Arvostelu julkaistiin alun perin Kulttuurivihkojen
numerossa 5/2003 (31. vsk.), s. 10–11.
Arvostelu julkaistiin myös kokoelmassa
Valitetut teokset (s. 409–412) vuonna 2014.

Klassikkoelokuvien DVD-julkaisuja on tervehdittävä ilolla, sillä enimmäkseen kauppojen hyllyt pursuavat megahittien monikanavamarkkinointia ja DVD-levyjen avulla elokuvat pannaan vain tuottamaan vielä kerran. Suurista auteureista Alfred Hitchcock on kuitenkin ollut DVD-hyllyissä edusteilla. Myös Ingmar Bergmania on nykyään kiitettävästi joskaan ei kattavasti saatavilla Tartan Videon julkaisusarjassa. Muiden muassa Mansikkapaikasta (1957) on julkaistu kuvan- ja äänenlaadultaan ensiluokkainen levy.
      Mansikkapaikka on Bergmanin rakastetuimpia elokuvia, muodoltaan eheä, aiheeltaan yleisinhimillinen, näyttelijäntyöltään häikäisevä. Yhden vuorokauden tapahtumiin on sisällytetty takautumien avulla kokonaisen ihmiselämän pettymykset. Mansikkapaikka on myös varhaisia road-movie-lajityypin edustajia. Ulkoisen matkan ohella elokuvassa tehdään sisäinen, psykoanalyyttinen matka kohti torjuttua totuutta. Tässä suhteessa Mansikkapaikka on onnistuneempi kuin Kesäinen leikki (1950), jossa menneisyyden uusi läpieläminen sinänsä johti psyykkiseen vapautumiseen.
      Psykologinen tapahtuminen on Mansikkapaikassa tärkeämpää kuin ulkoinen juoni. Päältä katsoen elokuvassa ei paljon tapahdu: iäkäs professori Eberhard Isak Borg (Victor Sjöström) matkustaa kesäisen Ruotsin halki Lundiin, jossa hänet vihitään riemutohtoriksi; matkan varrella käydään katsomassa 96-vuotiasta äitiä (Naima Wifstrand) ja vanhaa kesäasuntoa ja melkein joudutaan auto-onnettomuuteen; välillä professori nukkuu.
      Ulkoisten tapahtumien vaatimattomuutta tasapainottaa sisäisen kehittelyn rikkaus ja uudenlainen kuvaustapa. Isak Borg joutuu kohtaamaan ikäviä totuuksia, jotka hän on torjunut ja eristänyt kliinisen pikkutarkasti: hänestä on tullut tunteeton egoisti. Unissaan hän joutuu kohtaamaan nuoruutensa ratkaisevat pettymykset, jotka muokkasivat hänen persoonallisuuttaan. Nuoruudenrakastettu Sara (Bibi Andersson) menikin naimisiin Isakin veljen Sigfridin (Per Sjöstrand) kanssa; Isakin vaimo Karin (Gertrud Fridh) oli uskoton. Ongelmat tuntuvat periytyneen, sillä pojan Evaldin (Gunnar Björnstrand) avioliitto Mariannen (Ingrid Thulin) kanssa rakoilee. Kun tapahtumat nyt otetaan uuden tutkistelun kohteeksi tietäen, mitä niistä seurasi, se tarjoaa mahdollisuuden persoonallisuuden tarkistamiseen — niin kuin psykoanalyysissa tapahtuu.
      Jörn Donner kiinnitti huomiota siihen, miten isyys puuttuu elokuvasta moninkertaisesti: Isakin isää ei nähdä ennen kuin viimeisessä kohtauksessa; Isak ei suhtaudu poikaansa Evaldiin kovinkaan isällisesti; Evald ei halua tulla isäksi; eikä Isak ole varma siitä, onko hän Evaldin isä. Näin silmiinpistävä poissaolo saa pohtimaan, käsitteleekö elokuva pohjimmiltaan sittenkin pojan ja isän suhdetta — vieläpä aivan erityisestä näkökulmasta, jota psykoanalyytikot nimittävät oidipaaliseksi.
      Mansikkapaikassa korostuu näet ratkaisevasti ulkopuolisuus, ”kolmanneksi pyöräksi” jääminen. (Yksinäisyys on Isakin ”tavallinen rangaistus”, mutta kyse on nimenomaan ulkopuolisuuden aiheuttamasta yksinäisyydestä.) Isak toivoo Saran rakkautta omakseen, mutta Sara valitseekin Sigfridin ja Isak joutuu tarkastelemaan heidän keskinäistä onneaan ulkopuolelta. Yhtä lailla Isak jää ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, kun vaimo etsii onnea rakastajan (Åke Fridell) sylistä metsäaukealla. Ulkopuolisuuden teemaa heijastavat myös sivuhenkilöt: peukalokyytiläis-Saralla (Bibi Andersson) on kaksi kosijaa, ja väistämättä toinen jää ulkopuoliseksi; vielä ei vain ole ratkennut, kumman niin käy. Myös Isakin kuolemanpelko voidaan liittää tähän yhteyteen, sillä ajattelemme kuoleman tekevän meistä ulkopuolisia kaikkeen elävään nähden.
      Nämä kaikki ovat kuitenkin perimmäisen oidipaalisen asetelman johdannaisia; on kuin torjunta olisi päästänyt ne tietoisuuteen vain suojellakseen kaikkein raskainta ydintään, varsinaista oidipuskompleksia. (Kastraatioahdistukseenkin viitataan vain epäsuorasti, kun Isak haavoittaa kätensä katsellessaan Saran ja Sigfridin onnea ikkunan läpi.) Lapsuuden oidipusasetelmassa on kysymys ulkopuolisuudesta mutta paljon tuskallisemmassa ja kokonaisvaltaisemmassa muodossa, joka tuntuu kuolemaakin pahemmalta: lapsi joutuu havaitsemaan, että äidillä ja isällä on keskinäisiä rakkauden muotoja, joista hän ei pääse osalliseksi eikä heikommuutensa vuoksi pysty kilpailemaan; vauva on niistä kiistämättömin todiste. Havainnon tuskallisuus perustuu varhaisten tunnesuhteiden kiihkeyteen ja kokonaisvaltaisuuteen.
      Perimmäistä oidipuskompleksia kuitenkin työstetään elokuvassa epäsuorasti. Tämä ilmenee helpotuksen ja tyydytyksen tunteesta, jonka viimeinen kohtaus tuottaa sekä Isakille että katsojalle. Sara kuljettaa Isakia kädestä pitäen kannaksen toiselle puolen, missä isä ja äiti istuvat ongella — isällä ongenvapa terhakkaasti pystyssä! — ja vilkuttavat etäältä Isakille. Myöhempien koettelemusten työstäminen on auttanut häntä hyväksymään äidin ja isän keskinäisen onnen. Elokuvan musiikki ilmentää kauniisti tunneristiriidan ratkeamista, kun dissonoiva harmonia purkautuu kirkkaaseen toonikasointuun.
      Tarinankerronnan tapaa voi tässä elokuvassa vain ihailla. Bergman yhdistää monenlaisia tyylejä aina August Strindbergistä ja saksalaisesta ekspressionismista lähtien, ja Victor Sjöströmin kasvot ilmaisevat ja kuljettavat tarinaa. Unijaksot ovat moderneja ja nerokkaita, ja niitä ovat jäljitelleet niin Woody Allen (Toinen nainen) kuin David Cronenberg (Spider). Peili ja matka ovat tärkeitä symboleja: peilistä ihminen joutuu näkemään omat kasvonsa sellaisenaan, ja matka edustaa Isak Borgin kulkua itsetuntemukseen. Viisariton kello kunnioittaa Sjöströmin omaa ohjaajantyötä (Karin Ingmarintytär). Kameratyö on hillittyä ja myötäelävää, ja kamera liikkuu vain tarvittaessa.
      Digitaalinen julkaisu on laadukas. Televisiosta katsottaessa mustavalkoisen kuvan laatu on kirkas ja terävä, kuva ei ajelehdi, ja syvätarkat otot pääsevät oikeuksiinsa. Ääniraita on selvä ja dynaaminen; vain hienoinen säröytyminen ilmaisee, miten vanhasta materiaalista on kysymys. Levyssä on englanninkielinen tekstitys, jonka voi asettaa pois. Lisäominaisuudet ovat vaatimattomat, toisin kuin USA:laisen Criterionin julkaisussa: ei kommenttiraitaa, ei dokumenttia — vain julkaisusarjan mainoselokuva ja englanninkielisiä tekstiruutuja.