhyt kielioppi, virolais-saksalainen sanasto (n. 7000 sanaa), sananparsia ja opettavaisia kaksinpuheluja. Helle osallistui raamatunkäännöstyöhön ja julkaisuun (vuoden 1739 käännös). Onnistunut raamatunkäännös vaikutti paljon kirjakieleen. Hellen raamatunkäännös perustui Harjumaan murteeseen ja toi pohjoisviron kirjakieleen näin läntistä vaikutusta (mm. vahva-asteinen inessiivi selgas, -e-monikon muodot poege, õlge ym.). Hellestä alkaen viron kirjakielessä ruvettiin käyttämään diftongimuotoja hea, pea, peäl, seäl. Tuon ajan perusteellisin kielioppi on baltiansaksalaisen August Wilhelm Hupelin (1737–1819) Ehstnische Sprachlehre für beide Hauptdialekte, den revalischen und den dörptschen; nebst einem vollständigen Wörterbuch, joka ilmestyi vuonna 1780 (2. laitos 1818). Se perustuu Hellen kielikäsikirjaan, mutta Hupelin sanasto on laajempi. Hupel keräsi myös virolaisia kansanlauluja ja lähetti niitä julkaistavaksi Johann Gottfried Herderin (1744–1803) kuuluisaan kokoomateokseen Volkslieder (1778–79) sekä käänsi saksalaisia tekstejä viroksi. (Mts. 90–98.)

3.2. Varhaisnykyviro

1800-luvun alkuun mennessä oli jo virolaissyntyisiä kirjoittajia, ja vierasperäinen hartauskirjallisuuden saksalaisvaikutteinen kieli alkoi korvautua kansanomaisemmalla puheenparrella. (Useat kansanvalistajat olivat kuitenkin opiskelleet Saksassa, esimerkiksi Otto Masing Hallessa.) Samaan aikaan pohjoisviro oli käytännössä yleistynyt koko maan kirjakieleksi. Ortografiaa pyrittiin täsmentämään ääntämyksen mukaiseksi.
      Ajan keskeisiin kielimiehiin kuuluu Otto Wilhelm Masing (1763–1832), joka pyrki parantamaan viron kielen asemaa ja rikastamaan ja kansanomaistamaan kieltä. Hän oli pohjoisviron puolestapuhujia. Hän otti käyttöön õ-kirjaimen, esitti astevaihtelun merkitsemistä ja kestoasteiden tarkempaa merkitsemistä. Hän julkaisi aapisia (1795, 1821 ja 1823) ja arvoituskirjan Arwamise-Ramat (1823) sekä alkeisoppikirjan Ehstnische Originalblätter für Deutsche (1816). Masing arvosteli ajan kirjallisuuden kieltä ja sisältöä ja vaati parannuksia. (Mts. 113–116.)
      Tarton yliopistoon (perustettu 1632) järjestettiin ”eesti ja soome keele lektorin” virka vuonna 1803, ja yliopiston merkitys alkoi kasvaa. Aluksi lehtorit olivat saksalaisia — kuten ensimmäinen lehtori Friedrich David Lenz (1745–1809) —, ja he opettivat teologeja ja pappeja, mutta 1830-luvulta alkaen virolaiset alkoivat osallistua kielenopetukseen. Diedrich Heinrich Jürgenson (1804–1841) oli ensimmäinen virolaissyntyinen viron kielen lehtori, ja hän hoiti virkaa vuodesta 1837 alkaen. Hän oli myös perustamassa Viron oppineiden seuraa (Õpetatud Eesti Selts) Friedrich Faehlmannin kanssa, toimi sen sihteerinä ja laati virolais-saksalaista sanakirjaa. Jürgensonin kuoleman jälkeen viron kielen lehtoriksi nimitettiin Friedrich Robert Faehlmann (1798–1850). Tämä tähdensi kansankielen rikkautta ja esitti ajatuksen virolaisesta eepoksesta Kalevipojasta, jonka Friedrich Kreutzwald sitten kokosi. Faehlmann kirjoitti kahdeksan saksankielistä runoelmaa, jotka pohjautuivat virolaisiin kansanrunoihin. Ne herättivät kansainvälisen kiinnostuksen Viron kansanrunouteen ja vaikuttivat hedelmällisesti virolaiseen kaunokirjallisuuteen. Faehlmann laati tutkielmia viron astevaihtelusta, sanain taivutuksesta ja johtamisesta sekä ehdotti useita korjauksia vanhaan kirjoitustapaan. Hän kirjoitti myös viron prosodiasta ja sepitti runoja antiikin runomittoihin. (Mts. 158–168.)
      Viron oppineiden seura perustettiin vuonna 1838 (se ei toiminut neuvostoaikana 1944–92). Seuran perustajajäseniä olivat mm. Jürgenson, Faehlmann ja Friedrich Reinhold Kreutzwald (1803–82), ja seurassa käsiteltiin myös kirjakielen kysymyksiä. Niin Jürgenson, Faehlmann kuin Kreutzwaldkin kannattivat pohjoisviroa koko maan kieleksi; he olivat kaikki pohjoisvirolaisia.
      Kreutzwaldilla on tärkeä merkitys viron kirjakielen kehittäjänä ja uuden kirjoitustavan levittäjänä. Hän oli koulutukseltaan lääkäri (Võrun kunnanlääkäri 1833–77) ja julkaisi kansalle tarkoitettuja lääkärikirjoja (Lühhikenne öppetus terwisse hoidmissest, 1854; Kodutohter, 1879). Myös hänen kaunokirjallinen tuotantonsa on korkeatasoista. Hänen merkittävin teoksensa on Viron kansalliseepos Kalevipoeg (1857–61). Se perustuu kansan muisteloihin Kalevanpojasta, jättiläisestä, jota voinee verrata antiikin tarujen Herakleeseen. Jo Faehlmann koetti yhdistää Kalevanpoika-legendoja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi (1839). Faehlmannin kuoltua teosta ryhtyi kirjoittamaan Kreutzwald. Tämän työtä ohjasivat aikakauden romantiikka ja käsitys, että eepos olisi ennen muinoin ollut olemassa eheänä kokonaisuutena. Ilmestymisensä jälkeen Kalevipojalla on ollut suuri merkitys Viron kulttuurin ja viron kielen kehitykselle.
      Viime vuosisadan jälkipuolisko oli kansallisen kirjakielen muotoutumisen ja yhtenäistymisen aikaa. Kielioloihin vaikutti myös yhteiskunnallinen tilanne: maaorjuus lakkautettiin asteittain v. 1816–65, ja talonpojat voivat maksaa työvelvollisuutensa rahana ja ostaa talonsa. Syntyi maksukykyinen porvaristo, joka pystyi ostamaan esimerkiksi sanomalehtiä ja kirjoja. 1850-luvulla perustettiin Perno Postimees ehk Näddalileht (1857–86) ja Tartossa Talurahwa Postimees, ja erityisesti seuraava vuosikymmen oli kansallisen heräämisen aikaa: julkaistiin Kalevipoeg ja alettiin pitää laulujuhlia vuodesta 1869 alkaen (baltiansaksalaisten mallin mukaan). Kirjoittajain kotimurre näkyi vielä selkeästi heidän kirjoituksistaan.
      1870-luvulle tultaessa alkoi vakiintua ns. uusi kirjoitustapa eli suomen kielen malliin perustuva oikeinkirjoitus. Vanha kirjoitustapa oli saksalaisperäinen, ja vierasperäisyys aiheutti väärinkäsityksiä. Aikakauslehdissä kiisteltiin ortografiasta; se kiinnosti ihmisiä, ja se oli samalla tavoin ”kansan kysymys” kuin laulujuhlat. Suomalaisperäistä oikeinkirjoitusjärjestelmää oli esittänyt A. Arwidsson (1791–1858) jo vuonna 1822 ja Kuusalun pastori Eduard Ahrens (1803–63) kieliopissaan vuodelta 1843 (Grammatik der Ehstnischen Sprache Revalschen Dialektes; II osa ilmestyi v. 1853). Ahrens puhui suomelle läheistä viron murretta, sillä hän oli syntyisin Tallinnasta. Oikeinkirjoituksen ohella Ahrens käsitteli uraauurtavasti viron lauseoppia, ja hänen vaikutuksensa näkyy useista myöhemmistä kieliopeista. (Mts. 168–174.)
      Kirjakielessä esiintyi 1890-luvun alkuun asti horjuvuutta, kun kielimiehet kirjoittivat kukin oman pitäjänmurteensa mukaista kirjakieltä. Oppineet rupesivat peräänkuuluttamaan kielen normittamista. Vuonna 1872 perustettiin Tartossa Viron kirjanoppineiden seura (Eesti Kirjameeste Selts), joka alkoi käsitellä kirjakielen normikysymyksiä (sen toiminta päättyi v. 1893). Seuran syntyyn vaikuttivat Kreutzwald ja Carl Robert Jakobson (1841–82). Jakobson oli lehtikirjoittaja ja kääntäjä, ja hän puolusti kiivassävyisissä kirjoituksissaan maanviljelijöitä ja arvosteli kirkkoa ja aatelistoa. Jakobson käytti kirjoituksissaan uutta oikeinkirjoitusta ja myötävaikutti sen yleiseen hyväksymiseen. Jakobson ajautui kahnauksiin Jakob Hurtan (1839–1907) kanssa, koska Hurt edusti oikeistolais-kristillistä suuntausta ja Jakobson sosiaalidemokratiaa. Hurt kyllä peräänkuulutti yhtä lailla normitettua kirjakieltä, mutta etelävirolaisena hän halusi kieleen mukaan eteläviron piirteitä. Hurt julkaisi vuonna 1864 kirjasen Lühikene õpetus kirjutamisest parandatud viisi ja osallistui monipuolisesti viron kirjakielen ohjailuun ja kirjoitti mm. ehk- ja või-partikkelista. Hän väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa (Die estnischen Nomina auf -ne purum, 1886). Viron kirjanoppineiden seura ei pystynyt saavuttamaan yksimielisyyttä kielikysymyksistä. Kiistakysymyksiin on kuulunut mm. pitkän vokaalin ja diftongin käyttö (hea ~ hää); pitkä vokaali on etelävirolainen. Seura päätti suosittaa hää-muotoa, samoin muotoja nad olivad (ei nad olid) ja istutatakse (ei istutakse).
      Tutkijat julkaisivat 1800-luvun lopulla erimielisiä kielioppeja, kuten Karl August Hermann (1851–1909) ja Mihkel Weske (1843–90). Hermannin kielioppi ilmestyi kahtena niteenä: Eesti keele Grammatik (1884) ja Eesti keele Lause-õpetus (1896). Hermannin kieliopilla oli yhtenäistävä vaikutus, ja hän loi suuren määrän uusia sanoja kielitieteeseen ja musiikkiin. Weske oli eri mieltä Hurtan kanssa ja vaati, että ortografian olisi oltava tieteellisen tarkka; tosin tällainen ortografia olisi myös hyvin mutkikas (ks. esim. Weske 1879: 18–22). Muut kielenhuoltajat kannattivat oikeinkirjoitusta, joka olisi ennen kaikkea helppo ja selkeä, ei välttämättä tieteellisen tarkka. Kielitieteilijät eivät kallistaneet korvaansa kompromissiehdotuksille. Juhan Kurrik (1849–1922) huomautti, että sillä aikaa kun kielitieteilijät väittelevät, opettajien olisi opetettava kouluissa jotakin. Kurrik esittikin vuonna 1886 artikkelissaan Üleüldiselt pruugitav kirjaviis omat periaatteensa, joista tärkein on tarkoituksenmukaisuusperiaate. Viron kirjamiesten seura ei päässyt ortografiasta yksimielisyyteen eikä vahvistanut normeja, ja asia jäi sivuun. (Kask 1970: 320–321.)

3.3. Nykyviro

3.3.1. Itsenäisyystaistelun ja itsenäisyyden aika

1900-luvun alkua voi pitää kirjakielen vakiintumisaikana. Vuosisadan alussa perustettiin Virolaisen kirjallisuuden seura (Eesti Kirjanduse Selts), joka toimi vuosina 1907–40. Sen kotipaikka oli Tartto, ja seura vaikutti paljon kirjakielen yhtenäistymiseen. Seuran yhteyteen perustettiin kielitoimikunta, johon kuuluivat mm. Hurt, Kurrik, Oskar Kallas (1868–1946), Hermann, Anna Haava (1864–1957) ja Gustav Suits (1883–1956). Tallinnassa puolestaan toimi Viron kansanvalistusseura (Eesti Rahvahariduse Selts), joka oli tehnyt päätöksiä kirjakielestä ja toivoi niistä yleisvirolaisia. Kansanvalistusseura ja Virolaisen kirjallisuuden seura järjestivät v. 1908–11 ns. kielikonferensseja, joissa tehtiin päätöksiä viron kielestä; monet päätökset pätevät yhä. Vuoden 1908 konferenssissa Tapassa päätettiin hyväksyä muun muassa muodot hääl, võõras ja küünal (pitkävokaalisina) mutta hea ja pea (diftongillisina), nad lugesid, nad loeksid (eikä nad lugesivad, nad loeksivad). Kirjakieleen hyväksyttiin sekä etelä- että pohjoisvirolaisia muotoja, ja muotojen arvottamisessa pyrittiin kielihistorialliseen johdonmukaisuuteen. Päätökset eivät suinkaan olleet yksimielisiä, ja joistakin asioista jouduttiin äänestämään useita kertoja. Gustav Suitsun mielestä kielikysymyksiä ei kuitenkaan pitäisi ratkaista äänestämällä. Vuonna 1908 esitettiin ensimmäisen kerran ajatus sanakirjahankkeesta, mutta Villem Reiman (1861–1917) piti sitä liian aikaisena. Johannes Veski piti erikoisalojen sanastoja tarpeellisina. Ensimmäiseksi perustettiinkin v. 1908 matematiikan ammattikielilautakunta käsittelemään matematiikan oppisanastoa.
      Toinen kielikonferenssi järjestettiin v. 1909 Tartossa. Siellä tehtiin päätöksiä mm. sananalkuisen h:n käytöstä ja k:ttomasta taivutuksesta (sõrmus : sõrmuse, ei sõrmukse). Kolmannessa konferenssissa Tallinnassa päätettiin suuren ja pienen alkukirjaimen käytöstä (soomlane, jüripäev, Eesti Keemikute Selts) ja lainasanojen kirjoittamisesta: lainasanat kirjoitetaan kuten viron omat sanat ja viron ääntämissääntöjen mukaan, ja lähtökohtana on ääntöasu, ei kirjoitusasu. Sen sijaan suomessa kirjoitusasu on ollut tärkeä peruste, ja siksi suomeksi kirjoitetaan jatsi (tai jazz) ja banjo, viroksi džäss ja bandžo. Neljäs konferenssi järjestettiin vuonna 1911 Tartossa, ja siellä päätettiin mm. ulkomaisten nimien säilyttämisestä ennallaan (Shakespeare, ei Šeikspiir), translitteroinnista ja -ta- ja -tu-liitteistä (saamata vs. saamatu). Johannes Veski julkaisi päätökset kirjana vuonna 1912 (Eesti kirjakeele reeglid). (Kask 1970: 336–340.)
      Virolaisen kirjallisuuden seura päätti vuonna 1910 koota sanakirjan. Sanakirjatoimikunta piti 167 kokousta seitsemän vuoden aikana, ja J. Tammemägi kokosi käsikirjoituksen. Sanakirjaan otettiin kustakin muotopiirteestä vain yksi variantti. Sanakirjassa noudatettiin kielikonferenssien päätöksiä, ja epävarmoista tapauksista järjestettiin lehdissä lukijaäänestyksiä. Eesti keele õigekirjutuse-sõnaraamat ilmestyi vuonna 1918, kuin Viron itsenäistymisen kunniaksi. Sen painos myytiin loppuun kahdessa kuukaudessa
      Johannes Veski ryhtyi laatimaan sanakirjan toisen painoksen käsikirjoitusta. Siitä tuli varsin erilainen kuin ensimmäisestä painoksesta. Eesti õigekeelsuse-sõnaraamat oli neliosainen (1. osa 1925, 2. osa 1930, 3. osa 1934 ja 4. osa 1937). Sanakirjassa on epäjohdonmukaisuuksia, koska kieli kehittyi sanakirjatyön aikana nopeasti, ja se oli jo ilmestyessään hieman ajasta jäljessä. Teoksessa on paljon Veskin omia johdoksia.
      Vuosisatamme ensimmäisellä puoliskolla Virossa vaikutti kaksi merkittävää kielenohjailijaa: Johannes Aavik (1880–1973) ja Johannes Voldemar Veski (1873–1968). Aavik oli kielenuudistusliikkeen keulahahmo ja Veski kielenohjailusuunnan edustaja. Aavik esitti kielenuudistusliikkeen tavoitteet vuonna 1912 artikkelissaan Keele kaunima kõlavuse poole ja teoreettiset perusteet vuonna 1924 kirjassaan Keeleuuenduse äärmised võimalused. Nämä vuodet rajaavatkin kielenuudistusliikkeen huippukauden. Aavikun mielestä kieli ei ole vain kansallinen aarre vaan myös ihmishengen apuväline. Kieltä ei siksi pidä tarkastella vain luonnontieteilijän vaan myös insinöörin näkökulmasta. (Aavik 1924: 8–9.) Kielenuudistus oli Aavikulle enemmän taidetta kuin tiedettä (Normet 1990: 105). Hän toi viron kieleen paljon uusia sanoja kansankielestä ja suomesta, ja hän loi yhdyssanoja ja johdoksia. Hän asetti etusijalle yksityiset sanat ja pyrki korvaamaan niillä yhdyssanoja ja fraaseja (tähele panna > hoomata). Sanojen alkuperällä ei ollut merkitystä; hän lainasi sanoja murteista, lähisukukielistä ja vieraista kielistä. Suomessa ja Unkarissa purismi on vastustanut vieraiden ainesten käyttöä, mutta Virossa on oltu suopeita vierassanoille (toisaalta Aavikun oma ”purismi” torjui yhdyssanat). Aavikun merkittävin uudistus olivat tekosanat. Hänen mielestään sanaston runsaus määrää kielen arvon, ja tekosanojen luominen on paras ja rikkain sanainmuodostuskeino. Puhtaimmat tekosanat luodaan yhdistelemällä äänteitä (veenduma). Toiseksi voidaan jäljitellä vieraan kielen sanaa, mutta lopputuloksen on muistutettava virolaista sanaa (lünk ’aukko’ < saks. Lücke; reetma ’pettää’ < saks. verraten). Tätä on nimitetty ”esteettiseksi purismiksi”. Edelleen voidaan käyttää ns. sanataskuja: yhdistellään kielen sanoja äänteittäin (hõir ’voitonriemastus’ < hõiskama + rõõm). Aavikun 300 vartalosta on nykyään käytössä n. 30–40 kpl. Koska Aavik inhosi s:ää ja t:tä, hän suositti kirjakieleen suomen mallin mukaista -i-monikkoa ja lyhyttä monikon partitiivia (jossa ei ole -sid-päätettä) sekä lyhyempää illatiivia (majasse > majja). Nämä muodot on hyväksytty kirjakieleen varauksin, ja niitä voidaan käyttää runokielessä. Yleiskieleen ovat juurtuneet Aavikun ehdottamat rakenteet olnuksin (< oleksin olnut) ja tegemaks ’tehdäkse-’; se on muodostettu suomen mallin pohjalta. (Erelt 1989: 5.)
      Johannes Veski edusti kielenohjailusuuntaa, ja hän oli uudistuskysymyksissä maltillisempi kuin Aavik. Veski julkaisi vuonna 1913 artikkelin Eesti kirjakeele edasiarendamise-teedest. Hän oli koulutukseltaan kasvitieteilijä, ja johdonmukaisuus oli hänelle tärkeää. Veskin mielestä kehitysaiheet löytyvät kielestä itsestään. Jos Aavik edusti esteettisyyttä ja poikkeusmuotojen korostamista, Veskin linja oli kansanomaisuus, tarkoituksenmukaisuus, kielihistoriallisuus ja säännönmukaisuus. Veski kehitti kirjakieltä ensi sijassa murrepohjalta ja toi sanastoa esimerkiksi lääketieteeseen. Hän hyväksyi kyllä lainasanat erityisesti suomesta, mutta sanojen oli sovittava kieleen; vakiintuneita muotoja ei saa muuttaa ilman hyvää syytä. Rinnakkaismuodoista tuli valita kielihistoriallisesti oikea (siksi esimerkiksi nad tulid eikä tulivad). Veski oli menestyksekäs sanaseppo, ja hän sepitti runsaasti esimerkiksi johdoksia (ajastu, elamu, kahjur, koostama, läbima jne.). (Kask 1970: 353–382.)
      Kielenohjailusuunta hallitsi viron kirjakielen kehitystä n. vuosina 1925–35, kunnes Elmar Muuk (1901–41) yhdisti sen ja kielenuudistusliikkeen. Kielenuudistusliike ei kadonnut sodan takia vaan siksi, että intoilijoiden ihanteilla ei ollut mahdollisuuksia kirjakieleksi. Muuk julkaisi vuonna 1933 helppokäyttöisen Väike õigekeelsus-sõnaraamatun, josta otettiin useita painoksia. Muuk täsmensi f:n ja š:n käyttöä ja ehdotti muitakin pieniä tarkennuksia. Ensimmäinen normatiivinen kielioppi ilmestyi 1936: Johannes Aavikun Eesti õigekeelsuse õpik ja grammatika.
      1940-luvulle tultaessa viron kirjakieli oli saanut täysi-ikäiseksi ja tukevaksi. Kirjakieli perustuu pohjoisvirolaisiin murteisiin, mutta se sisältää aineksia myös Etelä-Viron murteista sekä kielenuudistusliikkeen aikaansaannoksia. Kielioppi ja sanasto ovat pysyneet melko muuttumattomina omaan aikaamme asti.

3.3.2. Neuvostoaika

Neuvostoajan ensimmäiset vuosikymmenet merkitsivät kirjakielen köyhtymistä. Kielenohjailijat olivat joko paenneet Ruotsiin (kuten Aavik, Andrus Saareste [1892–1964] ja Valter Tauli) tai kuolleet vankileireillä (kuten Elmar Muuk); vain Veski oli jäänyt Viroon. Kirjakielen perustaksi otettiin kansankieli, Aavikun työ kiellettiin, koska hän muka oli kansanvihollinen ja formalisti, ja 1930-luvun saavutuksia mitätönnettiin virallisesti. Vuonna 1953 julkaistu Väike õigekeelsuse sõnaraamat ei tavoittanut 1930-luvun tasoa. Sen ihanteena oli yleispuhekieli, ja siinä rajoitettiin mm. -i-monikon ja lyhyen illatiivin käyttöä (koska ne olivat Aavikun ehdottamia). Muutoinkin rinnakkaismuotojen käyttöä pyrittiin rajoittamaan, ja vain yksi muoto hyväksyttiin yleiskieleen. Se ilmensi aikakauden äärimmäisyyksiin menevää normittamista, joka näkyi kaikilla elämänaloilla. (Erelt 1989: 7.) Sanonta ”Mikä VÕSista puuttuu, se on väärin” ei ollut sutkaus (Saari 1979: 670).
      Vuoden 1960 Õigekeelsuse sõnaraamat on sekin pikkutarkka eikä juuri suvaitse rinnakkaismuotoja. Se on kuitenkin 1960-luvun perusteos. Vieraiden nimien kirjoitusasua muutettiin kansankielisemmäksi, lähelle ääntämistä; kirjoitettiin esimerkiksi Gaana, Haiiti, Kostariika, Bakuu. Tästä kiisteltiin melko paljon: joidenkuiden mielestä nimiä olisi pitänyt virolaistaa enemmänkin, kun taas yliopistolaiset vastustivat paikannimien virolaistamista. Käytännöstä onkin sittemmin luovuttu.
      Kun kielenohjailu oli 1950-luvulla hoidettu Neuvosto-Viron tiedeakatemian kielen ja kirjallisuuden laitoksessa (Nõukogude Eesti Teaduste Akadeemia Keele ja Kirjanduse Instituut), niin yhteisöllinen kielenohjailu sai oman laitoksensa v. 1960, jolloin luotiin valtion oikeakielisyyslautakunta (Vabariiklik Õigekeelsuskomisjon). Sen ensimmäinen toimikausi ajoittuu vuosiin 1960–62, ja 25-jäseninen lautakunta hylkäsi suurimman osan uudistusehdotuksista. Seuraava aktiivinen toimikausi oli 1972–77, jolloin laadittiin Õigekeelsussõnaraamat. Vuosina 1979–83 oikeakielisyyslautakunta suoritti Õigekeelsussõnaraamatun jälkitarkastuksen.
      Uusin Õigekeelsussõnaraamat ilmestyi vuonna 1976. Siihen on otettu paljon erikoisalojen sanastoa, koska erikoiskielten sanakirjoja ei tuohon aikaan ollut. Õigekeelsussõnaraamat on liberaalimpi kuin edeltäjänsä Õigekeelsuse sõnaraamat: sanoja ei enää normiteta muoto muodolta, ja kielenkäyttäjille jätetään enemmän valinnanvaraa. ”Oikeiden” muotojen oppiminen oli kielenkäyttäjille liian vaikeaa; eri variantteja ei kiirehditä poistamaan välittömästi. Õigekeelsussõnaraamat ei kuitenkaan ollut niin liberaali kuin ehkä olisi ollut aiheellista: siinä normitetaan ääntämispiirteitä, joita ei merkitä kirjoitusasuun (III kestoaste, liudennus, paino). Kokonaisuutena Õigekeelsussõnaraamat antaa kuvan 1960-luvun kirjakielestä, mutta mukaan on otettu jonkin verran puhekieltä. Paikannimistö on sekin hieman vanhentunut. Kielenkäyttäjät odottavatkin malttamattomina Keelekorralduse sõnaraamatua, jota paraikaa valmistellaan. Äidinkielen seuran kielitoimikunta aloitti toimintansa uudelleen vuonna 1993, ja se huolehtii nykyään kielenohjailusta.
      Vuonna 1988 alkoi ilmestyä Eesti kirjakeele seletussõnaraamat, josta tähän mennessä ovat ilmestyneet hakusanat a–plastiliin. Se on kuvaileva sanakirja (esimerkiksi kestoastetta, liudennusta eikä painoa ei ole merkitty), ja siinä on hyvin vähän, jos ollenkaan, normatiivista ainesta. Sanojen oikea käyttö tulee päätellä itse lukuisista esimerkeistä. Normatiivisen aineksen vähäisyys johtuu yksinkertaisesti siitä, että sanakirjan tekijät eivät saavuttaneet yksimielisyyttä monista kysymyksistä. (Neetar 1993.)
      Viron nykyiset kielenohjailuperiaatteet on muotoillut ennen kaikkea Henn Saari (1976: 164–173). Hänen mukaansa tarkoituksenmukaisuusperiaate on keskeisin. Kun Johannes Veskille tarkoituksenmukaisuus merkitsi teoreettista ihannetta, Saarelle tarkoituksenmukaisuus on sosiaalinen käsite. Hän korostaa kielen merkitystä yhteiskunnallisessa elämässä; mikä on tarkoituksenmukaista ihmisten välisissä suhteissa, on tarkoituksenmukaista myös kielessä. Säännönmukaisuuden, omaperäisyyden ym. noudattaminen kuuluu tarkoituksenmukaisuusperiaatteen alaisuuteen. Kielen itsenäisyyden säilyttäminen on Saaren keskeisimpiä kiinnostuksen kohteita. Uudistuskeinot olisi löydettävä omasta kielestä, vaikka se onkin vaikeampaa kuin lainaaminen. Olisi löydettävä tasapaino purismin ja lainaamisen välille.
      Viron kielenohjailussa oli pitkään otettava huomioon venäjän kielen hyöky. Virolaiset eivät halunneet matkia venäjää. Tällä hetkellä voimakkaimmat vaikutteet tulevat englannista ja suomesta, ja näiden kielten matkiminen on muodikasta. Psykologinen suhtautuminen näihin kieliin on erilaista kuin venäjään, ja kielenohjailijain on keksittävä uudet argumentit suomalais-englantilaista vaikutehyökyä vastaan.
      Saari johtaa kansankielisyysperiaatteen tarkoituksenmukaisuusperiaatteesta. Hänen ihanteenaan on olemassaoleva kieli, ei mikään abstrakti ihannekieli, kuten esimerkiksi Valter Taulilla (1968). Kansankielisyys ei ole alkukantaista vaan korkeatasoista, sillä se tyydyttää koko kansan tarpeita. Kirjakielen olisi eriydyttävä mahdollisimman vähän puhekielestä ja murteista (demokraattisuusperiaate). Ongelmat on ratkaistava a posteriori, ja periaatteiden luettelon olisi siksi oltava avoin eikä suljettu, kuten Taulilla.
      Kielenohjailija osoittaa kielenkäyttäjälle ainoastaan eri mahdollisuudet ja sen, mitä niiden valinnasta seuraa, mutta kielenkäyttäjä valitsee itse. Virolaiset eivät aina osaa valita itse, koska taustalla on painolastina vuosikymmenien määräilyperinne.
      Rajojen asemesta painotetaan nykyään rajojen sumeutta. Tämä näkökulma esitettiin ensimmäiseksi Prahan kielitieteellisessä piirissä (Pražský lingvistický kroužek) 1930-luvulla. Viron kielessä on esimerkiksi sanoja, joissa on astevaihtelu (õppima-tyyppi), ja sanoja, joissa ei ole astevaihtelua (muutuma-tyyppi). Näiden välimaastoon jää joukko sanoja, joista ei voida sanoa, onko niissä astevaihtelua vai ei (lõpeb ~ lõppeb, suleb ~ sulgeb, satub ~ sattub), sillä eri puhujilla on eri käsitys. Ennen vanhaan oikeakielisyyssanakirjoissa määritettiin tarkasti raja ja mainittiin jokaisesta verbistä, kumpaan luokkaan se kuuluu (epävarmoista tapauksista kielenhuoltajat äänestivät). Nykyään monista sanoista on hyväksytty molemmat muodot, eli sääntöjen raja-alueilla vaikuttaa kaksi sääntöä. (Vrt. Heikki Paunosen [1984: 146–147] taulukkoon tiettyjen imperfektimuotojen -ti- ~ -si-vaihtelusta.) Myöskään yhteen ja erikseen kirjoittamista ei enää säädellä ehdottomasti. (Erelt 1989: 10.)

4. LOPUKSI

Vaikka suomi ja viro ovat läheisiä sukukieliä, niiden kehitys ja kielenohjailun historia ovat olleet melko erilaisia. Tämä on johtunut useista historian asiaintiloista. Virossa oli alun perin olemassa kaksi kirjakieltä, niiden kesken kehkeytyi kamppailu, ja pohjoisviro voitti; eteläviroa voidaan pitää viron kielen rikastajana, ei sen tasavertaisena osana. Tällainen tilanne on hieman puolueellinen, sillä se asettaa pohjoisvirolaiset parempaan asemaan. Suomen kirjakieli puolestaan on koostettu eri murteiden pohjalta, eikä se ole alkuperin ollut kenenkään äidinkieli. Kaikki suomalaiset ovat tasaveroisessa — oikeastaan yhtä huonossa — asemassa sen edessä. Suomen yleiskieli on keinotekoinen ja siksi mielestäni tasa-arvoinen konstruktio. (Tasa-arvosta yhteisen kielen valinnassa ks. Tauli 1968: 199.)
      Viron kielen kehitystä on mutkistanut Viron vaikea poliittinen kohtalo. Maa on ollut milloin saksalaisten, milloin venäläisten hallinnassa; viimeksi se oli lähes puoli vuosisataa neuvostomiehityksen alaisena. Neuvostomiehittäjät eivät suhtautuneet suopeasti kansalliskielen vaalimiseen. En tiedä, ovatko tosia ne huhut, joiden mukaan Moskovassa olisi salaa päätetty viron kielen täydellisestä hävittämisestä vuoteen 2000 mennessä, mutta jotain voidaan päätellä vaikkapa siitä, että Eesti kirjakeele seletussõnaraamatun käsikirjoitus lojui painamatta yli kaksi vuosikymmentä (näytevihko ilmestyi v. 1961, ensimmäisen niteen ensimmäinen vihko 1988!).
      Suomessa ei julkaistu virallisen kielenhuollon toimesta Õigekeelsussõnaraamatun kaltaisia kirjakielen kuvauksia, vaan kielenoppaiden laatiminen on jäänyt yksityisten kielitieteilijöiden — ennen kaikkea E. A. Saarimaan, Terho Itkosen ja Osmo Ikolan — tehtäväksi; he ovat kyllä osallistuneet viralliseen kielenhuoltoon mm. suomen kielen lautakunnassa. Heidän kielioppaansa saattavat joskus jättää kuitenkin epäselväksi, mikä aines on virallisesti hyväksyttyä ja mikä kirjoittajan omia ehdotuksia.
      On kieltemme historiassa toki yhtäläisyyksiäkin. Kieli oli 1800-luvulta alkaen tärkeä kansallistunteen kohottaja kummassakin maassa. Itsenäistymistaistelu miellettiin kamppailuksi myös oman kielen ja kulttuurin puolesta. Kansallisvaltioiden turvaton asema suuren siirtomaavallan naapurina on ylläpitänyt ihmisten levottomuutta, ja he ovat turvautuneet kansallissymboleihinsa, kuten kieleen. Se johti pitkälliseen purismikierteeseen, jota kesti yli vuosisata. Vasta 1990-luvun puolessavälissä voi maallikkojenkin keskuudessa havaita merkkejä sallivammista ja joustavammista kieliasenteista.

LÄHTEET

Aavik, Johannes 1924: Keeleuuenduse äärmised võimalused. Istandik, Tartu.
Berger, Peter — Luckmann, Thomas 1994: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. Suomentanut Vesa Raiskila. Gaudeamus, Helsinki. [The Social Construction of Reality, 1966.]
Erelt, Tiiu 1989: Viron kielen ohjailu. Historiallinen kehitys ja nykytilanne. — Kielikello 1 (21. vsk.), s. 5–12.
Haarala, Risto 1994: Suomen kielen perussanakirja — Nykysuomen sanakirjan perillinen. — Kielikello 3 (26. vsk.), s. 4–5.
Hakulinen, Lauri 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Otava, Helsinki.
Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, Helsinki.
Ikola, Osmo 1984: Suomen kielen historia. — Nykysuomen rakenne ja kehitys 2 (toim. Heikki Paunonen ja Päivi Rintala), s. 111–138. Tietolipas 95. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Ikola, Osmo 1988: Agricolan äidinkieli. — Mikael Agricolan kieli (toim. Esko Koivusalo), s. 25–68. Tietolipas 112. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Ikola, Osmo 1994: Kielenhuollon tehtävät nykyhetkellä. — Kielikello 4 (26. vsk.), s. 3–6.
Itkonen, Terho 1975: Näillä näkymin. Kirjoituksia nykysuomesta ja sen huollosta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 316. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kask, Arnold 1970: Eesti kirjakeele ajaloost I–II. Tartu Riiklik Ülikool, Tartu.
Kekäläinen, Marja 1980: Kielellisen normin käsitteestä ja kielenhuollon periaatteista. — Folia fennistica & linguistica. Näkökulmia äidinkielenopetukseen ja kielenhuoltoon (toim. Heikki Paunonen ja Riitta Koivumäki), s. 103–171. Tampereen yliopiston Suomen kielen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 2. Tampere, Tampereen yliopisto.
Lehikoinen, Laila — Kiuru, Silva 1989: Kirjasuomen kehitys. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, Helsinki.
Lehtinen, Marja 1994: Sanoja, merkityksiä, ohjeita. Eräs näkökulma Perussanakirjaan. — Kielikello 3 (26. vsk.), s. 5–10.
Mägiste, Julius 1970: Vanhan kirjaviron kysymyksiä. Tietolipas 64. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Neetar, Helmi 1993: Kirjakeele tähtteos vaekausil. — Keel ja Kirjandus 10 (36. vsk.), s. 633–636.
Normet, Leo 1990: Värvimängud rütmirõõmud. Selle sajandi loomesuundi. Eesti Raamat, Tallinn.
Paunonen, Heikki 1984: Vapaasta vaihtelusta. [1974.] — Nykysuomen rakenne ja kehitys 2 (toim. Heikki Paunonen & Päivi Rintala), s. 139–154. Tietolipas 95. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Räikkälä, Anneli 1995: Menneiltä vuosilta. — Kielikello 1 (27. vsk.), s. 3–17.
Saari, Henn 1976: Keelehääling. Valgus, Tallinn.
Saari, Henn 1979: Kirjakeele saatus 1. Vaade sajandile. — Keel ja Kirjandus 11 & 12 (22. vsk.), s. 661–670 & 712–723.
Sajavaara, Paula 1995: Kielenohjailu ja ohjailtu kieli. [Lisensiaatintyö.] Moniste. Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitos. [Kopio säilytteillä muoto-opin arkistossa Castrenianumissa.]
Sepänmaa, Yrjö 1989: Kirjallisuus taiteenlajina. — Parnasso 5 (39. vsk.), s. 283–293.
Setälä, E. N. 1894: Oikeakielisyydestä suomen kielen käytäntöön katsoen. — Valvoja 1 & 2 (14. vsk.), s. 81–99 & 190–217.
Tauli, Valter 1968: Keelekorralduse alused. Eesti Teaduslik Selts Rootsis 4. Vaba Eesti, Upsala.
Weske, Mihkel 1879: Eesti keele healte õpetus ja kirjutuse wiis. Eesti kirjawara 1. Schnakenburg, Tartu.