Armollinen Asetus

Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle 6 p:nä joulukuuta 1869 annetun Kirkkolain suomenkielisen tekstin muuttamisesta toisin kuuluvaksi.

Annettu Pietarhovissa 24 (11) p:nä lokakuuta 1908.

________________

Keisarillinen Majesteetti on Pietarhovissa ollessansa 11/24 p:nä lokakuuta 1908 suvainnut Armossa vahvistaa Suomen viidennen yleisen kirkolliskokouksen esittämän ja Suomen Eduskunnan hyväksymän ehdotuksen uudeksi suomenkieliseksi tekstiksi voimassaolevaan Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle 6 p:nä joulukuuta 1869 annettuun Kirkkolakiin ja siis säätää, että mainittu laki suomenkielisessä asussaan tulee kuulumaan niinkuin seuraa.

Kirkkolaki

Suomen Suuriruhtinaanmaan evankelis-luterilaiselle kirkolle.

 

ENSIMÄINEN OSA.
Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta yleensä.

ENSIMÄINEN LUKU.
Kirkon tunnustuksesta.

1 §.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka, perustuen Jumalan pyhään sanaan, vanhan ja uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, on ilmilausuttu vanhimman kirkon kolmessa päätunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ynnä muissa luterilaisen kirkon niin sanottuun sovintokirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa, ja pitää tunnustuksen korkeimpana lakina sen näissä tunnustuskirjoissa selvästi lausutun järkähtämättömän totuuden, että Jumalan pyhä sana on ainoa ohje, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvosteltava.

2 §.

Kirkon pyhät toimitukset ovat tämän tunnustuksen mukaisesti suoritettavat; ja sentähden ne kirkolliset kirjatkin, niinkuin kirkkokäsikirja, virsi- ja evankeliumikirja sekä katkismus, jotka hyväksytään seurakunnissa julkisesti käytettäviksi näissä toimituksissa, pitää olla tehdyt saman tunnustuksen mukaisesti.

TOINEN LUKU.
Kirkon jäsenistä.

3 §.

Jäseniksi kirkon yhteyteen otetaan: lapsia pyhän kasteen sakramentin kautta; johonkin muuhun kristittyyn kirkkoyhdyskuntaan kuuluvia, oikein kastettuja, sen kautta että tekevät evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen; niitä, jotka eivät ole oikein kastettuja, sekä niitä, jotka eivät ole kristittyjä eivätkä enää lapsia, sen kautta että tekevät saman tunnustuksen ja sitten saavat kasteen.

4 §.

Kirkon jäsenillä on oikeus vapaasti nauttia kirkon etuja. Ne, jotka ovat syntyneet evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvista vanhemmista, saavat kasteen kautta oikeuden kristilliseen kasvatukseen ja opetukseen sekä, tarpeellisen opetuksen ja sitä seuraavan kasteenliitonuudistuksen jälkeen, oikeuden nauttia Herran pyhää ehtoollista ja kirkon muita etuja. Toista uskontunnustusta olevat kristityt sekä ne, jotka eivät ole kristittyjä, saavat, kun siirtyvät evankelis-luterilaiseen kirkkoon, tämän siirtymisen kautta oikeuden kirkon etuihin.

5 §.

Kirkon jäsenet ovat velvolliset viettämään kristillissiveellistä elämää, ahkerasti käymään julkisessa jumalanpalveluksessa ja muutenkin käyttämään hyväksensä kirkon armonvälikappaleita, avioliittoon mennessänsä antamaan kirkon pyhittää sen säädetyllä tavalla, niin myös kastattamaan lapsensa ja toimittamaan niille kristillisen kasvatuksen sekä evankelis-luterilaisen kirkon periaatteiden mukaisen kristinopinopetuksen.

6 §.

Jos evankelis-luterilaisen kirkon jäsenellä havaitaan olevan harhaoppisia mielipiteitä, koettakoon kirkko, niinkuin XII luvussa sanotaan, perinpohjaisella opetuksella ja lempeästi varottamalla saattaa häntä huomaamaan erehdyksensä. Jos hän ei ota siitä ojentuaksensa, vaan pysyy erehdyksessään ja haluaa vakaumuksensa nojalla erota tämän kirkon yhteydestä ja siirtyä toiseen kirkkoyhdyskuntaan, älköön kirkko häntä siitä estäkö.

KOLMAS LUKU.
Kirkon järjestysmuodosta.

7 §.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet ovat jaetut kirkkoseurakuntiin, joiden kunkin ulkonainen alue on kirkkokunta.

8 §.

Kukin evankelis-luterilainen kristitty on sen seurakunnan jäsen, jossa hän on kirkonkirjoissa, ja on osallinen sen oikeuksissa ja velvollisuuksissa.

9 §.

Sen ohessa että kirkon yksityisillä jäsenillä on 4 §:ssä mainittu oikeus, on kukin seurakunta semmoisenaan oikeutettu itse hoitamaan asioitansa ja omaisuuttansa, niinkuin tässä kirkkolaissa tarkemmin sanotaan.

10 §.

Kunkin seurakunnan tulee, niiden velvollisuuksien lisäksi, jotka 5 §:n mukaan kullakin yksityisellä kirkon jäsenellä on, myöskin olla osallisena niiden varojen hankkimisessa, joita tarvitaan kaiken sen voimassa pitämiseen, mikä kuuluu seurakunnan kirkollisiin asioihin, niinkuin siitä on erittäin säädetty.

11 §.

Jumalan sanaa julkisesti saarnaamassa, pyhiä sakramentteja hoitamassa ja muita kirkollisia toimituksia suorittamassa sekä kristillisestä elämästä muuten huolta pitämässä tulee kussakin seurakunnassa olla yksi tahi useampi pappi, joiden velvollisuudet ja oikeudet ovat tarkemmin määrätyt tämän kirkkolain kolmannessa osassa. Kullakin seurakunnan jäsenellä olkoon kuitenkin oikeus, jos tahtoo, mihin kirkolliseen toimitukseen tahansa käyttää toisessa seurakunnassa palvelevaa pappia, tämän suostumuksella.

12 §.

Seurakunnan yhteisiä asioita hoitaa osittain yleinen kirkonkokous, osittain sellaisessa kokouksessa valittu kirkkoneuvosto; sen ohessa pitää lähempää huolta kirkon omaisuudesta niinikään kirkonkokouksessa erittäin valittu kirkonisännöitsijä.

13 §.

Seurakuntien kirkollishallitusta varten on maa jaettu hiippakuntiin ja kukin hiippakunta rovastikuntiin. Hiippakunnassa hoitavat tätä hallitusta piispa ja tuomiokapituli, ja kutakin rovastikuntaa valvoo lähemmin rovasti.

14 §.

Kirkon ylin hallitus koko maassa on Suomen hallituksen asia, ja sitä hoidetaan erittäin säädetyllä tavalla. Oikeuttansa ehdottaa lakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, käyttää kirkko itse edusmiestensä kautta kirkolliskokouksessa, mutta kirkolliskokouksessa ehdotettujen lakien tutkiminen ja vahvistaminen on Keisarin ja valtiopäiville kokoontuneiden Suomen Valtiosäätyjen tehtävä. Asioista, jotka koskevat kirkon suhdetta valtioon tahi toista uskontunnustusta olevaan kirkkoyhdyskuntaan, tulee kirkolliskokouksen aina antaa lausuntonsa. Kaikki asiat, jotka tulevat kirkolliskokousten päätettäviksi, ovat edeltäpäin hiippakuntain pappeinkokouksissa valmisteltavat.

15 §.

Jos nousee kysymys ennestään olevain seurakuntain jakamisesta, yhdistämisestä, lakkauttamisesta tahi muusta muuttamisesta, taikka uusien seurakuntain perustamisesta, tahi kirkkojen käyttämättömäksi jättämisestä tai yhteenrakentamisesta, niin on se, sittenkuin asianomaiset seurakunnat ja tuomiokapituli ovat antaneet siitä lausuntonsa, jätettävä senaatin tutkittavaksi ja ratkaistavaksi. Sellaisen kysymyksen saakoon seurakunta, tehtyänsä siitä päätöksen kirkonkokouksessa, taikka piispa, pidettyänsä tarkastuksen, ilmaantuneista syistä tuomiokapitulissa nostaa, niinikään tuomiokapituli itse, milloin sen katsoo tarpeelliseksi. Kun kysymys on nostettu, kuulusteltakoon joko yhteisissä tahi erityisissä kirkonkokouksissa asianomaisten seurakuntain mieltä kaikista asiaan kuuluvista seikoista, ja tuomiokapituli lähettäköön sitten asian ynnä oman lausuntonsa ja kirkonkokousten pöytäkirjat senaattiin.

16 §.

Uusien papinvirkain perustaminen ja ennestään olevain lakkauttaminen seurakunnissa olkoon seurakuntain omassa vallassa, ja niiden tulee kirkonkokouksessa siitä sopia. Kirkonkokouksen päätös on kuitenkin jätettävä tuomiokapitulin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi.

17 §.

Kysymys uusien hiippakuntain perustamisesta taikka ennestään olevain muuttamisesta voidaan nostaa kirkolliskokouksessa; ja kokouksen siitä tekemä ehdotus on jätettävä Keisarin tutkittavaksi ja ratkaistavaksi. Rovastikuntain jaon määrätköön tuomiokapituli asianhaarain mukaan.

TOINEN OSA.
Kirkon pyhistä toimituksista.

NELJÄS LUKU.
Yhteisestä ja yksityisestä jumalanpalveluksesta.

18 §.

Yhteinen, julkinen jumalanpalvelus on kautta koko maan pidettävä kirkoissa joka sunnuntai ja sitä paitsi seuraavina vanhastaan kristikunnassa vietettyinä juhlapäivinä, nimittäin: joulupäivänä, toisena joulupäivänä, uudenvuodenpäivänä, loppiaisena, Maarian ilmestyspäivänä, pitkänäperjantaina, toisena pääsiäispäivänä, helatorstaina, toisena helluntaipäivänä ja Johannes kastajan päivänä.

19 §.

Puolipäiväjumalanpalvelus on mainittuina päivinä pidettävä kaikissa seurakunnissa sekä maalla että kaupungeissa.

Ehtoojumalanpalvelus on pidettävä niissä kaupungeissa, joissa kaksi pappia tahi useampi toimittaa virkaa samassa kirkossa. Muissa kaupungeissa ja maallakin pidettäköön niinikään, missä paikkakunnalliset olot sallivat, ehtoojumalanpalvelus, josta asianomainen tuomiokapituli, kuulusteltuansa papiston ja seurakuntien mieltä, antaa tarkempia määräyksiä.

Aamujumalanpalvelus on pidettävä kaikissa niissä seurakunnissa, sekä maalla että kaupungeissa, missä ei pidetä ehtoojumalanpalvelusta, ja silloin saarnataan Kristuksen kärsimisen historiasta paaston aikana sekä katkismuksesta sinä vuodenaikana, jonka papisto ja seurakunta, asiasta sovittuansa, katsovat soveliaimmaksi. Sitä paitsi on aamujumalanpalvelus pidettävä ensimäisenä joulu-, pääsiäis- ja helluntaipäivänä, missä asianhaarat eivät sitä estä.

20 §.

Kaupungissa on joka viikko pidettävä rukoushetki raamatunselityksineen vähintäänkin yhtenä arkipäivänä, jonka papisto yksissä neuvoin seurakunnan kanssa määrää, mutta useamminkin, jos tuomiokapituli käskee, papiston ja seurakuntain mieltä kuulusteltuansa. Maalla olkoon sama laki, missä paikkakunnalliset ja muut olot sen aiheuttavat ja sallivat. Kaupungeissa on rukoushetki ynnä saarna Kristuksen kärsimisen historiasta pidettävä pääsiäisen edellisen viikon neljänä ensimäisenä arkipäivänä.

21 §.

Yhteinen jumalanpalvelus edellämainittuina päivinä on toimitettava siinä järjestyksessä, kuin käsikirja määrää; ja pappi älköön mielivaltaisesti siitä poiketko, ellei nimenomaan ole sallittu jossakin tapauksessa menetellä asianhaarain mukaan.

22 §.

Julkinen jumalanpalvelus muina joko kirkollisina tahi yhteiskunnallisina juhlapäivinä, olivatpa ne rukous-, riemu-, kiitos- tahi valituspäiviä, toimitetaan niinkuin siitä joko on säädetty taikka vastedes yleisiä tahi erityisiä tilaisuuksia varten ehkä määrätään.

23 §.

Saarna on jokavuotisina sunnuntai- ja juhlapäivinä pidettävä näiksi päiviksi käsi- ja evankeliumikirjassa määrätyistä teksteistä. Muina päivinä, milloin pidetään jumalanpalvelus, saarnataan teksteistä, jotka joko siksi kertaa määrätään taikka saarnamies vapaasti valitsee.

Älköön, 126 §:ssä säädetyn edesvastauksen uhalla, saarnaan sekoitettako sellaista, mikä ei oppiin kuulu, älköön varsinkaan semmoista, joka saattaa synnyttää hengellisiä epäilyksiä tahi yhteiskunnallisia levottomuksia, taikka joka sisältää loukkaavan viittauksen erityiseen henkilöön, taikka johtaa huomiota seurakunnassa ennestään tuntemattomiin hairahduksiin ja synteihin, joiden mainitseminen on enemmän pahennukseksi kuin parannukseksi.

24 §.

Veisuussa on käytettävä hyväksytyssä virsikirjassa olevia virsiä, ja olkoon saarnamiehen vallassa määrätä, mitkä virret tahi virren värsyt ovat jumalanpalveluksessa veisattavat.

25 §.

Veisuuta saapi jumalanpalveluksessa sunnuntai- ja juhlapäivinä säestää uruilla tahi muilla sopivilla soittimilla; ja olkoon tämän asian järjestäminen kunkin seurakunnan omassa vallassa.

26 §.

Ne rukoukset ja esirukoukset, jotka käsi- ja evankeliumikirjassa ovat julkista jumalanpalvelusta varten säädetyt, taikka jotka erityisiä tilaisuuksia varten ehkä määrätään, ovat pidettävät niin, kuin ne sisällykseltään ovat vahvistetut. Esirukoukset sairasten puolesta, samoin kuin rukoukset ja kiitokset lapsensynnyttäjäin kirvotuksesta, tahi sairasten parantumisesta, tahi sattuneista kuolemantapauksista, tahi muista seurakuntaa koskevista asioista, pitäköön saarnamies tilaisuutta varten valituilla sanoilla lyhyesti ja yksinkertaisesti.

27§.

Jumalanpalvelus sekä mitä siihen kuuluu on kussakin seurakunnassa niiden toimitettava, joille saarnavirka siellä on uskottu. Muu pappi älköön siihen sekaantuko kirkkoherran luvatta, jos tämä on saapuvilla, taikka siellä virkaa toimittavan papin suostumuksetta, taikka rovastin tahi tuomiokapitulin määräyksettä, ellei hätätila sitä vaadi.

28§.

Jos pappi, jonka olisi pidettävä jumalanpalvelus, taudin tahi muun edeltäpäin arvaamattoman esteen takia ei voi sitä pitää, saapukoon jumalanpalvelusta toimittamaan se seurakunnan papeista, joka likimpänä asuu taikka ensiksi saapi esteestä tiedon.

29 §.

Jos papille, joka yksin toimittaa virkaa seurakunnassa, tulee semmoinen este, taikka jos seurakunnassa, jossa on useampia pappeja, kaikki yht’aikaa tulevat kykenemättömiksi jumalanpalvelusta toimittamaan, kun seurakunta sitä varten on kokoontunut, pitäköön joko joku kirkkoneuvoston jäsen, tahi joku seurakunnan vanhin, tahi lukkari, sittenkuin virsi on veisattu, aamurukouksen, lukekoon päivän tekstin ja sitä käsittelevän saarnan jostakin hyväksytystä postillasta, ja päättäköön toimituksen tavallisilla kirkkorukouksilla ja siunauksella.

30 §.

Kaikkien tulee koettaa saapua kirkkoon jumalanpalveluksen alkuun ja olla siinä sen loppuun asti. Jos joku käytöksellään häiritsee hartautta jumalanpalveluksessa, meneteltäköön häntä kohtaan niinkuin XIII luvussa sanotaan.

31 §.

Puolipäiväjumalanpalvelus alotettakoon yleensä kello kymmenen aamupäivällä älköönkä sitä viivytettäkö muiden kirkollisten toimitusten tähden; mutta kaupungissa, jossa sama kirkko on kahden tai useamman seurakunnan käytettävänä, määrätköön tuomiokapituli, neuvoteltuansa seurakuntien kanssa, minä aikoina puolipäiväjumalanpalvelukset ovat pidettävät. Sama olkoon laki maalaisseurakunnista, joissa eri kielten tähden eri puolipäiväjumalanpalvelukset pidetään, sekä ajasta, milloin aamu- ja ehtoojumalanpalvelus on alotettava. Jos muuten jollakin paikkakunnalla olosuhteet vaativat ajan muuttamista, olkoon tuomiokapitulilla valta antaa siitä määräys, kuulusteltuansa asianomaisen seurakunnan mieltä.

32 §.

Yksityistä hartautta pitäköön perheenisäntä usein kodissansa niiden kanssa, jotka siellä oleskelevat, ja seurakunnan papin tulee sanalla ja esimerkillä siihen vakavasti kehottaa sanankuulijoitansa.

33 §.

Yksityisiä hartausseuroja, joihin kokoontuu niin paljon ihmisiä, ettei niitä sovi lukea kotihartaudeksi, saadaan myös pitää ilman asianomaisen papiston välitöntä johtoa; kuitenkaan ei, ilman kirk[k]oherran erityistä lupaa, sillä aikaa kuin yhteistä jumalanpalvelusta seurakunnassa pidetään. Seurakunnan pappien tulee, mikäli heidän aikansa myöntää, käydä sellaisissa yksityisissä hartausseuroissa. Jos niissä joku, joka ei ole pappi taikka ei ole saanut asianomaista lupaa julkisesti saarnata, rupeaa pitämään opetuspuheita, jotka ovat vastoin evankelista oppia tahi aikaansaavat häiriöitä, niin kirkkoneuvosto kieltäköön häntä sellaista opetustointa vastedes seurakunnassa pitämästä. Sitä kohtaan, joka tällaisia hartauskokouksia panee toimeen niillä ajoin, jolloin niitä ei ole lupa pitää, taikka joka vastoin kirkkoneuvoston kieltoa pitää niissä opettajan tointa, menetellään niinkuin XIII luvussa sanotaan.

VIIDES LUKU.
Kasteesta.

34 §.

Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien vanhempain lapset ovat ilman tarpeetonta viivytystä pyhään kasteeseen saatettavat. Jos lapsen syntymisestä on kulunut kuusi viikkoa ja lapsi vielä on kastamatta, muistuttakoon seurakunnan kirkkoherra siitä lapsen vanhempia tahi edusmiehiä. Jos ei lasta sitten kahdeksan päivän kuluessa kasteta eikä päteviä esteitä voida näyttää, meneteltäköön vanhempia tahi edusmiehiä kohtaan niinkuin XIII luvussa on säädetty; mutta älköön lasta vastoin vanhempain tahi edusmiesten vakaasti ilmoitettua tahtoa saatettako kasteeseen.

35 §.

Lapsenkaste on papin toimitettava siinä järjestyksessä, kuin käsikirja määrää.

36 §.

Kaste toimitettakoon kirkossa taikka kotona, joko sen papin luona, jota siihen pyydetään, tahi lapsen vanhempain tai edusmiesten tahi jonkun muun luona, aina sen mukaan kuin pappi ja lapsen vanhemmat tahi edusmiehet siitä sopivat.

37 §.

Kun kaste kerran on oikein toimitettu, ei sitä saa uudistaa. Mutta jos pappi saa tiedon, ettei lapsi ole oikein kastettu, kastakoon hän sen, niinkuin se olisi kastamaton.

38 §.

Löytölapsen, jonka kasteesta ei voida saada luotettavaa tietoa, kastakoon käsikirjassa määrätyllä tavalla sen seurakunnan pappi, missä lapsi on löydetty.

39 §.

Jos lapsi on niin heikko, että pelätään sen kuolevan, ennenkuin ehditään saada pappia sitä kastamaan, kastakoon sen joku evankelis-luterilaista uskontunnustusta oleva hyvämaineinen kristitty siinä järjestyksessä, kuin käsikirja hätäkasteesta määrää.

40 §.

Hätäkaste on niin pian kuin mahdollista ilmoitettava kirkkoherralle ja, jos lapsi toipuu, vahvistettava käsikirjassa sanotulla tavalla.

41 §.

Juutalaiset ja muut, jotka eivät ole kristittyjä, ovat siirtyessään evankelis-luterilaiseen kirkkoon, kastettavat käsikirjassa säädetyllä tavalla.

42 §.

Kastettaessa pitää muutamia henkilöitä olla kummeina saapuvilla, ei kuitenkaan muita kuin evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, jotka ovat Herran pyhällä ehtoollisella käyneitä ja elämässänsä nuhteettomia. Kummit ovat papille ilmoitettavat, kun kastamista pyydetään.

KUUDES LUKU.
Kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta.

43 §.

Vanhempain ja holhoojain tulee kasvattaa lapsensa ja holhottavansa kristillisesti ja antaa tai hankkia heille tarpeellista evankelis-luterilaisen opin opetusta. Mestarit ja isännät, jotka ovat ottaneet toisten lapsia oppiin, palvelukseen tai muuten kotiinsa, pitäkööt samoin kuin vanhemmat huolta lasten kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta. Seurakunnan papiston on tätä valvominen.

44 §.

Jos vanhemmat, holhoojat, mestarit tai isännät tässä kohden laiminlyövät velvollisuutensa, ja lapsi on täyttänyt seitsemän vuotta eikä vielä mitään ole tehty sen opettamiseksi, niin kirkkoherra vuoden lukukinkereillä tai muussa sopivassa tilaisuudessa vakavasti kehottakoon heitä tekemään velvollisuutensa. Jos he kuitenkaan eivät tätä käskyä noudata, tulee kirkkoherran kehottaa lapsen kummeja tai läheisimpiä sukulaisia tässä kohden täyttämään vanhempain tai holhoojain velvollisuutta ja pitämään huolta lapsen kristillisestä opetuksesta.

45 §.

Jokainen seurakunta on velvollinen pitämään tointa siitä, ettei alituista tilaisuutta lukutaidon ja kristinopin opetuksen saamiseen puutu lapsilta, joiden vanhemmat ovat kykenemättömät siitä itse huolta pitämään, eikä myöskään orvoilta, joilla ei ole sukulaisia eikä holhoojia, jotka tahtoisivat tahi taitaisivat heitä kristillisesti hoitaa. Kirkkoherra valvokoon, että seurakunta oikein täyttää tämän velvollisuutensa.

46 §.

Antaaksensa huolellista kristinopinopetusta lapsille, jotka ovat tulleet siihen ikään ja saavuttaneet sen ymmärryksen kehityksen, mikä tarvitaan oikeaan Herran pyhällä ehtoollisella käymiseen, tulee papiston kussakin seurakunnassa joka vuosi pitää rippikoulua siinä järjestyksessä, kuin papisto kirkkoherran johdolla keskenänsä sopii; ja tuomiokapituli, kuulusteltuansa papiston ja seurakuntain mieltä asiasta, määrätköön, kuinka pitkä aika vuodesta tähän rippikouluopetukseen on käytettävä.

Jos vanhemmat ja edusmiehet haluavat saada lapsensa jonkun erityisen, oman tahi vieraan seurakunnan papin yksityisesti opetettaviksi, ja tämä pappi siihen suostuu, olkoon sellainen yksityinen rippikoulu luvallinen.

Jos vanhemmat tahi edusmiehet ovat vastahakoisia oikeassa ajassa laskemaan lapsiansa ja holhottaviansa rippikouluun, muistuttakoon heitä kirkkoherra heidän laiminlyönnistään ja siitä sielunvaarasta, joka rippikoulun viivytyksestä saattaa seurata; jos eivät ota kirkkoherran muistutuksesta ojentuaksensa, ilmoittakoon hän sen kirkkoneuvostolle.

47 §.

Mitkä lapsista voidaan pitää Herran ehtoolliselle valmistuneina, tutkikoon kirkkoherra yksissä neuvoin niiden pappien kanssa, jotka ovat olleet osallisina lasten opettamisessa. Lapsille, jotka ovat kaksi vuotta käyneet yhteistä rippikoulua, mutta joita ei kuitenkaan ole katsottu valmistuneiksi Herran ehtoolliselle pääsemään, on eri rippikoulu pidettävä.

48 §.

Niille lapsille, jotka rippikoulun päätettyänsä on katsottu kristillisesti valmistuneiksi uskonsa tunnustamaan ja Herran pyhällä ehtoollisella käymään, pidettäköön, kirkkoherran määrättävänä päivänä ja käsikirjassa tarkemmin säädetyllä tavalla, kirkossa julkinen kasteenliitonuudistustoimitus, jossa lapset tunnustavat uskonsa.

Lapset, jotka pätevistä, kirkkoherran tutkittavista syistä eivät voi olla yhteisessä kasteenliitonuudistustoimituksessa osallisina, laskettakoon erikseen ripille.

49 §.

Saadaksensa selville, mitenkä varsinkin nuoriso on edistynyt lukutaidossa ja kristinopintaidossa, ja millaiset kristinopin tiedot seurakunnalla yleensä on, sekä heitä niissä edelleen vartuttaaksensa, ja vahvistaaksensa, tulee papiston joka vuosi kautta seurakunnan, siinä järjestyksessä, kuin on erittäin määrätty, pitää lukukinkereitä, ja niihin saapukoot vanhemmat, isännät, palkolliset ja työväki sekä ne lapset, jotka ovat tulleet siihen ikään, että heitä sopii ja tulee kuulustella.

50 §.

Kun aamu- ja ehtoojumalanpalveluksessa saarnataan jostakin katkismuksen kappaleesta, on saarnan päätyttyä kirkossa lyhyesti kuulusteltava samaa kappaletta, varsinkin siltä nuorisolta, joka viimeksi kuluneina vuosina on päästetty Herran pyhälle ehtoolliselle.

51 §.

Kristinopinopetuksessa on käytettävä sitä katkismusta, joka laillisesti on seurakunnassa käytettäväksi otettu taikka sallittu.

52 §.

Kuinka niitä kohtaan on meneteltävä, jotka ovat huolimattomat kristinoppia oppimaan taikka kristillistä kasvatusta ja opetusta lapsillensa antamaan, säädetään XIII luvussa.

53 §.

Jos vierasta uskontunnusta oleva kristtitty [sic] taikka se, joka ei ole kristitty, selvällä järjellä ja vapaasta tahdosta jonkin seurakunnan papistolle ilmoittaa haluavansa tulla otetuksi evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen, antakoon kirkkoherra siitä tiedon tuomiokapitulille ja odottakoon sen vastausta. Sittenkuin tuomiokapituli on antanut siitä määräyksen, on kääntyvälle tarkoin opetettava evankelista oppia ja, kun hän on siinä tarpeelliset tiedot saanut, on hän otettava evankelisen kirkon yhteyteen, käsikirjassa sanotulla tavalla.

Vierasta uskontunnustusta olevain kristittyjen ottaminen kirkon yhteyteen tapahtukoon kirkkoneuvoston edessä ja ilmoitettakoon seuraavana sunnuntaina seurakunnalle Jumalaa rukoillen. Niiden ottaminen, jotka eivät ole kristittyjä, on toimitettava kirkossa ja kuulutus siitä sopivin kehotuksin seurakunnalle luettava saarnastuolista lähinnä edellisenä sunnuntaina. Jos otettavat taudin tähden taikka muista syistä eivät voi saapua kirkkoon, tapahtukoon tämä ottaminen yksityisesti todistajain läsnäollessa ja ilmoitettakoon seuraavana sunnuntaina seurakunnalle.

SEITSEMÄS LUKU.
Ripistä.

54 §.

Yleinen rippi, jossa ripitettävät yleisesti tunnustavat syntinsä, anovat niitä anteeksi ja saavat synninpäästön, on, valmistukseksi Herran pyhälle ehtoolliselle, käsikirjassa määrätyllä tavalla pidettävä kaikille niille, jotka haluavat tulla osallisiksi tästä sakramentista. Niiden, jotka yhdessä käyvät Herran ehtoollisella, on myös yhdessä oltava rippitoimituksessa, joka kirkossa pidetään.

55 §.

Jos joku muuten haluaa yksityisesti tehdä sielunpaimenelle sellaisen yleisen synnintunnustuksen ja saada häneltä synninpäästön, älköön sitä kiellettäkö.

56 §.

Erityinen rippi, jossa jokin erityinen synti tunnustetaan ja anotaan anteeksi taikka muuten omantunnon hädässä ja levottomuudessa pyydetään Jumalan pyhästä sanasta lohdutusta ja neuvoa, tulee sielunpaimenen pitää niille, jotka sitä haluavat, ja annettakoon siinä katuvaisille erityinen synninpästö.

57 §.

Ne, jotka ovat tuomitut joistakin julkisista törkeistä synneistä ja rikoksista, ripitettäköön erityisesti, käsikirjassa sanotulla tavalla, kun he, osottaen katuvansa syntiänsä ja haluavansa synninpäästöä, pyytävät rippiä. Tämä rippi tapahtukoon joko yksityisesti papin edessä tahi muutamien seurakunnan jäsenten saapuvilla ollen, taikka koko seurakunnan läsnäollen Herran alttarin edessä, aina sen mukaan, miten ne tahtovat, jotka tällaista rippiä pyytävät.

58 §.

Niitä kohtaan, jotka tahtovat sielunpaimenelle salaisessa tunnustuksessa ilmaista jonkin rikoksen, joka heidän omaatuntoansa vaivaa, tulee sielunpaimenen erityisessä ripissä menetellä seuraavalla tavalla:

a) Jos teko, jonka syntinen tunnustaa, jo on täytetty eikä ole muille tietty kuin hänelle itselleen ja niille, jotka ehkä ovat olleet hänen kanssansa siinä osallisina, ja hän katumusta osottaa, antakoon pappi hänelle synninpäästön. Sama olkoon laki, kun hän tunnustaa teon, josta hän on ollut oikeuden tutkittavana, mutta josta tuomari on hänet vapaaksi tuominnut.

b) Jos teko on sellainen, että se on koskenut ihmisten henkeä tahi yleistä menestystä, ja siitä on yleisesti liikkunut todennäköisiin syihin perustuva huhu, taikka syntistä on siitä teosta julkisesti syytetty tahi oikeudessa käytetty, kehottakoon pappi häntä tunnustamaan tuomarin edessä. Jos hän ei tahdo siihen taipua, ja jos teko on täytetty eikä enää voi kenenkään vahingoksi tahi turmioksi tulla, viivytelköön pappi kuitenkin synninpäästöä jonkun aikaa, ellei syntinen ole kuolemanvaarassa ja osota katumusta. Mutta jos teko vieläkin voi jotakin onnettomuutta tahi vahinkoa tuottaa, niinkuin että toista yleisesti luullaan samaan asiaan syypääksi tahi siitä oikeudessa käytetään, taikka muuta senkaltaista, niin älköön synninpäästöä annettako, ennenkuin hän tuomarin edessä tunnustaa teon taikka, jos hän on suurimmassa kuolemanvaarassa, on sen tunnustanut kahdelle todistajalle tahi yhdelle paitsi papille.

c) Sitä, joka ripin turvissa näin uskoo asiansa papille, älköön pappi ilmisaattako, 123 §:ssä säädetyn edesvastauksen uhalla. Jos pappi kutsutaan todistamaan asiasta, josta hän ei tiedä muuta, kuin mitä ripissä on hänelle uskottu, älköön sitä ilmaisko.

d) Jos joku salaripissä ilmaisee rikoksen, joka hänellä ja useammalla hänen kanssansa on hankkeissa isänmaan rauhaa ja turvallisuutta, taikka yksityisten henkeä ja onnea vastaan, niin pitää papin tarkkaan tiedustella kaikki asianhaarat, jos mahdollista on, ja kehottaa syntistä antamaan teko julkisesti ilmi. Jos hän ei siihen taivu, ilmoittakoon pappi asian hyvissä ajoin ja varovaisesti asianomaisille ja antakoon heille tietoa asianhaaroista sen verran, kuin harkitsee mahdolliseksi, syntisen suorastaan taikka välillisesti siitä ilmi tulematta.

KAHDEKSAS LUKU.
Herran ehtoollisesta.

59 §.

Herran pyhää ehtoollista on yhteisessä jumalanpalveluksessa sunnuntai- ja juhlapäivinä jaettava, niin usein kuin jotkut Herran ehtoollisella käymään esteettömät seurakunnan jäsenet ovat ilmoittaneet haluavansa tulla siitä osallisiksi.

60 §.

Kaikki, jotka haluavat Herran pyhällä ehtoollisella käydä, ilmoittakoot sen seurakunnan kirkkoherralle.

61 §.

Jos seurakunnassa, jossa on tapana jakaa Herran ehtoollista rippitoimituksen jälkeisenä päivänä, joku pyytää siitä heti rippitoimituksen päätyttyä erikseen tulla osalliseksi ja voi esittää päteviä syitä, niinkuin matkalle lähtöä, joka ei siedä viivytystä, taikka muuta sellaista, älköön sitä kiellettäkö.

62 §.

Jos joku on sairaana tahi vanhuuttaan heikkona eikä voi kirkkoon mennä, taikka jos on muu todellinen hätätila, silloin on lupa Herran ehtoollista kotonakin jakaa.

63 §.

Älköön kukaan muu kuin pappi pyhää ehtoollista jakako. Mutta jos joku on kuolemanvaarassa, niinkuin merihädässä tahi muussa onnettomuudessa, eikä pappia ole tavattavissa, niin saa kuka kristitty tahansa, jolta hän sitä pyytää, antaa hänelle Herran ehtoollista, jos hän uskonsa vahvistukseksi haluaa sitä nauttia.

64 §.

Jokaisen oman koettelemuksen varassa olkoon, kuinka usein hän tahtoo käydä pyhällä ehtoollisella. Jos joku on päälle vuoden siitä poissa, muistuttakoon sen seurakunnan papisto, jossa hän asuu, kristillisellä rakkaudella ja sävyisyydellä häntä tästä Herran ehtoollisen laiminlyömisestä, niinkuin 91 §:ssä sanotaan.

65 §.

Pyhälle ehtoolliselle älköön päästettäkö:

a) niitä, joita ei vielä ole opetettu ja ripille laskettu, niinkuin VI luvussa säädetään, ellei ole niin, että he tautivuoteella ilmoittavat sitä erinomaisesti haluavansa ja käsittävät sen arvon;

b) mielipuolia, niin kauan kuin ovat mielenhäiriössä;

c) niitä, jotka maallinen oikeus on rikoksesta tuominnut, niin kauan kuin eivät nöyrry erityistä rippiä tekemään, eikä myöskään niitä, jotka tuomiokapituli on määrännyt toistaiseksi olemaan erillään ehtoollisen nauttimisesta.

66 §.

Älköön pappi tyhjän huhun ja kulkupuheen tähden, taikka vihasta ja ilkeydestä, taikka oman tahi sukulaistensa asian vuoksi, taikka mistään muusta syystä, joka ei perustu lakiin, 126 §:ssä säädetyn edesvastauksen uhalla rohjetko estää ketään pyhältä ehtoolliselta.

67 §.

Mykiltä, jotka elävät kristillisesti, älköön pyhää ehtoollista kiellettäkö, kun he selvästi ilmoittavat sitä haluavansa, älköönkä sairasmielisiltä, kun he ovat selvällä järjellä.

68 §.

Jos joku, joka tiettävästi on törkeästä rikoksesta syytettynä ja tutkinnon alaisena, taikka joka on ollut oikeuden tutkittavana rikoksesta, jonka ilmisaaminen sillä kertaa on täysien todisteiden puutteessa jätetty vastaiseksi, ilmoittautuu Herran ehtoolliselle, tulee kirkkoherran vakavasti hehottaa [sic] häntä vilpittömään tunnustukseen, ennenkuin hän nauttii ehtoollista.

69 §.

Jos tuntematon ilmoittautuu Herran pyhälle ehtoolliselle, menetelköön pappi niinkuin 155 §:n b kohdassa on sanottu.

70 §.

Jos joku, joka aikoo astua Herran pyhälle ehtoolliselle, havaitaan olevan väkevistä juomista juopuneena taikka muuten silminnähtävästi sekavassa mielentilassa, käskettäköön hän ehtoollispöydästä pois.

YHDEKSÄS LUKU.
Avioliittoon vihkimisestä.

71 §.

Ne, jotka tahtovat mennä avioliittoon toistensa kanssa ovat vihkimisellä yhdistettävät, niinkuin käsikirja sanoo.

72 §.

Ennenkuin vihkiminen tapahtuu, on avioliittosopimus Jumalaa rukoillen kirkossa kuulutettava, niinkuin siitä on erittäin säädetty.

73 §.

Aviokuulutuksen antakoon sen seurakunnan kirkkoherra, jossa morsian on kirkonkirjoissa.

Kuulutusta älköön annettako:

a) kun jompikumpi, mies taikka nainen, ei ole kristitty;

b) miehelle taikka naiselle, joka ei ole vielä päässyt osalliseksi Herran pyhästä ehtoollisesta;

c) niissä tapauksissa, joissa yleinen laki tahi siihen kuuluvat asetukset kieltävät avioliiton.

74 §.

Kun aiottu avioliitto on kuulutettu eikä mitään sen päättämisen estettä ole ilmoitettu, on vihkiminen toimitettava eikä sitä saa kauan viivyttää, ellei tähän ole erittäin tärkeitä syitä.

75 §.

Vihkiminen toimitettakoon joko kirkossa tahi kotona, ja olkoon siinä saapuvilla vähintäänkin kaksi todistajaa.

76 §.

Jos vihkimisen toimittaa joku muu pappi kuin sen seurakunnan kirkkoherra, jossa avioliitto on kuulutettu, antakoon kirkkoherra todistuksen, että kuulutus on tapahtunut ja ettei mikään estä avioliiton päättämistä vihkimisellä. Ilman sellaista todistusta älköön muu pappi vihkimistä toimittako, 126 §:ssä säädetyn edesvastauksen uhalla.

77 §.

Jos mies taikka nainen ei lupaa mennä toisensa kanssa naimisiin, kun pappi vihkiessään sitä häneltä kysyy, keskeyttäköön pappi toimituksen.

KYMMENES LUKU.
Lapsensynnyttäjäin kirkonkäynnistä.

78 §.

Kun aviovaimo on synnyttänyt lapsen ja sen jälkeen terveeksi tullut, pitäköön pappi rukouksen ja kiitoksen hänen puolestansa, joko vaimon käydessä ensi kertaa kirkossa, taikka kotona, käsikirjassa sanotulla tavalla.

79 §.

Kun morsian taikka aviolupauksin maattu nainen on synnyttänyt lapsen, pidettäköön hänen puolestansa, joko kirkossa tahi kotona, semmoinen rukous, kuin käsikirjassa on erittäin määrätty.

YHDESTOISTA LUKU.
Hautaamisesta ja ruumiinsiunaamisesta.

80 §.

Kun kuolemantapaus on sattunut, niin on, seurakunnan kirkkoherralle siitä viivyttelemättä tehtävän ilmoituksen jälkeen, ruumis viimeistäänkin puolen vuoden kuluttua kuolinpäivästä lukien haudattava joko yhteiseen hautausmaahan taikka erityiseen hautasijaan, jonka vainaja itse ennen kuolemaansa taikka hänen kuolemansa jälkeen hänen omaisensa ovat asianomaisella luvalla hänelle valinneet.

81 §.

Ruumis haudattakoon joko siinä seurakunnassa, missä vainaja on kuollut tahi missä hän kuolinhetkellään on asunut tai mihin hän on jättänyt jälkeensä kiinteää omaisuutta, taikka mihin hän ennen kuolemaansa on itsellensä haudan määrännyt taikka hänen omaisensa tahtovat sen hänelle valita.

82 §.

Ruumiinsiunaaminen on toimitettava jommallakummalla niistä kahdesta tavasta, jotka käsikirjassa ovat säädetyt.

83 §.

Ruumiinsiunaamista käsikirjaan otetulla täydellisemmällä tavalla, eli niin sanottua juhlallista ruumiinsiunaamista, älköön keneltäkään kiellettäkö, paitsi niissä tapauksissa, jotka tässä jälempänä mainitaan.

Tällaisessa ruumiinsiunaamisessa on lupa pitää seurakunnassa tavallisia hautausmenoja surusaattoineen, kellonsoittoineen j. n. e. asianomaisten tahdon mukaan.

84 §.

Tässä mainittu ruumiinsiunaaminen toimitettakoon joko haudalla, tahi kirkossa, tahi erityisessä huoneessa, jota seurakunta siihen käyttää, tahi vainajan kotona, jos asianhaarat vaativat.

85 §.

Jos vainajan ruumis on haudattava toiseen seurakuntaan kuin missä vainaja on kuollut, toimitettakoon siunaaminen kummassa näistä seurakunnista asianomaiset mieluummin tahtovat. Jos siunaaminen on tapahtunut toisessa seurakunnassa kuin missä ruumis haudataan, älköön sitä hautaan laskettaessa enää pidettäkö mitään kirkollista toimitusta.

86 §.

Jos vainajan puoliso tai läheisimmät omaiset haluavat ruumissaarnaa, saa pappi, joka siihen suostuu, sen pitää ruumiinsiunaamisen ohessa.

87 §.

Kun ruumista siunattaessa esitetään vainajan elämäkerta, tehtäköön se ilman liikanaista laveutta ja turhaa kehumista.

88 §.

Lyhyemmällä käsikirjassa määrätyllä tavalla siunattakoon hautaan: kuolleena syntynyt lapsi; kastamatta kuollut lapsi; se jossakin seurakunnassa kuollut, josta ei tiedetä kuka hän on taikka missä hänen oikea kotinsa on ollut; se, joka on kuollut väkeviä juomia ylellisesti nauttiessansa; ne, jotka äkkipikaisuudessa ovat tappaneet toinen toisensa taikka muuten rikoksen teossa saaneet surmansa, ja se, joka vakain tuumin on itsensä surmannut.

Tällaisen hiljaisen siunaamisen toimittaa pappi, mutta ilman minkäänlaisia hautausmenoja, puheita, saarnaa, kellojen soittoa, ainoastaan läheisimpäin omaisten läsnäollen, jos heitä on ja jos he tahtovat ruumista saattaa, sekä hautaamiseen välttämättömästi tarpeellisten henkilöiden saapuvilla ollen.

KAHDESTOISTA LUKU.
Yksityisestä sielunhoidosta.

89 §.

Kunkin seurakunnan papisto on velvollinen sanankuulijoitansa yksityisestikin Jumalan sanalla ahkerasti etsimään, sekä pitämään huolta heidän kristillisestä uskostansa ja elämästänsä.

90 §.

Jos seurakunnan jäsenen havaitaan ilmaisevan sellaista mielipidettä, joka on vastoin evankelis-luterilaista uskoa, tulee sen seurakunnan papiston, jossa hän asuu, sävyisyydellä ja rakkaudella opettaa häntä ja koettaa Jumalan sanalla johdattaa häntä huomaamaan erehdyksensä.

91 §.

Sitä, joka on kauemman aikaa ollut käymättä Herran ehtoollisella, puhutelkoon pappi rakkaudella ja sävyisyydellä ja koettakoon taivuttavilla Jumalan pyhän sanan nuhteilla ja kehoituksilla vaikuttaa hänessä sellaista mielentilaa, että hän parannukseksensa ja lohdutukseksensa tahtoo ja voi Herran ehtoollista nauttia. Jos hän tässä yhä näyttää ylenkatsetta ja vastenmielisyyttä Herran ehtoollista vastaan, meneteltäköön häntä kohtaan niinkuin 103 §:ssä sanotaan.

92 §.

Hengellisesti raskasmielisiä pitää papin, kutsuttuna tahi kutsumatta, Jumalan sanalla opettaa, lohduttaa ja vahvistaa.

93 §.

Jos joku on rikoksesta tuomittu, pitää papiston vakavasti ja rakkaudella häntä erityisesti puhutella ja, hänen eri sieluntilojensa mukaan, joko koettaa häntä taivuttaa katuvaisuuteen, taikka häntä lohduttaa ja rohkaista.

94 §.

Jos joku seurakunnassa on yleisesti tunnettu paheellisesta elämästä, vaikka häntä ei olekaan mistään rikoksesta tuomittu, pitää papiston erityisesti puhutella ja varottaa häntäkin.

95 §.

Kun pappia kutsutaan sairaan luo, pitää hänen kutsumusta noudattaa, ellei hän itse makaa sairaana, ellei hänen ole pidettävä yhteistä jumalanpalvelusta, taikka ellei hän voi näyttää muuta laillista estettä, jolta ei mitenkään pääse lähtemään. Jos este on sellainen, joka pian menee ohitse, menköön hän sinne heti sen perästä. Pappi, joka tässä kohden laiminlyöpi velvollisuutensa, olkoon edesvastauksen alainen, niinkuin 125 §:ssä sanotaan.

96 §.

Jos joku makaa sairaana kauemman aikaa, kutsuttamatta luoksensa pappia, käyköön pappi kuitenkin hänen luonansa ja puhelkoon hänen kanssansa hänen sielunsa tilasta. Jos sairas on jumalattomasti elänyt, pitäköön pappi hänestä erityistä huolta.

97 §.

Tarttuvaisen kulkutaudin liikkuessa jollakin paikkakunnalla olkoon papin velvollisuus sekä kutsuttaessa tulla sairasten luo että kutsumattakin käydä heidän luonansa ja pitää huolta heidän hengellisestä hyvästään, niin kauan kuin aika on ja sairaat vielä ovat täydessä tajussansa. Kehottakoon myös terveinä olevia aikanansa miettimään mitä heidän sielunsa parhaaksi sopii.

98 §.

Niiden luona, jotka ovat vankeudessa, pitää asianomaisen papiston ahkerasti käydä, erittäin tiedustaa itsekunkin mielentilaa ja kristinopintaitoa, huolellisesti opettaa heitä, jos ovat taitamattomia, tarkasti katsoa, että siveettömyyttä ja paheita heidän keskuudessansa ehkäistään, sekä puhutteluilla ja sopivilla Jumalan sanan nuhteilla koettaa taivuttaa heitä parannukseen.

99 §.

Vankia, joka on tuomittu kuolemaan ja jonka on kärsittävä rangaistuksensa, pitää papin siihen kristillisesti valmistaa. Tämä valmistaminen on lähinnä vankilan papin taikka, missä sellaista ei ole, paikkakunnan papiston tehtävä; kuitenkin sopii tuomiokapitulin siihen määrätä muukin pappi, joka tähän arkaluontoiseen palvelukseen katsotaan erittäin sopivaksi. Jos kuolemaan tuomittu pyytää puhutella jotakuta erityistä paikkakunnan pappia, olkoon kutsuttu velvollinen kieltäytymättä noudattamaan hänen pyyntöänsä. Jos hän pyytää pappia seuraamaan itseänsä mestauspaikalle, älköön pappi tätä palvelusta häneltä kieltäkö.

KOLMASTOISTA LUKU.
Kirkkokurista.

100 §.

Niihin nähden, jotka paheellisella elämällä taikka harhaopilla taikka kristillisen kutsumuksensa velvollisuuksia laiminlyömällä aikaansaavat pahennusta seurakunnassa, käyttäköön seurakunnan papisto ja kirkkoneuvosto kristillistä kirkkokuria.

101 §.

Jos seurakunnassa jonkun havaitaan paatuvan julkiseen syntiin ja paheeseen, josta häntä kuitenkaan ei ole oikeuteen vedetty, saakoon hän ensin varotuksen kirkkoherralta kahden kesken; jos hän ei ota siitä ojentuaksensa, on varotus kirkkoherran ynnä kahden tahi kolmen vakavaksi kristityksi tunnetun seurakuntalaisen uudistettava; jos hän ei sittenkään ojennu, antakoon kirkkoneuvosto hänelle varotuksen koko seurakunnan nimessä. Jos hän kuitenkin pysyy katumattomuudessansa, julistakoon kirkkoneuvosto hänet menettäneeksi oikeuden olla kummina, valita jäseniä kirkkoneuvostoon, edusmiehiä kirkolliskokoukseen ja niiden valitsijamiehiä, sekä oikeuden itse tulla valituksi mainittuihin toimiin; kuitenkin on kirkkoneuvoston tästä tekemä päätös alistettava tuomiokapitulin tutkittavaksi, joka, jos asianhaarat siihen antavat aihetta, kutsukoon syyllisen eteensä ja, jos hän, saatuansa vakavan varotuksen, ei sittenkään osota parannusta, julistakoon hänet määrätyksi aikaa kelvottomaksi nauttimaan Herran ehtoollista. Jos hän luopuu synnistänsä, tunnustaa sen ja pyytää sitä anteeksi erityisessä ripissä sielunhoitajan edessä, antakoon kirkkoneuvosto edellämainitut oikeudet hänelle takaisin; ja ilmoittakoon sen myös tuomiokapitulille. Sama laki olkoon niistä, jotka törkeistä rikoksista on vedetty maalliseen oikeuteen ja siellä tuomittu edes vastaukseen, mutta jotka tästä rangaistuksesta eivät ole ottaneet ojentuaksensa.

102 §.

Jos vanhemmat eivät anna toimittaa lapsiansa kastettaviksi, taikka jos joku seurakunnan jäsen tahallansa jättää hankkimatta kristillistä kasvatusta ja opetusta omille lapsillensa tahi niille, jotka hänen hoidettavinansa ovat, ja jos he eivät ole ottaneet ojentuaksensa varotuksen sanasta, niin meneteltäköön heitäkin kohtaan niinkuin 101 §:ssä on sanottu.

103 §.

Jos seurakunnan jäsen tekee itsensä syypääksi ilmeiseen Jumalan sanan ja jumalisuuden harjoitusten halveksimiseen, eripuraisuuteen avioliitossa, tylyyteen lapsiansa, perhekuntaansa tahi muita alaisiansa kohtaan, tottelemattomuuteen vanhempiansa kohtaan sekä leppymättömyyteen, eikä opetuksen ja varotuksen sanasta ole ottanut ojentuaksensa, olkoon laki sama kuin 101 §:ssä sanotaan.

104 §.

Jos seurakunnan jäsen, joka suosii harhaoppia, koettaa muita siihen vietellä ja siten aikaansaa häiriötä ja pahennusta seurakunnassa, taikka jos joku ei tottele kirkkoneuvostoa, kun se kieltää häntä pitämästä opetuspuhetta yksityisessä hartauskokouksessa, antakoon kirkkoneuvosto siitä tuomiokapitulille tiedon.

105 §.

Jos seurakunnan jäsen, jonka kuulusteleminen lukutaidossa ja kristinopintaidossa katsotaan tarpeelliseksi, laiminlyöpi lukukinkerit, taikka ei anna lastensa tahi muiden käskynsä alaisten käydä lukukinkereillä tahi rippikoulussa, taikka jos joku jumalanpalveluksessa tekee itsensä syypääksi epäjärjestykseen tahi sellaiseen hairahdukseen, kuin 30 §:ssä mainitaan, taikka rikkoo sitä vastaan, mitä 33 §:ssä on säädetty yksityisen hartauskokouksen ajasta, niin varotettakoon häntä niinkuin 101 §:ssä sanotaan. Jos hän ei siitä itseänsä paranna, ilmoittakoon kirkkoneuvosto asian maalliselle oikeudelle.

KOLMAS OSA.
Kirkollisista viroista kirkon pyhiä toimituksia varten.

NELJÄSTOISTA LUKU.
Pappisvirasta yleensä.

106 §.*

Pappisviran tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen, pyhien sakramenttien ja muiden VI, VII, IX—XI luvussa mainittujen kirkollisten toimitusten hoito. Älköön kukaan toimittako mitä näinmuodoin kuuluu pappisviran tehtäviin, jollei häntä ole, tässä jälempänä sanotulla tavalla, virkaan kelvolliseksi katsottu ja vihitty; mutta hätätilassa noudatettakoon mitä siitä, kunkin asian laadun mukaan, on säädetty. Hyviksi tunnetuille ja kristillismielisille henkilöille saakoon kuitenkin piispa ja tuomiokapituli, heitä ensin tutkittuansa, antaa toistaiseksi luvan saarnata ja seurakunnassa olla kristinopin opettamisessa osallisina. Ylioppilaille, jotka saarnavirkaan valmistautuvat, saavat myös seurakuntien kirkkoherrat antaa sellaisen luvan.

107 §.

Pappisviran erityisenä toimena on myöskin yksityisen sielunhoidon ja kristillisen kirkkokurin pitäminen; kuitenkin on muillakin seurakunnan jäsenillä velvollisuus ja oikeus ottaa siihen osaa.

108 §.

Sen, joka tahtoo papiksi päästä, pitää olla puhdasniminen ja hyvämaineinen, tunnettu jumaliseksi ja kristilliseksi elämässänsä, kaksikolmatta ikävuotta täyttänyt, yliopistossa tietojensa puolesta hyväksytty pappissivistykseen kuuluvissa, erittäin säädetyissä oppiaineissa, sekä olla vapaa sellaisesta taudista taikka jäsenten, puheen tahi aistimien virheestä ja viasta, joka haittaa pappisviran toimittamista taikka muuten on loukkaava.

109 §.

Papiksivihkimistä pyytävä liittäköön hakemukseensa: asianomaisen kirkkoherran antaman kastetodistuksen sekä todistuksen Herran ehtoollisella käymisestään ja maineestaan; yliopiston todistuksen käytöksestään ja siellä harjoittamistaan opinnoista; todistuksen suorittamistaan opinnäytteistä ja, jos hän päälle puolen vuoden on ollut yliopistosta eronneena, ennenkuin ilmoittautuu papiksi vihittäväksi, todistuksen elämästänsä, sen tahi niiden seurakuntien kirkkoherrojen antaman, missä hän väliaikana on oleskellut. Jos hakijalla jo on virka, jonka perusteella vihkiminen voidaan hänelle myöntää, liittäköön hakemukseensa, asianmukaisen papinkirjan ohessa, sen viraston antaman todistuksen, jonka alaisena hän on. Jos se on tuomiokapituli, olkoon hakemus yksistään riittävä.

110 §.

Sen, joka tuomiokapituliin on antanut hakemuksen saarnavirkaan vihkimisestä, pitää, ennenkuin hän vihitään, piispan ja tuomiokapitulin edessä osottaa kykenevänsä toimittamaan saarnavirkaa Jumalan seurakunnan rakennukseksi ja sitä varten suorittaa seuraavat näytteet:

a) siinä kaupungissa, jossa tuomiokapituli on, määrättynä päivänä julkisessa jumalanpalveluksessa saarnata suomen- ja ruotsinkielellä;

b) tuomiokapitulin edessä pitää kyselmys jostakin hänelle edeltäpäin määrätystä katkismuksen kappaleesta ja lyhyt selitys jostakin hänelle edeltäpäin ilmoitetusta raamatunpaikasta; sekä

c) tuomiokapitulin edessä käydä julkinen tutkinto, jossa piispa, tuomiorovasti ja tuomiokapitulin molemmat jumaluusopin oppineet asessorit kuulustelevat, onko hänellä kykyä pappisviran toimittamisessa käyttää niitä jumaluusopin oppiaineita, joissa hänen tieteelliset tietonsa jo on yliopistossa arvosteltu. Ja päättäköön tuomiokapituli siinä järjestyksessä, joka on määrätty siellä esiintulevien asiain käsittelemiselle, onko hakija hyväksyttävä pappisvirkaan vihittäväksi vai ei.

111 §.

Älköön ketään papiksi vihittäkö, ellei hän ole saanut kutsumusta toimittamaan papinvirkaa joko jonkin seurakunnan kutsumana tahi toisen papin apulaisena, taikka ole vakinainen tiedetten tahi kielten opettaja maan yliopistossa tahi oppikouluissa, taikka vakinainen virkamies tuomiokapitulissa, ja sen ohessa myöskin sitoutunut tuomiokapitulin harkinnan mukaan olemaan apuna papinviran toimissa sillä paikkakunnalla, jossa hänellä on virka, taikka muuallakin sinä aikana, jolloin hänen vakinainen virkansa sen myöntää.

112 §.

Kun vakinainen papinvirka on avoinna, taikka pappi on virantoimituksesta erotettu pitemmäksi tahi lyhyemmäksi aikaa, taikka tuomiokapituli katsoo vakinaisen papin kivulloisuuden tahi vanhuuden tähden kykenemättömäksi virkaansa täysin toimittamaan, taikka seurakunta on niin laaja ja kansakas, ettei vakinainen pappi yksin ennätä sitä asianmukaisesti hoitaa, niin kutsukoon ja määrätköön tuomiokapituli virkaa hoitamaan taikka vakinaista pappia auttamaan jonkun pappisvirkaan ilmoittautuneista, kun ei ole joutilasta pappia siihen määrättävissä. Apulaiseksi vakinaiselle papille määrättäköön mahdollisuuden mukaan se, jota hän mieluimmin tahtoo, kun vain kutsuttu muuten on otollinen; jos avoimesta papinpaikasta armovuosia nautitaan, määrättäköön armovuoden saarnaajaksi mieluimmin se, jota armovuosien nauttija siksi ehdottaa.

113 §.

Älköön ketään vihittäkö apupapiksi, ellei kirkon ja seurakuntain palvelus todella sitä vaadi, taikka niin kauan kuin ennen vihittyjä on hiippakunnassa joutilaina ja virantoimitukseen käytettävinä.

114 §.

Kukin vihittäköön papiksi siinä hiippakunnassa, johon hän on kutsuttu virkaa toimittamaan, taikka johon hän tahtoo papiksi päästä. Älköön tässä pidettäkö väliä siitä, onko hän syntynyt tahi kasvatettu samassa hiippakunnassa vai muualla. Jos pappisvirkaan pyrkijöitä on useampia, kuin silloin tarvitaan apupappeja, niin otettakoon etupäässä oman hiippakunnan lapsia, jos heidät havaitaan toisten pyrkijäin vertaisiksi.

115 §.

Papiksivihkimisen toimittakoon hiippakunnan piispa. Kun piispanvirka on avoinna tahi piispa sairauden tähden estettynä, toimittakoon tuomiorovasti tahi vanhempi papiksi vihitty tuomiokapitulinasessori vihkimisen.

116 §.

Papiksivihkiminen on toimitettava hiippakunnan tuomiokirkossa, ellei hätätila vaadi sitä muualla toimitettavaksi. Ennenkuin vihkiminen toimitetaan, on se, jos mahdollista, edellisenä sunnuntaina tahi juhlapäivänä Jumalaa rukoillen kirkossa ilmoitettava.

117 §.

Papiksivihkimisessä, joka toimitetaan käsikirjan määräämässä järjestyksessä, pitää pappisvirkaan vihittäväin tehdä seuraava vala: Minä N. N. lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, että minä, toimittaessani Jumalan seurakunnassa saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis vastaanottamaan, olen uskollisesti ja puhtaasti pysyvä Jumalan pyhässä sanassa, joka on ilmoitettu vanhan ja uuden testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelis-luterilaisen kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa, niin etten julkisesti julista ja levitä enkä salaisesti edistä ja suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Minä tahdon myös kaikella ahkeruudella ja uskollisuudella harrastaa Jumalan sanan oikeata opettamista sanankuulijoilleni ja pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan hoitaa, sekä jumalisuuden harjoitusta keskinäisessä rakkaudessa ja kaikin puolin hyvää, rauhaisaa ja kunniallista vaellusta opilla ja esimerkillä vahvistaa ja edistää. Niinikään tahdon ja aion uskollisesti noudattaa ja käyttää kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia, tunnollisesti täyttää virkatehtäväni, osottaa esimiehilleni velvollisuudenmukaista kuuliaisuutta, virkakumppaneilleni veljellistä hyväntahtoisuutta, sanankuulijoilleni altista palvelusta ja kaikkea kohtuutta. Kaikkea tätä minä tahdon ja aion rehellisesti noudattaa, niinkuin oikean papin tulee ja sopii, niin että siitä voin vastata Jumalan ja ihmisten edessä, ilman mitään juonia ja ilkeää kavaluutta. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja sielun puolesta.

118 §.

Papiksivihkimisen perästä ja sittenkuin vihityt ovat tehneet tuomiokapitulin edessä uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan, annettakoon heille, todistukseksi kunkin kutsumisesta ja vihkimisestä, vihkijän allekirjoittama pappeuskirja, ja sen jälkeen on jokaisen heistä heti virkatoimeensa ryhdyttävä.

119 §.

Jokainen, joka täten on pappisvirkaan astunut, saakoon virkatoimestansa palkan. Vakinaisessa virkatoimessa olevan papin palkatkoon se seurakunta, tahi laitos, jonka palveluksessa hän on, niinkuin siitä on erittäin säädetty. Toiselle apulaiseksi määrätty pappi saakoon palkkansa siltä, jonka avuksi hän on lähetetty; jos he eivät siitä sovi, määrätköön tuomiokapituli, mikä soveliasta ja kohtuullista on.

120 §.

Papin tulee koettaa edistyä Jumalan sanan tuntemisessa ja muissa viran arvolliseen toimittamiseen hyödyllisissä tiedoissa, uskollisesti täyttää virkansa, tarkoin vaarinottaa mitä on määrätty sen toimittamisessa noudatettavaksi, osottaa esimiehilleen kuuliaisuutta, harrastaa kuria ja järjestystä, käytöksessään ja elämässään osottaa säädyllisyyttä, sävyisyyttä ja hyväntahtoisuutta, olla pyytämättä väärää voittoa, puuttumatta pappisviralle sopimattomiin toimiin, askareihin ja elatuskeinoihin ja luvattomilla keinoilla etsimättä virkaylennystä, sekä kaikessa ja kaikkialla käyttäytyä arvollisena sananpalvelijana ja hellätuntoisena sielunhoitajana.

121 §.

Vierasuskolaiselle älköön pappi tyrkyttäkö virkapalvelustansa, mutta jos häntä vapaaehtoisesti pyydetään vieraan uskonopin tunnustajalle tekemään papillista palvelusta, älköön sitä kieltäkö, ja suorittakoon silloin toimituksensa luterilaisen kirkon käsikirjan mukaan.

122 §.

Pappi, joka opettaa tahi levittää mielipiteitä, jotka ovat evankelisluterilaista uskontunnustusta vastaan, käskettäköön tuomiokapituliin selittämään asiaansa sekä neuvottavaksi ja varotettavaksi ja, jos mahdollista, oikeaan saatettavaksi. Jos hän pysyy mielipiteissään taikka, kerran niistä luovuttuansa, uudestaan niihin kääntyy, menettäköön pappisvirkansa.

123 §.

Jos pappi muuten, kuin 58 §:ssä sanotulla tavalla ilmaisee mitä hänelle salaripissä on uskottu, menettäköön pappisvirkansa.

124 §.

Jos papin havaitaan virantoimituksessa olevan väkevistä juomista juopuneena, erotettakoon hän virkansa toimittamisesta vähintään kuudeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi. Jos se tapahtuu toisen kerran, menettäköön pappisvirkansa.

Pappi, joka virantoimituksen ulkopuolella tavataan juopumuksesta ja juoppoudesta, erotettakoon virkansa toimittamisesta ensimäiseltä kerralta vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi ja, jos se toisen kerran tapahtuu, vähintään kuudeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi.

125 §.*

Jos pappi siinä seurakunnassa, jossa hän virkaa toimittaa, ilman laillista estettä tahi syytä kieltäytyy virkapalveluksesta, kun seurakuntalainen taikka joku siellä oleskeleva vieraan seurakunnan jäsen häntä pyytää kastamaan lasta, antamaan pyhää ehtoollista, käymään sairaan luona tahi tekemään muuta papillista toimitusta, taikka jos hän ilman laillista estettä laiminlyö jumalanpalveluksen pitämisen sunnuntai- tahi juhlapäivänä, niin rangaistakoon asianhaarain mukaan, vähintään kolmen kuukauden ja enintään yhden vuoden virantoimituserolla.

Jos pappi vihkii, ennenkuin kuulutus asianmukaisessa järjestyksessä on tapahtunut, taikka vihkii sellaiset, joiden ei ole lupa mennä toistensa kanssa avioliittoon, taikka antaa esteettömyyden todistuksen vihkimiseen, vaikka esteitä on, ja jos hän sen tekee tahallansa, menettäköön pappisvirkansa. Jos hän sen tekee varomattomuudesta tai huolimattomuudesta, tahi jos lieventäviä asianhaaroja muuten on olemassa, rangaistakoon vähintään kolmen kuukauden ja enintään yhden vuoden virantoimituserolla.

Jos pappi, vääryyttä virassaan edistääksensä, ottaa tahi itselleen edustaa lahjuksen, pantakoon viralta. Jos hän muuten virkatoimestansa edustaa itselleen hyväntekijäisiä tahi sivutuloa, johon hänellä ei ole oikeutta, rangaistakoon vähintään yhden ja enintään kuuden kuukauden virantoimituserolla.

126 §.

Jos pappi muulla tavalla rikkoo virkansa velvollisuuksia, niinkuin: kirkollisissa toimituksissa pahasti poikkee hyväksytystä käsikirjasta; sekoittaa saarnaan sopimattomia; kuuluttaa avioliittoon muussa seurakunnassa kuin missä morsian on kirkonkirjoissa, taikka vihkii ilman asianomaista vihkimisen esteettömyyden todistusta; etsii virkaylennystä ääniä keräilemällä, laittomilla palkkasopimuksilla, omaan puoleensa puhumalla tai hakukumppaneitansa halventamalla taikka muilla luvattomilla keinoilla; laiminlyöpi tai huolimattomasti hoitaa virkaansa taikka sitä väärin käyttää; on omasta syystänsä riidassa ja eripuraisuudessa virkaveljiensä tahi seurakuntalaistensa kanssa, taikka antautuu asianajajana oikeudenkäynteihin, jotka eivät koske häntä, hänen valtansa alaisia taikka virkataloansa; puuttuu virallensa sopimattomaan elatuskeinoon, taikka käytöksellään muuten aikaansaa pahennusta, niin rangaistakoon, kunkin asian laadun mukaan, yksityisellä tahi julkiselle varotuksella, palkan menettämisellä vähintään yhdeltä ja enintään kuudelta kuukaudelta taikka, jos asianhaarat ovat erittäin raskauttavia, vähintään kahden kuukauden ja enintään yhden vuoden virantoimituserolla.

127 §.

Pappi, joka tuomitaan edesvastaukseen huolimattomuudesta, laiminlyönnistä tahi virheestä virassaan, olkoon myöskin velvollinen korvaamaan kaiken siitä johtuneen vahingon.

128 §.

Joka on kahdesti virantoimituserolla taikka kolmasti palkan menettämisellä ja kerran virantoimituserolla rangaistu, ja jälleen rikkoo, menettäköön pappisvirkansa, jollei viimeinen hairahdus ole niin vähäpätöinen, että sen katsotaan ansaitsevan ainoastaan varotuksen.

129 §.

Papin, joka on tuomittu virantoimituksesta erotettavaksi, pitää sillä aikaa olla kokonaan erillään papillisen viran toimittamisesta. Älköön hän siltä ajalta lukeko virkavuosia tahi, virantoimituksesta erotettuna ollessaan, saako ylennystä toiseen virkaan. Jos hänellä on vakinainen virka, määrätköön tuomiokapituli päätöksessänsä, minkä osan tuloistaan hän itse saa pitää, ja kuinka suuren osan se on saapa, joka virkaa sillä aikaa hoitaa. Virkaan kuuluvassa pappilassa olkoon virantoimituksesta erotetun kuitenkin lupa pitää asuntoa.

130 §.

Jos pappi virantoimituseron aikana on käyttäytynyt hyvästi ja soveliaasti, palatkoon taas sen kuluttua virkaansa. Jos havaitaan toisin olevan, olkoon tuomiokapitulilla valta häntä siitä vieläkin jonkun aikaa pidättää. Jos hän sillä aikaa on papilliseen virantoimitukseen puuttunut, erotettakoon hän vieläkin virantoimituksesta pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, tuomiokapitulin harkinnan mukaan. Siveettömän käytöksen tähden virantoimituksesta erotettu pappi älköön ilman tuomiokapitulin määräystä jälleen virkatointansa alkako.

131 §.

Pappi, joka on tuomittu menettämään palkkansa yhdeltä tahi useammalta kuukaudelta, olkoon kuitenkin velvollinen virkaansa edelleenkin toimittamaan. Siihen palkkaan, joka on menetetty, ei ole luettava virkataloa eikä satunnaisia tuloja. Se osa palkasta, joka papilta on tuomittu, menee köyhäin, virassa ylentämättömien pappien apurahastoon, ellei ole toisin määrätty.

132 §.

Julkinen varotus on se, jonka tuomiokapituli antaa. Joka katsotaan sen ansainneeksi, on tuomiokapituliin kutsuttava ja siellä pöytäkirjan edessä varotettava, taikka saakoon, milloin soveliaaksi katsotaan, varotuksen joko tuomiokapitulin kirjeessä, tahi rovastin kautta, tuomiokapitulin käskystä.

133 §.

Piispa, lääninrovasti ja kirkkoherra saavat myös, kukin kohdastansa, yksityisesti varottaa niitä, jotka viran puolesta ovat heidän katsantonsa alaisina, ja sitä varten kutsua hairahtuneen luoksensa. Jos tämä pyytää saamastaan varotuksesta kirjallista todistusta, älköön sitä häneltä kiellettäkö. Jos hän ei tule, kun häntä on kutsuttu, annettakoon siitä ja kutsumisen syystä tuomiokapitulille tieto, ja saakoon hän sitten julkisen varotuksen tahi kovemman rangaistuksen, asian laadun mukaan.

134 §.

Jos pappia maallisessa oikeudessa syytetään taposta, tahi muusta rikoksesta, joka koskee henkeä tai kunniaa taikka muuten on häpeällinen, kieltäköön tuomiokapituli hänet toistaiseksi virkaa toimittamasta, kun siihen on syytä. Sama olkoon laki, kun pappi on, syystä mistä tahansa, tuomittu menettämään pappisvirkansa, vaikka tuomio ei olekaan saanut lainvoimaa.

135 §.

Jos pappi lopullisella päätöksellä on tuomittu syylliseksi tappoon tahi sen osallisuuteen, taikka muuhun hengen asiaan, taikka rikokseen, joka tuottaa kunnian menettämisen tahi yleisen häpeän, pantakoon hän pappisviralta, ennenkuin kärsii maallisen rangaistuksen. Jos tappo on tapahtunut vähemmästä tuottamuksesta tai oikeassa hätävarjeluksessa, pitäköön virkansa. Jos hän on huoruudesta tuomittu, menettäköön pappisvirkansa; salavuoteudesta tuomittuna erotettakoon hän virantoimituksesta puoleksi tai kokonaiseksi vuodeksi, sen rangaistuksen lisäksi, johon hän kummassakin tapauksessa yleisen lain mukaan on joutunut vikapääksi.

136 §.

Kun pappi sellaisten syytösten vuoksi, kuin 134 §:ssä mainitaan, on pidätettävä virantoimituksesta, saakoon hän kuitenkin virastansa kaikki palkkaedut, jos hänellä on vakinainen virka; kuitenkin vähennettäköön niistä se tuomiokapitulin määrättävä osa, joka menee virantoimittajalle. Jos hän sitten syyttömäksi tuomitaan, saakoon ilmiantajalta korvauksen kärsimästänsä vahingosta. Ylimääräinen pappismies saa sellaisissa tapauksissa elatusapua tuomiokapitulin toimesta. Jos asia jätetään tulevaan aikaan, taikka jos häntä ei ole voitu syypääksi tuomita, tutkikoon tuomiokapituli, saako hän palata virkaansa, mutta korvaus jääköön sikseen. Jos häntä on syytetty taposta, joka on tapahtunut vähemmästä tuottamuksesta tai hätävarjeluksessa, olkoon sama laki.

137 §.

Jos pappi on menettänyt pappisvirkansa jonkin rikoksen tähden, josta häntä on maallisessa oikeudessa syytetty, ja sitten, osotettuansa parannusta, armosta saanut pappisviran takaisin, olkoon tuomiokapitulin vallassa, ilmaantuvien asianhaarain mukaan, määrätä, saako hän entisessä palveluspaikassansa papinvirkaa toimittaa, vai onko hän siirrettävä toiseen paikkakuntaan.

138 §.

Kun virallinen syyttäjä tahi kruununpalvelija taikka seurakuntalainen asianomaiselle tuomiokapitulille ilmoittaa papin tehneen virheitä ja hairahduksia virassaan tai käytöksessään, olkoon tuomiokapitulin tutkittavana, mitä sen johdosta lain mukaan on tehtävä.

139 §.

Pappi, joka joutuu kaatumatautiin, mielenvikaan, spitaliin taikka muuhun inhottavaan tautiin, joka voi tuottaa pahennusta tai häiritä hartautta, on pidätettävä viran toimittamisesta, kunnes hän jälleen terveeksi tulee. Hänen palkastansa olkoon sillä aikaa noudatettava, mitä 136 §:ssä on sanottu.

140 §.

Ero pappisvirasta saadaan joko viraltapanon taikka vapaaehtoisen luopumisen kautta.

141 §.

Kun pappi on tuomittu menettämään pappisvirkansa ja päätös on saanut lainvoiman, on hän kutsuttava tuomiokapitulin eteen, päätös julkiluettava, pappisvirka häneltä menneeksi julistettava, pappeuskirja takaisin vaadittava, ja hän kiellettävä mitään papillista toimitusta tekemästä ja pappispuvun merkkejä pitämästä.

142 §.

Jos pappi omin ehdoin tahtoo pappisvirasta luopua, ilmoittakoon sen tuomiokapitulille, jonka tulee kuulla hänen syynsä. Jos hänen havaitaan tehneen päätöksensä totisin ja vakain tuumin eikä hän ole syytteenalaisena rikoksesta, josta virka voipi mennä, niin hän luovutettakoon pappisvirastaan ja annettakoon hänelle siitä todistuskirja.

VIIDESTOISTA LUKU.
Erinäisistä papinviroista seurakunnissa.

a) Näihin virkoihin kuuluvista velvollisuuksista.

143 §.

Kirkkoherrojen tulee, kunkin seurakunnassansa, vastata julkisen jumalanpalveluksen, pyhäin sakramenttien ja muiden kirkollisten toimitusten arvollisesta ja oikeasta hoidosta, nuorison kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, yksityisen sielunhoidon uskollisesta toimittamisesta sekä kirkkokurin voimassa pitämisestä.

144 §.

Seurakunnan vaivaisista tulee kirkkoherran pitää erityistä huolta, ilmoittaa heitä tarpeen mukaan autettaviksi ja kristillisesti heidän asiaansa valvoa.

145 §.

Kirkkoherra pitäköön vaaria kaikesta kirkon sekä kiinteästä että irtaimesta omaisuudesta, olipa se minkälaatuista hyvänsä, valvokoon sen hallintoa, käyttämistä ja hoitoa lain ja seurakunnan päätösten mukaan ja katsokoon tarkoin että kirkonisännöitsijä oikein täyttää velvollisuutensa. Jos seurakunnassa on papiston huolenpidon alaisiksi asetettuja laupeudensääteitä kirkon, lastenkoulujen tahi köyhäin eduksi taikka muihin hyväntekeväisyystarkoituksiin, pitäköön kirkkoherra niistäkin huolta niinkuin kirkon omaisuudesta, taikka sääteentekijän tai hallituksen määräämällä tavalla.

146 §.

Kirkonkirjat kirjoittakoon kirkkoherra ja järjestäköön niin, kuin niistä on säädetty taikka kirkollishallitus ehkä vastedes määrää. Nämä kirkonkirjat ovat:

1) Kirkon pääkirja, johon, poikkeuksetta, merkitään kaikki seurakunnan asukkaat ynnä kunkin sääty, syntymäpäivä, syntymäpaikka, kristinopintaito, Herran ehtoollisella käynti ja maine, niin myös ovatko avioliittoon esteettömiä vai eivät, sekä seurakuntaan taikka seurakunnasta muuttaneiden muuttoaika ja mistä taikka mihin ovat muuttaneet.

2) Kastettujen kirja, johon merkitään kaikki syntyneet ja kastetut seurakuntaan kuuluvat lapset ynnä kunkin syntymäpäivä, kastepäivä, vanhempain nimet, sääty ja kotipaikka, äidin ikä, kummien nimet ja sääty sekä kuka on kasteen toimittanut.

3) Rippilasten luettelo, johon merkitään se nuoriso, joka ensi kerran on pyhästä ehtoollisesta osalliseksi tullut, sekä itsekunkin nimi, ikä, kotipaikka ynnä lukutaito ja kristinopintaito.

4) Aviokuulutusten luettelo, sisältävä kaikki aviokuulutukset, niiden nimet, jotka on avioliittoon kuulutettu, kuulutusta otettaessa läsnäolleiden nimet sekä päivät, joina kuulutus on julistettu.

5) Vihittyjen kirja, sisältävä vihittyjen aviokumppanien nimet, säädyn ja kotipaikan, vihkimispäivän sekä vihkijänä olleen papin nimen.

6) Kuolleiden kirja, sisältävä kaikkien kuolleiden nimet, säädyn, iän, kotipaikan, kuolemansyyn sekä kuolin- ja hautauspäivän.

7) Kirkkokurin alaisina olleiden luettelo, johon kirjoitetaan rikos tahi hairahdus ja mihin toimenpiteeseen sen johdosta on ryhdytty sekä minä päivänä.

8) Niiden luettelo, jotka rikoksista tai hairahduksista ovat maallisessa oikeudessa olleet syytteenalaisina, johon luetteloon myös merkitään, onko heidät syyttömiksi vai syypäiksi tuomittu.

9) Muuttaneiden luettelo, sisältävä, jokaiselta vuodelta, kaikkien seurakuntaan ja seurakunnasta muuttaneiden nimet ja säädyn sekä osottava myöskin paikkakunnan, mistä taikka mihin kukin on muuttanut, ja muuttokirjan, jonka hän lähtöpaikalta on mukanansa tuonut tahi ottanut, ynnä muuttokirjan antopäivän.

10) Kalustokirja sekä kirkon kiinteästä omaisuudesta että kirkkoherran, kappalaisen ja lukkarin virkataloista ynnä niiden alaisista erinäisistä takamaista ja tiluksista ja koulujen tahi vaivaishoidon eduksi taikka muihin hyväntekeväisyystarkoituksiin seurakunnassa annetuista tiluksista, niin myös kirkon irtaimesta omaisuudesta, kirkkotoimiin kuuluvista astioista ja puvuista, muistomerkeistä tahi mistä muusta hyvänsä, ynnä ne kalustonkatsastuspöytäkirjat, jotka on tehty papin astuessa virkaan tahi muissa tilaisuuksissa.

11) Pöytäkirjakirja, joka sisältää kirkonkokouksissa ja kirkkoneuvostossa tehdyt pöytäkirjat, lausunnot ja päätökset.

Paitsi näitä kirjoja, jotka koskevat seurakunnan omia jäseniä ja asioita, pitäköön kirkkoherra luetteloa niistäkin seurakunnassa syntyneistä ja kastetuista, ripillelasketuista, vihityistä sekä kuolleista ja haudatuista, jotka muihin seurakuntiin kuuluvat; ja on muuten hänen velvollisuutensa pitää niitä kirjoja, jotka kirkollishallitus ehkä vielä katsoo tarpeellisiksi.

147 §.

Jos joku haluaa itsellensä, vaimollensa, lapsellensa taikka hoidettavallensa ja holhottavallensa kirkonkirjasta todistusta siitä, mitä siinä on samaisesta henkilöstä merkittynä, taikka jos joku pyytää sellaista todistusta toisen iästä, maineesta, sukulaisuudesta, syntymä- tahi kuolinajasta, taikka siitä, onko tämä rikoksesta tuomittu tahi syytteenalaisena, antaaksensa sen riita- tahi rikosjutussa taikka hakemuskirjan liitteenä tuomioistuimelle tahi viranomaiselle, niin kirkkoherra älköön kieltäytykö sellaista todistusta antamasta. Kun tuomari tahi muu viranomainen taikka virallinen syyttäjä vaatii viimemainitunlaista todistusta, älköön sitäkään kiellettäkö.

Jos kirkkoherra on jäävillinen siihen henkilöön nähden, josta todistusta pyydetään, on tämä jonkun toisen, seurakunnassa olevan papin annettava. Missä ei ole toistakaan jäävitöntä pappia, kirjoittakoon kirkkoherra todistuksen ja sen alle nimensä, ja todistuksen yhtäpitäväisyyden kirkonkirjan kanssa vahvistakoon jäävitön seurakunnan jäsen nimellänsä ja sinetillänsä.

Seurakunnasta muutto on kirkossa kuulutettava ennenkuin muuttokirja annetaan.

148 §.

Kaikki mitä on säädetty kirkkoherranvirkaan kuuluvaksi, koskee myöskin sitä, joka, viran ollessa avoinna taikka muista syistä, asianomaisesti on määrätty kirkkoherranvirkaa hoitamaan, ellei tuomiokapituli ole määräyksessänsä tehnyt eri ehtoa.

149 §.

Seurakunnassa, jossa paitsi kirkkoherraa on myöskin kappalainen tahi pitäjänapulainen, tulee heidän uskollisesti auttaa kirkkoherraa kaikessa, mikä 143 ja 144 §:n mukaan hänen virkaansa kuuluu.

150 §.

Jos kirkkoherra muihin virkatoimiin tarvitsee jonkun virkakumppaninsa apua ja häneltä sitä pyytää, älköön tämä sitä kieltäkö; mutta jos virkakumppani katsoo itseänsä kohtuuttomasti rasitettavan töillä, jotka lähinnä ovat kirkkoherran tehtäviä, hakekoon rovastilta oikaisua. Jos hän ei tyydy rovastin päätökseen, menköön tuomiokapituliin. Jos hän tahtoo valittaa suorastansa tuomiokapituliin, olkoon hänellä siihen oikeus.

151 §.

Jos pitäjään kuuluu kappeliseurakunta, jossa on erityinen pappi, hoitakoon hän tätä seurakuntaa sillä oikeudella ja velvollisuudella, kuin tässä edellä on kirkkoherrasta sanottu; kuitenkin olkoon kirkkoherra velvollinen kappeliseurakunnassa ryhtymään niihin virkatoimiin, jotka hänen aikansa myöntää, sekä siellä järjestämään kirkonpalvelusta ja seurakunnan hoitoa, niinkuin tarpeelliseksi katsoo.

Sama laki olkoon tehdas- ja rukoushuoneseurakuntien saarnaajista.

152 §.

Joka vuosi tehköön kirkkoherra toisten pappien kanssa hoidettavinaan olevissa seurakunnissa vuorokirjan, jota seuraten heidän tulee pitää saarnat ja muut julkiseen jumalanpalvelukseen kuuluvat virkatoimitukset. Jos eivät sovi jaosta, taikka jos joku heistä luulee saavansa liiallista rasitusta, ratkaiskoon tuomiokapituli heidän välinsä. Jos laillinen syy joksikin aikaa estää jonkun täyttämästä velvollisuuttansa vuorojaon mukaan, määrätköön kirkkoherra, kuinka silloin on meneteltävä.

153 §.

Jos kappeliseurakunnassa tulee odottamaton virka-avun tarve, niin antakoon tätä apua kirkkoherra, taikka määrätköön siihen, jos itse on estettynä, jonkun muun papin emäkirkolta, mutta olkoon silloin velvollinen korvaamaan hänen matkakulunkinsa. Jos virka-apua tarvitaan pitemmäksi aikaa, ilmoittakoon kirkkoherra sen tuomiokapitulille.

154 §.

Vankilain, lasarettien, sairaalain ja muiden sellaisten laitosten saarnaajat sekä myöskin sotapapit toimittakoot virkaansa sen mukaan kuin heille on erittäin säädetty; ja olkoot kaikessa, mitä tulee varsinaiseen kirkonpalvelukseen ja sielunhoitoon, tuomiokapitulin välittömän katsannon alaisina.

155 §.

Jos seurakunnan pappia pyytää toisen seurakunnan jäsen johonkin papilliseen toimitukseen, saakoon hän alempana mainituissa tapauksissa ryhtyä sellaiseen virkatoimeen, jos hänelle jätetään seuraavat viimemainitun seurakunnan kirkkoherran antamat todistukset, nimittäin:

a) kun pyydetään antamaan rippikouluopetusta: todistus opetettavan iästä, kasteesta ja kristinopintaidosta;

b) kun pyydetään antamaan Herran ehtoollista: todistus sitä haluavan maineesta, kristinopintaidosta ja ripillelaskemisesta, jos nämä asiat eivät ole tutut sen seurakunnan papille, jossa Herran ehtoollisella on käytävä; tuntemattomille, kaukaisemmilta seuduilta oleville matkustavaisille, jotka eivät voi sellaista todistusta näyttää, antakoon pappi kuitenkin Herran ehtoollista, keskusteltuaan heidän kanssansa yksityisesti heidän kristinopistansa;

c) kun pyydetään vihkimään: todistus, että aviokuulutus on julistettu siinä seurakunnassa, jossa morsian on kirkonkirjoissa, ja ettei vihkimisen toimittamisen esteitä ole ilmaantunut.

Älköön pappi missään edellämainitussa tapauksessa olko antamatta todistusta sille, joka sitä pyytää.

156 §.

Jos jonkin seurakunnan pappi on antanut Herran ehtoollista toisen seurakunnan jäsenelle, merkitköön sen siihen todistukseen, jonka viimemainittu on seurakunnastansa hänelle näyttänyt.

Jos vihkimisen on toimittanut jonkin muun kuin sen seurakunnan pappi, jossa avioliitto on kuulutettu, pitää vihkineen papin kolmenkymmenen päivän kuluessa sen jälkeen antaa sen seurakunnan kirkkoherralle, jossa aviokuulutus on julistettu, kirjallinen tieto vihkimispäivästä.

Kaikesta muusta virkapalveluksesta, jota jonkin seurakunnan pappi on toisen seurakunnan jäsenelle tehnyt, antakoon hän ennen kunkin vuoden loppua kirjallisen tiedon asianomaisen seurakunnan kirkkoherralle.

157 §.

Jos kirkkoherra omain asiainsa tähden kauemmaksi aikaa kuin kahdeksaksi päiväksi tarvitsee virkavapautta, hakekoon sitä rovastilta, joka saa, asian tutkittuansa, antaa sellaista vapautta korkeintaan kuukaudeksi, kun samalla myöskin on ilmoitettu toinen pappismies, joka kirjallisesti on sitoutunut virkaa väliaikana toimittamaan. Jos virkavapautta tarvitaan tärkeän matkan tähden, joka ei siedä viivytystä, ja jos seurakunnassa ei ole ketään pappia viran toimittajaksi, määrätköön rovasti siihen jonkun papin lähiseurakunnasta, kun asianhaarat sen sallivat. Kappalaiselle, pitäjänapulaiselle taikka saarnaajalle saakoon kirkkoherra samoin antaa virkavapautta yhtä pitkäksi ajaksi. Ennenkuin kirkkoherra myöntää virkavapautta apupapille, näyttäköön tämä suostumuksen siltä, jonka apulaiseksi hän on määrätty. Kun joku tarvitsee virkavapautta pitemmäksi aikaa, on sitä haettava tuomiokapitulilta, niinkuin nyt on sanottu. Rovasti taikka kirkkoherra, joka on virkavapautta myöntänyt, ilmoittakoon sen myöskin tuomiokapitulille niin pian kuin mahdollista.

158 §.

Kirkkoherra, joka aikoo matkustaa seurakunnastansa joko virka-asioille taikka virkavapautta saatuaan, antakoon edellisenä sunnuntaina seurakunnalle tiedon, kuka on määrätty hänen sijaisenansa kirkkoherrantointa hoitamaan. Jos kirkkoherran on odottamattomasta syystä heti matkalle lähteminen, pitäköön kuitenkin huolta, että se seuraavana sunnuntaina ilmoitetaan.

159 §.

Vankilan, sairaalan ja muun sellaisen laitoksen saarnaaja pyytäköön virkavapautta siltä tahi niiltä, jotka näiden laitosten hallitusta hoitavat. Älköön sitä myönnettäkö, ellei joku toinen pappi siksi aikaa, ota virkaa hoitaaksensa ja tietoa siitä tuomiokapitulille anneta.

b) Papinvirkojen täyttämisestä.

160 §.

Vakinaiseen papinvirkaan älköön kutsumusta tahi ehdotussijaa saako se:

a) joka ei ole suorittanut 163 §:ssä mainittuja näytteitä ja tutkintoja;

b) joka on toisen papinviran hakijana kiinni;

c) joka on rikoksesta tahi törkeämmästä virkavirheestä syytteenalaisena, taikka virkansa toimituksesta erotettuna, niin kauan kuin asia on päättämättä, taikka virantoimituseroa kestää;

d) joka virkansa toimituksessa on osottanut huolettomuutta ja uutteruuden puutetta eikä, asianmukaisessa järjestyksessä siitä muistutuksen saatuansa ole voinut näyttää asian olevan toisin.

161 §.

Vakinaisen papinviran saamiseen tarpeellisia näytteitä ja tutkintoja ei saa kukaan suorittaa, ennenkuin on ollut kaksi vuotta pappisviran toimituksessa.

162 §.

Joka tahtoo suorittaa edellämainitut näytteet ja tutkinnot, ilmoittautukoon kirjallisesti sen hiippakunnan tuomiokapitulille, jossa hän on virassa ja liittäköön samalla pyyntöönsä jäljennöksen pappeuskirjastansa ja tekemänsä jumaluusopillisen väitöskirjan. Jos hakija on kaikin puolin käyttäytynyt nuhteettomasti ja jos tuomiokapituli katsoo hänen lähettämänsä väitöskirjan voivan tarkoitukseensa kelvata, antakoon hänelle luvan tulla näytteitä ja tutkintoja suorittamaan.

163 §.

Kun se, joka on saanut mainitun luvan, on tullut asianomaiseen paikkaan, määrätköön tuomiokapituli päivän, jona hänen pitää puolipäiväjumalanpalveluksessa saarnata tuomiokirkossa, ja toisen päivän, jona hänen on pidettävä julkinen raamatunselitys samassa kirkossa. Jos nämä näytteet hyväksytään, käskettäköön hakija määrättynä päivänä tuomiokapitulin istuntohuoneeseen, jossa tuomiokapitulin jäsenten tulee hänen kanssansa keskustella siitä väitöskirjasta, jonka hän on tuomiokapituliin antanut, nähdäksensä, kuinka itsenäisesti hän on sen tehnyt, sekä tarkemmin tutkiaksensa, kuinka hyvin hän tuntee väitöskirjassa käsiteltyä ynnä muita sen kanssa läheisessä yhteydessä olevia aineita.

Sitten hakijan pitää tuomiokapitulin edessä, sitä varten annetun tekstin johdolla, osottaa, kuinka hän kykenee sekä raamattua selittämään että katkismusta kyselemään, ja sen jälkeen käydä piispan, tuomiorovastin ja tuomiokapitulin molempien jumaluusopin oppineiden asessorien luona yksityisesti tutkittavana käytännöllisessä raamatuntiedossa ja käytännöllisen jumaluusopin eri osissa, varsinkin yksityisen sielunhoidon ja kirkkolain opissa, jolloin on erittäinkin katsottava, miten hän pappisvirkaa toimittaessansa osaa käyttää sekä oman kokemuksen että opintojen kautta saamiansa tietoja. Tutkijat jakakoot keskenänsä tutkintoaineet sopimuksen mukaan. Jos sittemmin pidettävässä neuvottelussa huomataan hakijan osottaneen täysin kelvollista taitoa kaikessa, mikä on kristillisen seurakunnanopettajan välttämättömänä velvollisuutena, kutsutaan hän julkiseen tutkintoon. Tämän tutkinnon toimittavat tuomiokapitulin istuntohuoneessa avoimin ovin samat tutkijat, jotka ovat pitäneet edelliset yksityiset kuulustelutkin, joiden jatkoksi tämä tulee, ja on tutkittavalle siinä ennen kaikkea annettava tilaisuus näyttää, kuinka perehtynyt Jumalan pyhään sanaan hän on, sekä myös kuinka hän osaa sitä selittää ja kristinopin opetuksessa käyttää.

Sittenkuin tutkinto on suoritettu, päättäköön tuomiokapituli siinä järjestyksessä, jossa siellä esiintulevat asiat ovat käsiteltävät, huomioon ottaen myöskin sinne annetun väitöskirjan arvon sekä saarna- ja raamatunselitysnäytteet, ovatko tutkitun näin koetellut tiedot ja taito katsottavat tarkoitukseensa hyväksyttäviksi taikka kiitoksella hyväksyttäviksi, joka päätöksessä julkisesti ilmoitetaan ja merkitään vakinaisen papinviran saamista varten suoritetuista näytteistä annettavaan todistukseen.

Jos joku tahtoo yksityisissä kuulusteluissa ja sitten julkisessa tutkinnossa myöskin näyttää papiksi tultuaan edistyneensä tieteellisessä raamatunselitysopissa, kirkkohistoriassa sekä dogmatiikassa ja kristillisessä siveysopissa, älköön sitä häneltä kiellettäkö, ja jos hän osottaa itsellänsä olevan syvälliset tiedot jossakussa taikka joissakuissa näistä, niin hänen näytteensä vakinaisen papinviran saamista varten, jos ne muuten on kiitoksella hyväksytty, arvosteltakoon korkeimmalla kiitoksella hyväksytyiksi, ja jos ne muuten on hyväksytty, kiitoksella hyväksytyiksi.

Kaikista edellämainituista näytteistä älköön muita vapautettako kuin ne, jotka ovat suorittaneet jumaluusopin lisensiaattitutkinnon; mutta jumaluusopillisen väitöskirjan antamisesta ja sen johdosta pidettävästä keskustelusta olkoot nekin vapaita, jotka ovat yliopistossa suorittaneet hyväksytyn jumaluusopillisen väitösnäytteen.

164 §.

Sitä, joka edellämainituissa näytteissä ja tutkinnossa on hyväksytty, olipa hän saanut korkeamman tahi alemman arvosanan, älköön uusien näytteiden suorittamiseen vaadittako. Jos joku tahtoo paremman virkaylennyksen tähden suorittaa uudet näytteet, olkoon hänellä siihen lupa.

165 §.

Kirkkoherranviran saamiseen olkoot ainoastaan ne oikeutettuja, jotka ovat täyttäneet kahdeksankolmatta vuotta ja joiden näytteet vakinaisen papinviran saamista varten on kiitoksella hyväksytty, taikka jotka muulla tavalla ovat osottaneet itsellään olevan siihen verrattavat tiedot, sekä myöskin ne, jotka pitemmän aikaa seurakunnassa virkaa toimittaessaan ovat osottaneet erinomaista uutteruutta.

Semmoisten kirkkoherranvirkain saamiseen, joihin tuomiorovastin virka on yhdistetty, olkoon ainoastaan niillä oikeus, jotka suorittamallansa jumaluusopin lisensiaattitutkinnolla, taikka korkeimmalla kiitoksella hyväksytyillä näytteillä vakinaisen papinviran saamista varten, taikka tieteellisiä teoksia julkaisemalla ovat osottaneet syvällisiä jumaluusopillisia tietoja.

166 §.*

Kun vakinainen papinvirka jossakin seurakunnassa on avoinna, tulee tuomiokapitulin, saatuansa siitä ilmoituksen, tiedoksipanolla ja Suomen virallisissa lehdissä kolmasti julaistavalla kuulutuksella ilmoittaa viran avoinnaolo ja määrätä, että niiden, jotka haluavat virkaa hakea, tulee viimeistäänkin ennen kello kahtatoista päivällä kuudentenakymmenentenä päivänä sen päivän alusta lukien, jona päätös kuuluttamisesta tehtiin, jättää tuomiokapituliin kirjalliset hakemuksensa ja esittää ne todistukset ja asiakirjat, joihin tahtovat perustaa ehdollepääsyoikeutensa. Joka laiminlyö tämän ajan, olkoon siksi kertaa puhevaltansa menettänyt.

167 §.

Kun vakinaista papinvirkaa haetaan, on hakemukseen liitettävä: todistus sellaisen viran saamista varten suoritetuista näytteistä ja luettelo niistä virkatoimista, joita hakija siihen asti joko valtakirjan taikka määräyksen nojalla on toimittanut, osottava vuoden ja päivän, jolloin valtakirja taikka määräys on annettu, ja sen virantoimitusajan, minkä hän sen johdosta saa hyväksensä lukea. Jos hän on jumaluusopin lisensiaatti, näyttäköön senkin todistuksella. Jos hän sen ohessa myöskin tahtoo, suuremman taitonsa nojalla, vaatia etuoikeutta vaalisijaan, liittäköön hakemukseensa ne kirjat tahi todistukset, joihin vaatimuksensa perustaa. Jos hän on toimittanut virkaa toisessa hiippakunnassa, taikka jossakin virastossa, joka ei ole tuomiokapitulin valvonnan alaisena, niin antakoon myös todistuksen siltä tahi niiltä, joiden tulee viran puolesta valvoa hänen virkatointansa.

168 §.

Hakuajan kuluttua pitää tuomiokapitulin, viimeistäänkin kolmenkymmenen päivän kuluessa sen jälkeen, ottaa käsiteltäväksi hakemukset liitekirjoineen, tutkia hakijain hakukelpoisuus ja tehdä viran täyttämistä varten ehdotus.

169 §.

Jos hakija ei ole 160 ja 165 §:n mukaan hakukelpoinen, taikka jos hän ehdollisesti hakee useampia avoinna olevia papinvirkoja, jätettäköön hakemus sikseen.

170 §.

Jos joku hakee sitä vakinaista papinvirkaa, joka kohdastaan hänen jälkeensä on avoimeksi jäänyt, taikka toista semmoista virkaa, ennenkuin kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin hän astui viimeksi saamaansa virkaan, tutkikoon tuomiokapituli, onko hän silloin ehdolle pantava.

171 §.

Jos tuomiokapituli ei katso ketään hakijoista ehdolle kelpaavaksi, julistettakoon päätös siitä tiedoksipanon jälkeen ja annettakoon samalla laillinen valitusosotus. Sillä välin älköön mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäkö.

172 §.

Jos hakijat ovat hakukelpoisia, on ehdotus tehtävä ja siihen pantava kolme, sen mukaan kuin he taitonsa ja ansionsa puolesta ovat muita ja toisiansa etevämmät.

173 §.

Taidoksi luettakoon hakijan oppi, jota hän on tutkinnoilla, julkaisemillaan tieteellisillä teoksilla ja kirjoituksilla, taikka muuten julkisesti osottanut, ja sen ohessa ne tiedot ja se kokemus, joita tarvitaan viran kunnolliseen toimittamiseen.

174 §.

Ansiota on se, että hän uutterasti, vakavasti ja taitavasti on hoitanut sitä virkaa, joka hänelle siihen asti on ollut uskottuna, ja siten ansainnut virkaylennystä.

175 §.

Sillä, joka suuremman taidon ja ansion kautta on selvästi osottautunut hakukumppaneitansa etevämmäksi, olkoon etuoikeus virkaylennykseen. Kahdesta, jotka taidoltaan ja ansioltaan ovat samanvertaiset, saakoon se etusijan, jolla on useampia virkavuosia.

176 §.

Taito ja ansio ovat keskenänsä niin verrattavat, ettei korkeammalta opilta eikä myöskään uskolliselta työnteolta puuttuisi sitä kehotusta, mitä kohtuus ja kirkon tosi hyöty vaativat; kuitenkin on, ehdotusta tehtäessä kaupunkiseurakuntain taikka yhdistettyjen kaupunki- ja maaseurakuntain kirkkoherranvirkoihin, suurempi taito erityisesti otettava huomioon.

177 §.

Virkavuosia luetaan siltä ajalta, jonka joku on todellisesti virkaa toimittanut seurakunnissa tahi opetuslaitoksissa, taikka muussa sellaisessa toimessa, joka tuottaa papillisen virkaylennysoikeuden. Jos joku on sairauden tähden, taikka edistyäksensä opinnoissa ja suorittaaksensa opinnäytteitä, nauttinut virkavapautta pitemmän tahi lyhyemmän ajan, taikka yksityisten asiainsa tähden ollut ainoastaan kuukauden taikka sitä vähemmän virkaa toimittamatta, niin sitä aikaa älköön luettako pois.

178 §.

Joka lyhyemmän tai pitemmän ajan on ollut laillisesti määrättynä toimittamaan sellaista virkaa, jota seuraa papillinen virkaylennysoikeus, saakoon papinvirkaa hakiessansa lukea sen ajan hyväkseen.

179 §.

Jos määrätyssä ajassa ei tule hakijoita, taikka heitä ei ole niin monta, että täysilukuinen ehdotus voidaan tehdä, taikka jos hakijat eivät ole ehdolle kelpaavia, julistettakoon uusi hakuaika. Jos ei toisenakaan hakuaikana tule riittävää määrää ehdolle kelpaavia hakijoita, pidettäköön ehdotus täydellisenä, vaikka ainoastaan yksi taikka kaksi hakijaa on ilmoittautunut. Jos ei yhtäkään hakijaa tule, julistettakoon virka vieläkin avoimeksi.

180 §.

Jos on määrätty uusi hakuaika, olkoon kuitenkin niillä, jotka ensimäisenä hakuaikana ovat virkaa hakeneet, oikeus saada ehdotussija sen mukaan, kuin ansaitsevat, vaikka toisena hakuaikana tulisikin yksi taikka useampia, jotka taidoltaan ja ansioltaan ovat heitä etevämmät.

181 §.

Kun ehdotus on tehty, on se ynnä sellainen valitusosotus, kuin XXII luvussa sanotaan, tiedoksipantava.

182 §.

Joka on päässyt ehdolle, älköön sanoutuko siitä pois, ellei ole saanut edullisempaa virkaa, taikka sairauden tähden tahi muusta syystä joutunut kykenemättömäksi toimittamaan haettua virkaa. Jos hän ennen vaalipäivää ilmoittaa tuomiokapitulille tämmöisen esteen, niin tuomiokapituli, tutkittuansa hänen esiintuomansa syyt, poistakoon hänet ehdolta ja vaatikoon niitä muita hakukelpoisia hakijoita, joita ei ole väliaikana toiseen virkaan ehdotettu taikka nimitetty, määräajan kuluessa ilmoittamaan, tahtovatko hakemuksessaan pysyä vai eivät. Jos tahtovat huomioon tulla, pantakoon ansiollisin heistä avoimelle sijalle, ja näin muutettu ehdotus pantakoon tiedoksi ja kuulutettakoon uudestaan asianmukaisessa järjestyksessä. Jos ei kukaan niistä, joilta on kysytty, tahdo jatkaa hakemustansa, taikka jos ei muita hakijoita ole kuin ne, jotka on ehdolle pantu, menetelköön tuomiokapituli, niinkuin 179 §:ssä on sanottu.

183 §.

Jos joku ehdotetuista kuolee tai erotetaan virantoimituksesta, ennenkuin virkaannimitys on tapahtunut, menetelköön tuomiokapituli niinikään sillä tavoin, kuin 182 §:ssä sanotaan, ellei joku ehdolle jääneistä ole saanut kolmea neljättäosaa kaikista vaalissa annetuista äänistä taikka sitä enemmän.

184 §.

Heti kun ehdotus on saanut lainvoiman, taikka siitä tehdyt valitukset on lopullisesti ratkaistu, määrätköön tuomiokapituli missiiveillä eli kirjeillä ehdotetut kolmena perättäin seuraavana sunnuntaina saarnalla ja alttaritoimituksella vaalinäytteitä suorittamaan. Jos kirkkoherrakuntaan kuuluu kaksi taikka useampia seurakuntia, jotka ovat samankieliset, suoritettakoon vaalinäytteet emäkirkossa. Mutta jos kirkkoherrakuntaan kuuluu sekä suomen- että ruotsinkielisiä seurakuntia, taikka jos samassa seurakunnassa kirkonmenot ovat pidettävät molemmilla kielillä, suoritettakoon vaalinäytteet kummallakin kielellä, ja määrätköön tuomiokapituli, miten sen soveliaimmin tulee tapahtua, joko samana päivänä eri kirkoissa, missä niitä on, taikka eri päivinä, taikka samana päivänä samassa kirkossa, kahdessa perättäin pidettävässä jumalanpalveluksessa.

185 §.

Jos ehdolle päässeiden joukossa on joku, joka virkansa tähden on sodassa taikka ulkomailla, olkoon vaalinäytteiden suorittamisesta vapaa.

186 §.

Samalla kuin 184 §:ssä mainitut kirjeet päätetään lähetettäviksi, määrättäköön vaalintoimittajakin ja lähetettäköön seurakunnalle kuulutus, jossa sille ilmoitetaan, kutka ovat ehdolla, mitä ansioita kullakin heistä on ja minä päivinä heidän on suoritettava vaalinäytteensä. Tämän kuulutuksen lähettäköön tuomiokapituli sille, jonka hallussa kirkkoherrantoimi seurakunnassa on, ja hän ilmoittakoon sen seurakunnalle neljäätoista päivää ennen ensimäistä vaalisaarnapäivää, sekä emäkirkossa että siihen kuuluvissa kappelikirkoissa, joissa jumalanpalvelusta pidetään.

187 §.

Jos joku ehdotetuista on vaalinäytteiden suorittamisesta vapaa, niinkuin 185 §:ssä on sanottu, mainittakoon se kuulutuksessa.

188 §.

Jos tuomiokapitulin kirje on, satunnaisten esteitten vuoksi, tullut perille niin myöhään, ettei vaalisaarnaaja määräpäiväksi ennätä paikalle vaalinäytteitään suorittamaan, taikka jos sairaus tahi muu arvaamaton este, jota ei voi välttää, pidättää häntä lähtemästä vaalinäytteitä määräpäivänä suorittamaan, niin antakoon viivyttelemättä siitä tuomiokapitulille tiedon. Jos kirje ei ole ajoissa perille tullut, määrätköön tuomiokapituli heti uuden vaalisaarnapäivän ja kuuluttakoon sen säädetyssä järjestyksessä seurakunnalle, ilmoittaen myös muutoksen syyn. Jos sairaus tahi muu syy on aikaansaanut esteen, antakoon tuomiokapituli niinikään siitä seurakunnalle tiedon, viimeistäänkin määrättynä vaalisaarnapäivänä, jos mahdollista on.

189 §.

Jos se, jota sairaus esti, kuudenkymmenen päivän kuluessa ensin määrätystä vaalisaarnapäivästä tuomiokapitulille ilmoittautuu vaalinäytteitä suorittamaan, määrätköön tuomiokapituli sitä varten uuden päivän, joka on asianmukaisesti kuulutettava. Jos hän ei siinäkään ajassa tule, määrätköön tuomiokapituli seurakunnalta kirkonkokouksessa kysyttäväksi, tyytyykö se ehdotukseen, vaikka tällä tavoin estynyt ei suoritakaan vaalinäytteitä. Jos seurakunta tyytyy ehdolla olevaan ilman vaalinäytteitä, ryhdyttäköön asianmukaisessa järjestyksessä vaalitoimiin. Jos este johtui muusta syystä, määrätköön tuomiokapituli uuden vaalisaarnapäivän.

190 §.

Jos joku ehdotetuista, sen jälkeen kuin vaalisaarnapäivä on määrätty, kuolee taikka erotetaan pappisviran toimituksesta määräajaksi taikka ainaiseksi, noudatettakoon mitä 182 §:ssä säädetään, ja keskeyttäköön tuomiokapituli heti koko vaalitoimituksen, kunnes siitä vastedes määrätään.

191 §.

Älköön yhden estymisen tähden toisen vaalisaarnapäivää viivytettäkö tahi muutettako; mutta kysymys- ja vaalipäivä ovat jätettävät siksi kuin este on poistettu ja ne voivat järjestyksessänsä seurata; tämä huomautettakoon myös, kun este seurakunnalle ilmoitetaan.

192 §.

Jos vaalisaarnaa ja määräpäivänä jää tulematta, eikä ole saatu tietoa mistä syystä, ilmoittakoon se, joka kirkkoherranvirkaa toimittaa, seurakunnalle ja vaalintoimittajalle asian ja että siis kaikki muut toimenpiteet jäävät tuomiokapitulin määrättäviksi; kirjoittakoon myös siitä heti tuomiokapitulille.

193 §.

Vaalia toimittamaan määrätköön tuomiokapituli jonkun jäävittömän ja siihen sopivan pappismiehen. Jos vaalintoimittajaksi määrätty tietää olevansa jäävillinen jostakin syystä, josta tuomiokapitulilla ei ole ollut tietoa, ilmoittakoon sen heti tuomiokapitulille.

194 §.

Vaalintoimittaja ottakoon avuksensa jäävittömän miehen ennen muita papin, pöytäkirjaa pitämään kysymys- ja vaalipäivänä.

195 §.

Laillisia jäävin syitä vaalintoimittajaa ja hänen apumiestänsä vastaan ovat ne, jotka yleinen laki tuomarista säätää. Jäävi luetaan vaalintoimittajan ja vaalipappien, mutta ei vaalintoimittajan ja valitsijain välillä. Jos vaalintoimittajalla on äänivalta siinä seurakunnassa, jossa hänen on vaalitoimitusta johtaminen, mutta hän ei tahdo äänivaltaansa käyttää, ei hän ole sen tähden jäävillinen.

196 §.*

Vaali käyköön, jos useampia kuin yksi on ehdolle pantu, vaaliluettelon mukaan. Vaaliluettelo on erittäin sitä varten kirkonkokouksessa valittavain edusmiesten tehtävä. Siihen ovat merkittävät kaikki ne maatilat ja toisen suojeluksesta vapaat perheet seurakunnassa, jotka papinpalkkaa maksavat, se määrä, minkä mikin tila tahi perhe osaltansa suorittaa mainittua palkkaa, ja eri sareke kullekin ehdotetulle ja niille äänille, jotka hän saa.

197 §.

Jos yhtenä kirkkokuntana ovat maa- ja kaupunkiseurakunta, jotka käyttävät joko yhteistä taikka eri kirkkoa, tehtäköön vaaliluettelo kummallekin seurakunnalle, jollei ole niin sovittu, että kumpikin saa, vuorostansa, valita molempain puolesta, taikka jollei yhteisestä äänten laskemisen perusteesta ole tehty ja vahvistettu muuta sopimusta, jota silloin on vaalissa noudatettava.

198 §.*

Sinä päivänä, jolloin viimeinen vaalisaarna pidetään, kuulututtakoon kirkkoherranviran toimittaja saarnastuolista kaikissa seurakuntaan kuuluvissa kirkoissa, joissa silloin jumalanpalvelusta pidetään, että asianomaisesti määrätty toimitusmies on seuraavana sunnuntaina tuleva, pöytäkirjaa tekemään otettu notario avustajana, pidettävää vaalia alustamaan emäkirkossa taikka, missä kaupunki- ja maaseurakunta ovat yhdistettyinä, siinä kirkossa, jossa vaali silloin on toimitettava, ja kysymään seurakunnalta, onko sillä mitään ilmoitettavaa, joka voisi vaalia estää, sekä myöskin, jos esteitä ei ilmaannu ja useampia kuin yksi on ehdolle pantu, julkilukemaan ja tarkastamaan vaaliluettelon.

199 §.

Jos vaalintoimittaja katsoo tarpeelliseksi, että jumalanpalvelus kysymys- ja vaalipäivänä alotetaan tavallista aikaisemmin, olkoon hänellä oikeus määrätä se varhemmin alotettavaksi. Kaupungissa kuulutettakoon, jos tarpeelliseksi katsotaan, että ehtoojumalanpalvelus niinä päivinä jätetään pitämättä. Yhteistä Herran ehtoollista älköön myöskään niinä päivinä pidettäkö.

200 §.

Kun kysymyspäivä on tullut, asettukoon, jumalanpalveluksen päätyttyä, toimitusmies notarion ja kirkkoneuvoston jäsenten kanssa kuoriin, julkilukekoon määräyskirjansa ja kysyköön sitten seurakunnalta:

1) Tunnustetaanko hän ja notario jäävittömiksi toimitusta pitämään? Jos jääviä ilmoitetaan toimitusmiestä vastaan, tutkikoon hän sen. Jos näkee siinä perää olevan, luopukoon toimituksesta ja antakoon siitä tiedon tuomiokapitulille, joka, jos jäävimuistutuksen hyväksyy, määrää uuden kysymyspäivän ja toisen vaalintoimittajan. Jos hän tutkii jäävin perättömäksi, ilmoittakoon sen ja jatkakoon toimitustansa. Jos notariota vastaan ilmoitetaan jäävi, joka havaitaan todenperäiseksi, ottakoon vaalintoimittaja heti paikalla taitavan ja jäävittömän apumiehen hoitamaan vaaliluettelon toista kappaletta ja kirjoittakoon itse pöytäkirjan, jollei hän voi sitä apumiehellensä uskoa.

201 §.

Jos vaalintoimittajaa vastaan ei ole jääviä ilmoitettu, taikka jos hän on jäävin perättömäksi katsonut, kysyköön silloin:

2) Onko ehdotuksen ja saarnapäivän kuulutus oikeassa ajassa ja asianomaisissa kirkoissa julistettu, ja ovatko vaalisaarnaajat sen mukaisesti vaalinäytteensä suorittaneet? Jos havaitaan, että kuulutusta ei ole oikein julkiluettu, mutta vaalinäytteet kuitenkin on määräpäivinä asianmukaisesti suoritettu, ja jos seurakunta siihen tyytyy, jatkettakoon toimitusta. Jos siitä ilmaantuu eri mieliä, noudatettakoon mitä useimmat saapuvilla olevista äänivaltaisista seurakuntalaisista miesluvun mukaan päättävät. Jos seurakunta vaatii virhettä tutkittavaksi, lykättäköön kaikki muut toimenpiteet toistaiseksi ja ilmoitettakoon asia tuomiokapitulille, joka, asian laadun mukaan, määrätköön joko uuden kuuluttamisen ja uudet vaalinäytteet, taikka kysymys- ja vaalitoimituksen jatkettavaksi uudestaan määrättävänä päivänä.

202 §.

Sitten kysytään seurakunnalta:

3) Onko kysymyspäivän kuulutus oikealla ajalla ja oikeassa paikassa julistettu? Jos niin ei ole, lykätköön vaalintoimittaja toimituksensa neljänteentoista päivään sen perästä, ja kuulutettakoon se laillisesti viikkoa ennen eli seuraavana sunnuntaina. Asia on myös tuomiokapitulille ilmoitettava.

203 §.

Jos ei ilmaannu sellaisia esteitä, kuin nyt on mainittu, kysyköön vaalintoimittaja vielä:

4) Onko seurakunnalla mitään muistuttamista ehdolle pantuja vastaan? Jos silloin ilmoitetaan yhden tahi useamman heistä yrittäneen keräillä ääniä tai laittomasti palkasta sopia, tahi vaalisaarnassansa puhuneen omaan puoleensa, tahi halventaneen hakukumppaneitansa, taikka jos tehdään muita syytöksiä, jotka, laillisesti todeksi näytettyinä, vaikuttaisivat viran tahi ehdotussijan menettämisen, taikka erottamisen pappisviran toimittamisesta, taikka yhteiskunnallisen häpeän, ja jos ilmiantaja sitoutuu laillisesti toteennäyttämään syytöksensä, niin merkittäköön pöytäkirjaan ilmiantajan nimi ja hänen mainitsemansa vieraatmiehet tahi muut todisteet, ja pöytäkirja, joka heti on kirjoitettava ja hyväksyttäväksi luettava, lähetettäköön tuomiokapituliin, jonka tulee lykätä asia maalliseen oikeuteen, lainmukaisesti käsiteltäväksi.

204 §.

Jos yhtä taikka useampaa ehdotettua vastaan esiintuodaan muita seikkoja, joista ei tulisi sellaista seuraamusta, kuin 203 §:ssä sanotaan, taikka jos äänten keräilemisen yrityksestä annetaan ilmi muita kuin vaalisaarnaaja, eikä voida väittääkään hänen sitä aiheuttaneen, niin pantakoon sekin pöytäkirjaan ja ilmoitettakoon seurakunnalle, että sillä on valta joko vaalitoimituksen perästä siitä tehdä valitus, taikka heti ilmoittaa valituksensa tuomiokapituliin ja hakea sieltä vaalille kielto ennen vaalipäivää, mutta jatkettakoon kuitenkin toimitusta.

205 §.*

Kysymyspäivänä olkoon seurakunnalla lupa pyytää, jos tahtoo, neljättä vaalisaarnaajaa; nimittäköön myös samalla sen pappismiehen, jota neljänneksi tahtoo. Jos sellainen pyyntö on tehty, on nimenhuudolla kirkonkokouksen ääniluettelon mukaan otettava selvä siitä, missä määrin seurakunta pyyntöä kannattaa. Jos pyyntöä silloin kannattaa vähintäänkin viidesosa koko seurakunnan ääniluvusta eikä eri mieliä ilmaannu, taikka jos seurakunnan jäsenistä niin monta on yhtynyt samaa pappismiestä pyytämään, että heidän äänensä yhteenlaskettuina tekevät koko seurakunnan ääniluvusta puolet taikka enemmän, niin keskeytettäköön toimitus, ja pöytäkirja, sittenkuin se on julkiluettu ja hyväksytty, lähetettäköön tuomiokapituliin, jonka tulee asiassa menetellä niinkuin 241 §:ssä sanotaan.

206 §.

Jos vaalintoimittajaa itseänsä pyydetään neljänneksi vaalisaarnaajaksi, keskeyttäköön hän heti koko toimituksen ja jättäköön asian tuomiokapitulin huostaan, ellei paikalla kieltäydy tästä luottamuksesta.

207 §.*

Jos kysymyspäivänä ei ilmaannu sellaisia vaalin toimittamisen esteitä, kuin nyt on mainittu, ja jos ainoastaan yksi on ehdolle pantu, ilmoittakoon vaalintoimittaja seurakunnalle, että tämä pidetään valittuna, ja antakoon osotuksen valituksen tekemiseen niinkuin 232 §:ssä sanotaan. Sittenkuin toimituksessa tehty pöytäkirja on hyväksyttäväksi julkiluettu ja vaalintoimittaja, vaalinotario sekä kaksi seurakunnan jäsentä ovat sen allekirjoittaneet, lähettäköön vaalintoimittaja sen tuomiokapituliin ja jättäköön siitä jäljennöksen sille, jonka hallussa kirkkoherrantoimi on, pidettäväksi niin kauan seurakunnan saatavana, kuin valitusaikaa kestää.

Mutta jos useampi kuin yksi on ehdolle pantu, niin julkiluettakoon ne tämän luvun §§, jotka koskevat äänivaltaa ja vaalipäivää, eli 196 §:stä alkaen 230 §:n loppuun asti, ja sen jälkeen otettakoon vaaliluettelo tarkastettavaksi sekä huomautettakoon seurakunnalle, että kaikki ne muutokset, joihin syytä on, silloin ovat ilmoitettavat.

208 §.

Vaaliluettelo on kuuluvasti luettava tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi, ja silloin saakoon kukin äänivaltainen seurakuntalainen, itse taikka asiamiehen kautta, siihen ilmoittaa oikaisuja ja lisäyksiä. Ilmoitetut oikaisut ja lisäykset ovat, jos muut saapuvilla olevat äänivaltaiset taikka, kun eri mieliä ilmaantuu, vaalintoimittaja katsoo ne oikeutetuiksi, pantavat kumpaankin vaaliluettelon kappaleeseen ja sekä nämä että kaikki muut muistutukset pöytäkirjaan merkittävät. Jos ilmoitetaan sellainen oikaisu taikka lisäys, jota ei heti voida täysin selvittää ja toteennäyttää, lykättäköön se vaalipäivään. Jos vaalintoimittaja itse huomaa virhettä tahi vaillinaisuutta jossakin äänivaltaan vaikuttavassa seikassa, ilmoittakoon, oikaiskoon ja merkitköön sen.

209 §.

Oikeus valita pappia on jokaisella, jonka hallussa on maatalo tahi muu tila maalla taikka talo kaupungissa, sekä myös kaikilla toisen suojeluksesta vapailla seurakunnan perheillä, jotka papin palkkaa maksavat. Älköön kuitenkaan kukaan käyttäkö suurempaa äänivaltaa kuin mikä vastaa kuudetta osaa seurakunnan koko ääniluvusta.

210 §.

Lampuodin tahi vuokramiehen hallusssa olevan maatilan puolesta käyttäköön sen haltija äänivaltaa. Älköön sellaisen tilan omistaja saako pidättää itsellensä sen puolesta äänivaltaa, jollei hän seurakunnassa ole kirkonkirjoissa. Tehtaan tai muun teollisuuslaitoksen omistajalla älköön olko äänivaltaa seurakunnassa, jossa hän ei itse ole kirkonkirjoissa.

211 §.

Äänivalta aikaa heti, kun omistaja tahi lampuoti taikka haltija on ottanut tilan haltuunsa, ja pysyy hänellä hallinnan loppuun saakka. Kun omistusoikeus tai hallinta on riidanalaisena, käyttäköön äänivaltaa se, jonka hallussa tila sillä aikaa on.

212 §.

Perheenisäntä saa papinvaalissa käyttää laillista äänivaltaa. Jos hän on ulkomailla, äänestäköön emäntä. Jos isäntä on pantu holhouksen alaiseksi, äänestäköön niinikään emäntä taikka, jos emäntää ei ole, se, joka on määrätty holhoojaksi. Isännän kuoltua äänestäköön leski, niin kauan kuin pesä on jakamatta ja hän sitä hoitaa. Isän ja äidin kuoltua äänestäköön jakamattoman pesän puolesta se lapsista, joka on täysivaltainen ja vanhin. Jos kaikki lapset ovat vajavaltaisia, äänestäkööt kaikki holhoojat yhtenä. Kun kaikki lapset ovat täysivaltaisia, äänestäkööt yhteisesti, jos siitä sopivat; muuten olkoot äänestämättä. Jos lapsia ei ole, olkoon muista perillisistä sama laki, kuin nyt on lapsista sanottu. Kun perintö on laillisesti jaettu, olivatpa osat erilleen lohkaistut taikka ei, äänestäköön jokainen perillinen, jos hän on täysivaltainen, tahi hänen holhoojansa, jos hän itse on vajavaltainen, siltä osalta, jonka hän kiinteistöstä on saanut. Sen perheenisännän perilliset, jolla on vuokralla ollut maalla maata tahi kaupungissa talo, saakoot, jos heillä vielä on tilan hallintaoikeus, käyttää samaa äänivaltaa, kuin hänelläkin olisi, jos eläisi. Neito, joka on täysivaltainen, saakoon itse äänestää, jos hänellä muuten on siihen oikeus.

213 §.

Vierasuskolainen älköön äänivaltaa käyttäkö.

214 §.

Älköön ketään kiellettäkö omaa sukulaistansa äänestämästä.

215 §.

Kun vaaliluettelo on tarkastettu ja oikaistu sekä kysymyspäivänä tehty pöytäkirjakin julkiluettu ja hyväksytty, niin vaalintoimittaja, vaalinotario ja kaksi seurakunnan jäsentä allekirjoittakoot molemmat vaaliluettelon kappaleet sekä pöytäkirjan, ja nämä asiakirjat yhdistettäköön vaalintoimittajan sinettisiteellä; sen jälkeen toinen kappale vaaliluetteloa on pantava kirkon arkkuun ja toinen annettava, sen mukaan kuin asia vaatii ja soveliaimmaksi nähdään, joko kirkkoherralle tahi kirkkoherranviran toimittajalle taikka kirkonisännöitsijälle, pidettäväksi seurakunnan saatavana, ja pöytäkirja on vaalintoimittajan säilytettävä. Jos tehtyjen muistutusten selvittäminen on lykätty vaalipäiväksi, liitettäköön näitä asioita koskeva pöytäkirjanotekin siihen vaaliluettelon kappaleeseen, joka jätetään seurakunnan käytettäväksi.

216 §.*

Kun kysymyspäivän toimitus edellisessä §:ssä mainitulla tavalla on päättynyt, ilmoittakoon vaalintoimittaja lopuksi seurakunnalle: että vaali tulee pidettäväksi neljäntenätoista päivänä kysymyspäivän jälkeen ja että kysymyspäivän toimitukseen tyytymätön saa, 232 §:n määräämässä järjestyksessä, siitä valittaa, sittenkuin vaali on tapahtunut. Vaalintoimittaja kuulututtakoon myöskin seuraavana sunnuntaina vaalipäivän vielä uudestaan kaikissa niissä kirkoissa, joissa vaalisaarnat ja kysymyspäivä olivat ilmoitettavat; ja pappi, joka julistaa kuulutuksen, merkitköön siihen päivän, jona se tapahtui.

217 §.

Kun vaali on toimitettava semmoisessa seurakunnassa, jossa on monta kirkkoa, toimitettakoon se emäkirkossa. Yhdistetyssä kaupunki- ja maaseurakunnassa, joilla on eri kirkot, toimitetaan vaali erikseen kummassakin kirkossa. Jos näiden seurakuntien kesken on sovittu, että vaali on toimitettava ainoastaan jommassakummassa kirkossa taikka jos hyväksytty äänilaskun perustus vaatii yhteistä vaalia, niin tämä toimitettakoon sen seurakunnan kirkossa, joka on väkirikkaampi, ellei siitä ole toisin määrätty.

218 §.

Määrättynä vaalipäivänä, jumalanpalveluksen päätyttyä ja ennen vaalitoimituksen alkamista, kysyköön vaalintoimittaja seurakunnalta, onko vaali asianmukaisesti kuulutettu. Jos ei ole, määrätköön hän uuden vaalipäivän neljänneksitoista päiväksi sen jälkeen, ja kuulututtakoon sen uudelleen viikkoa ennen; ilmoittakoon myös tuomiokapitulille asian ynnä syyt, joiden tähden vaali toistaiseksi lykättiin.

219 §.

Kun vaalitoimitukseen on ryhdyttävä, astukoon vaalintoimittaja vaalinotarion ja kirkkoneuvoston jäsenten kanssa kuoriin ja alkakoon toimituksen rukouksella sekä lyhyellä puheella, jossa seurakunnalle muistutetaan vaalin arvoa ja tärkeyttä ja sitä kehotetaan siinä tunnollisesti menettelemään; julkilukekoon sitten vaalisaarnapäiväin kuulutuksesta ehdolla olevien nimet ja ansiot, ilman mitään lisäystä tahi puoltamista.

220 §.

Jos kysymyspäivänä on vaadittu saada selvittää vaaliluetteloon silloin ilmoitettuja oikaisuja tahi lisäyksiä, otettakoon tämä selvitys ensin käsiteltäväksi ja, jos se hyväksytään, merkittäköön se asianmukaisesti luetteloon. Jos kysymys- ja vaalipäivän välillä joku äänivaltainen on kuollut, taikka kiinteälle omaisuudelle tullut toinen omistaja tahi äänivaltainen haltija, niin on sekin merkittävä ja oikaistava vaaliluetteloon, ja kysyköön vaalintoimittaja sitä papistolta ja seurakunnalta. Muuta vaaliluettelon muutosta älköön enää tehtäkö, ja julistakoon vaalintoimittaja kuuluvalla äänellä, että vaaliluettelo nyt on hyväksytty vaalissa muuttamatta noudatettavaksi.

221 §.

Älköön kukaan ehdolla olevista olko vaalitoimituksessa läsnä; mutta jos joku heistä siinä olisi, käskeköön vaalintoimittaja hänet pois.

222 §.

Sen jälkeen ryhdyttäköön itse vaaliin, jossa olkoon noudatettavana, että kukin äänivaltainen, erikseen, siinä järjestyksessä, jossa hän on merkitty vaaliluetteloon, huudetaan esiin ja silloin astuu vaalintoimittajan eteen ääntänsä antamaan. Annetun äänen toistakoon niinikään vaalintoimittaja, ennenkuin se merkitään vaaliluetteloon. Jos äänivaltainen ei tule ensimäiselle esiinhuudolle, huudettakoon häntä heti sen jälkeen toistamiseen. Joka ei sittenkään tule, itse tai asiamiehen kautta, olkoon siksi kertaa menettänyt äänivaltansa, ja merkittäköön vaaliluetteloon poissa olleeksi. Jos joku juovuksissa oleva tahtoo äänestää, käskettäköön hän ulos ja hänen äänensä jätettäköön lukematta; senkin asian kirjoittakoon vaalintoimittaja pöytäkirjaan.

223 §.

Poissa oleva, joka tahtoo äänivaltaansa käyttää, olkoon oikeutettu lähettämään kirjallisen, suljetun vaalilipun, taikka panemaan puolestansa asiamiehen. Jos asiamies on kirjallisesti valtuutettu, pitää valtakirjassa olla: asiamiehen nimi ja arvo, ketä ehdolla olevista hänen tulee äänestää, valtakirjan antopäivä ja äänivaltaisen nimi ja sinetti, taikka, sinetin asemesta, todistus kahdelta jäävittömältä todistajalta, joista ainakin toisen tulee olla kirjoituksen taitava. Jos äänivaltainen ei ole itse kirjoittanut valtakirjaa, on siinä myöskin mainittava kirjoittajan nimi ja arvo. Jos asiamies suusanalla valtuutetaan, nimitettäköön silloinkin se pappi, jota asiamiehen tulee äänestää, ja asiamiestä seuratkoon kaksi jäävitöntä todistajaa vaalintoimittajan edessä todistamaan, mitä äänivaltainen on heidän läsnäollessaan asiamiehellensä toimeksi antanut. Muunlaista valtuuttamista älköön hyväksyttäkö. Saapuvilla oleva äänivaltainen älköön äänestäkö asiamiehen kautta.

224 §.

Jos useampia äänivaltaisia yhtyy samaan valtakirjaan, olkoon se mitätön. Kukin äänestäköön puolestansa erikseen, ellei useammilla yhteisesti ole äänivaltaa niinkuin yhdellä. Jos useammat käyttävät samaa asiamiestä, älköön sitä hyväksyttäkö.

225 §.

Jos jollakulla on omanansa taikka hallussaan useita taloja, tahi tiloja, joiden puolesta hänellä on äänivalta, älköön hän kuitenkaan olko oikeutettu, itse tahi asiamiehen kautta, äänestämään useampaa kuin yhtä ehdotetuista. Joka toisin tekee, olkoon siksi kertaa menettänyt äänivaltansa. Jos hän ensimäisen kerran vaaliluettelon mukaan esille huudettuna on antanut äänensä, luettakoon se hänen muiltakin tiloiltansa, vaikka hän ei enää olisikaan saapuvilla, kun ne vuorostaan tulevat. Jos hän ensimäisellä huudolla oli poissa tahi siihen vastaamatta, mutta tulee sitten äänestämään, kun häntä toisen kerran esiin huudetaan toisen tilan puolesta, niin luettakoon hänen äänensä niidenkin tilain puolesta annetuksi, jotka vielä, vaaliluettelon mukaan, ovat jälellä, mutta ei niiden tilain puolesta, jotka jo oli huudettu, ennenkuin hän, itse tahi asiamiehen kautta, ensimäisen vastauksen antoi.

226 §.

Annettua ääntä älköön muutettako tahi peruutettako. Kun joku on asiamiehen kautta äänestänyt, merkittäköön se vaaliluetteloon ja pöytäkirjaan. Valtakirjat, olipa ne hyväksytty tai hylätty, numeroitakoon samaan järjestykseen, jossa ne ovat pöytäkirjassa ja vaaliluettelossa mainitut, ja yhdistettäköön sitten vaalintoimittajan sinettisiteellä.

227 §.

Jos äänivaltainen tahtoo pöytäkirjaan tehdä jonkin vaalia koskevan muistutuksen, älköön sitä häneltä kiellettäkö.

228 §.

Jos niin käy, että seurakunta, vaaliin ryhdyttäessä, yksimielisesti ilmoittaa, ettei se tahdo vaalioikeuttansa käyttää, huomauttakoon vaalintoimittaja sille, mitä siitä seuraa, ja toimittakoon kuitenkin esiinhuudon. Jos silloin annetaan ääniä, merkitköön hän ne vaaliluetteloon ja käyköön se vaalista. Jos ainoastaan yksi ääni annetaan, olkoon sama laki. Jos ei yksikään äänestä, ilmoittakoon vaalintoimittaja sen tuomiokapitulille, jonka silloin on meneteltävä niinkuin 244 §:ssä sanotaan.

229 §.

Kun esiinhuuto on loppunut ja vaali pidetty, on kunkin vaalisaarnaajan osalle tulleiden äänten yhteenlaskettu luku merkittävä kumpaankin vaaliluetteloon. Yhteenlaskemisen jälkeen ilmoittakoon vaalintoimittaja seurakunnalle vaalin tuloksen; antakoon myös osotuksen kuinka se, joka on joko kysymys- tahi vaalipäivän toimitukseen tyytymätön, saa siitä valittaa sen ajan kuluessa, jonka 232 § määrää. Lopuksi julkiluettakoon vaalipäivän pöytäkirja hyväksyttäväksi, minkä jälkeen vaalintoimittaja, vaalinotario ja kaksi seurakunnan jäsentä allekirjoittavat sen ynnä kummankin vaaliluettelon. Jos seurakunta on ollut äänivaltaansa käyttämättä, julkiluettakoon ja allekirjoitettakoon sittenkin vaalipöytäkirja, niinkuin nyt on säädetty. Jos pöytäkirjan tarkistamista ja äänien yhteenlaskemista ei ennätetä samana päivänä suorittaa, ilmoittakoon vaalintoimittaja, missä ja milloin se seuraavana päivänä on tehtävä.

230 §.

Vaalitoimituksen päätyttyä lähettäköön vaalintoimittaja toisen kappaleen vaaliluetteloa, kysymys- ja vaalipäivän pöytäkirjat sekä kaikki annetut valtakirjat viivyttelemättä tuomiokapituliin, ja jättäköön toisen kappaleen ynnä kysymys- ja vaalipäivän pöytäkirjojen jäljennökset sille papille, jonka hallussa kirkkoherrantoimi on, pidettäviksi seurakunnan saatavana niin kauan kuin valitusaikaa kestää; sen jälkeen nämä asiakirjat pannaan kirkon arkistoon.

231 §.

Mitä vaalintoimittaja katsoo tarpeelliseksi määrätä suorastaan järjestyksen pitämiseksi vaalitilaisuudessa, se on kirkkoneuvoston jäsenten ja seurakunnan vanhinten heti pantava toimeen. Jos joku kysymys- tahi vaalitoimituksen aikana pitää melua, kiroo, riitelee tahi toruu, taikka sanalla tahi teolla loukkaa vaalintoimittajaa, vaalinotariota, tahi muita läsnäolevia, taikka muulla tavalla häiritsee sitä rauhaa, jonka tulee toimituksessa vallita, merkittäköön se kaikkine asianhaaroineen pöytäkirjaan.

232 §.*

Vaalisaarnaaja tahi äänivaltainen, joka ei tyydy kysymys- tahi vaalipäivän toimitukseen, saa tehdä siitä valituksen asianomaiseen tuomiokapituliin ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä vaalipäivän jälkeen taikka, jos vaalitoimitus 207 §:n mukaan jo kysymyspäivänä on loppuun saatettu, viimemainitun päivän jälkeen, ja ilmoittakoon samalla tarkkaan sekä ne asianhaarat, joista luulee itsellänsä olevan valittamisen syytä, koskivatpa ne hakukumppania, vaalisaarnaajaa tahi vaalintoimittajaa, taikka itse toimitusta, tahi muuta luultua laittomuutta, että myöskin ne todistajat tahi todisteet, joihin hän valituksensa perustaa. Sama olkoon laki, jos hän tahtoo valittaa äänien keräilemisestä tahi laittomasta palkkasopimuksesta. Älköön otettako huomioon niitä valituksia, joita muut kuin äänivaltainen tahi vaalisaarnaaja tekevät, eikä myöskään semmoisia valituksia tahi niiden osia, joissa ei ole varmaa ilmoitusta nyt mainituista asianhaaroista. Jos vaalintoimittaja itse havaitsee jonkin laittomuuden tapahtuneen, joka voi asian lopulliseen päätökseen vaikuttaa, ilmoittakoon sen tuomiokapitulille, joko vaaliasiakirjat sinne lähettäessään taikka viimeistään ennen valitusajan loppua.

233 §.

Jos joku valittaa siitä, että vaalintoimittaja on ollut jäävillinen tahi toimitukseensa oikeudeton, taikka että on virhe tehty vaaliluettelossa tahi sitä tarkastettaessa ja hyväksyttäessä, taikka että on äänivalta laittomasti jollekulle myönnetty tahi joltakulta kielletty, taikka luettu liian suureksi tahi liian vähäiseksi, taikka ettei esiinhuuto, vaaliluettelon mukaan, ole asianmukaisessa järjestyksessä tapahtunut, taikka muusta sellaisesta, joka koskee itse kysymys- tahi vaalipäivän toimitusta, taikka vaalintoimittajan tahi vaalinotarion virheellistä menettelyä, niin tutkikoon ja ratkaiskoon sen tuomiokapituli.

234 §.

Jos vaalintoimittaja huomataan olevan jäävillinen tahi toimitukseensa oikeudeton, olkoon hänen toimituksensa mitätön ja määrätköön tuomiokapituli toisen miehen uutta toimitusta pitämään. Jos huomataan, ettei kysymyspäivän toimitusta ole pidetty tahi vaalipäivää oikein kuulutettu, taikka ettei vaaliluettelo ole ollut tarkastettavana ja hyväksyttävänä, taikka ettei vaalitilaisuudessa ole äänestäjiä oikein esille huudettu, niin on myös, asian laadun mukaan, määrättävä joko uusi kysymys- ja vaalipäivä, taikka vain uusi vaalitoimitus. Sellaisesta tuomiokapitulin päätöksestä älköön olko lupa valittaa.

235 §.

Jos valittaja voi näyttää noudatettavaksi hyväksytyssä vaaliluettelossa olleen sellaisia vikoja, että niitäkin, joilla ei ole äänivaltaa, on laskettu äänestämään ja he siten ovat vaalin tuloksen aikaansaaneet, määrättäköön niinikään uusi vaali pidettäväksi, jos valittaja myöskin on näyttänyt tehneensä siitä muistutuksen jo vaaliluettelon tarkastuksessa. Jos väitetään, että äänivaltaisen äänet on laittomasti vaaliluetteloon merkitty tahi väärin laskettu, oikaiskoon tuomiokapituli asianmukaisesti äänilaskun, jos syitä siihen on. Jos valituksessa tehdään muu väite, joka ei vaikuta muutosta äänilaskuun eikä vaalin tulokseen, julistettakoon itse vaali pysyväiseksi.

236 §.

Älköön tuomiokapituli, ellei valitusta ole tullut, taikka ellei vaalintoimittaja ole laittomuutta ilmoittanut, tehkö muistutusta vaalia vastaan tahi sitä kumotko, jolleivät vaaliasiakirjat osota, että on jätetty kysymyspäivän toimitus pitämättä tahi vaaliluettelo tarkastamatta. Jos annettujen äänien yhteenlaskussa tavataan virhe, niin se kuitenkin oikaistakoon. Jos vaalin tulos siitä muuttuu, ilmoittakoon tuomiokapituli sen kuulutuksella seurakunnalle ja antakoon osotuksen, että on valta valittaa kolmessakymmenessä päivässä, kuulutuksen julkilukemisen jälkeisen päivän alusta lukien, sillä tapaa kuin 232 § muuten säätää.

237 §.

Jos vaaliasiakirjat osottavat vaalintoimittajaa tahi vaalinotariota loukatun, taikka rauhaa ja järjestystä kysymys- tahi vaalitoimituksessa muulla tapaa häirityn, ilmoittakoon tuomiokapituli sen kruunun käskynhaltijalle läänissä.

238 §.

Jos tehdyssä valituksessa vaalisaarnaajaa syytetään äänien keräilemisestä, laittomasta palkkasopimuksesta tahi muusta semmoisesta rikoksesta, kuin 203 §:ssä sanotaan, taikka jos äänivaltainen tahi joku muu ilmiannetaan äänien keräilemisestä, lykätköön tuomiokapituli asian maalliseen oikeuteen lainmukaisesti käsiteltäväksi. Jos sellaisia asianhaaroja on, joista yksi tahi useampi on tuomiokapitulin ja toiset maallisen oikeuden käsiteltäviä, lykättäköön ne kaikki yhdessä maalliseen oikeuteen; olkoon kuitenkin aina tuomiokapitulilla valta, sittenkuin lopullinen tuomio on asiasta annettu, harkita mitä sen on vaalin tulokseen vaikuttaminen. Jos vaalisaarnaaja ilmiannetaan muusta kuin siitä, mitä nyt on mainittu, harkitkoon tuomiokapituli kunkin asian laadun ja mitä siitä laillisesti voipi seurata.

239 §.

Jos joku niistä, jotka ovat ehdolla Keisarin täytettävään papinpaikkaan, todistetaan syypääksi semmoiseen rikokseen, kuin 238 §:ssä on mainittu, ja sentähden ehdotussijansa menettää, pantakoon siihen toinen, niinkuin 182 §:ssä säädetään. Jos virka on sellainen, johon tuomiokapituli valtuuttaa papin, ja ilmianto tehdään sitä pappia vastaan, jonka pitäisi vaalin tuloksen mukaan saada valtakirja, olkoon myöskin noudatettavana mitä nyt on sanottu, kun hän ilmiannettuun rikokseen syypääksi näytetään; mutta jos, tässä tapauksessa, ilmianto koskee toista ehdolla olevaa, älköön se estäkö viran täyttämistä.

240 §.

Jos äänien keräilemisestä jonkun ehdolla olevan eduksi syytetään yhtä tahi useampaa äänivaltaista, ja vaaliasiakirjoista havaitaan, että hänen tai heidän äänensä vaikuttavat viran täyttämiseen, jätettäköön sen enemmät viran täyttämistoimet toistaiseksi. Jos äänivaltainen näytetään asiaan syypääksi ja äänioikeutensa menettää, olkoon hänen äänensä mitätön ja tuomiokapituli menetelköön niinkuin 235 §:ssä on sanottu.

241 §.

Jos seurakunta, 205 §:ssä mainitulla tavalla, on pyytänyt neljättä vaalisaarnaajaa, ja tämä, kysyttäessä, kutsumukseen suostuu, tutkikoon tuomiokapituli, onko hän 160 ja 165 §:n mukaan siihen oikeutettu. Jos niin on, pantakoon hän, vaikka ei virkavuosien puolesta olisikaan ennestään ehdolla olevien vertainen, neljännelle sijalle ja määrättäköön vaalinäytteitä suorittamaan. Jos havaitaan toisin olevan, taikka jos hän kutsumuksesta kieltäytyy, hylättäköön seurakunnan pyyntö. Jos tuomiokapituli sellaiseen pyyntöön suostuu taikka sen hylkää, antakoon siitä päätöksen ja valitusosotuksen.

242 §.*)

Jos vaali on pidetty ja saanut lainvoiman, ja joku ehdotetuista siinä on saanut vaalissa annetuista äänistä kolme neljättäosaa tahi enemmän, taikka jos se, joka yksinään on ehdolla ollut, on valituksi julistettu ja tämä toimitus on lainvoiman saanut, niin antakoon tuomiokapituli hänelle valtakirjan virkaan, jos nimittämisoikeus on tuomiokapitulilla. Jos tämä oikeus on Keisarille pidätetty, menetelköön tuomiokapituli niinkuin sellaisesta tapauksesta 243 §:ssä säädetään.

243 §.*

Jos vaalissa äänet ovat jakautuneet niin, ettei kukaan ehdotetuista ole saanut 242 §:ssä mainittua enemmistöä, noudatettakoon viran täyttämisessä seuraavaa järjestystä. Jos papinvirka kuuluu niihin, joihin tuomiokapitulilla on nimittämisoikeus, ja jos seurakunnan pyynnöstä neljäs vaalisaarnaaja on ollut ehdolle pantuna, antakoon tuomiokapituli valtakirjan virkaan sille muista ehdotetuista, joka vaalissa on saanut enimmän ääniä; mutta jos neljättä vaalisaarnaajaa ei ole pyydetty taikka myönnetty, saakoon se valtakirjan virkaan, joka vaalissa sai enimmät äänet. Jos virka kuuluu niihin, joihin nimittämisoikeus on Keisarille pidätetty, lähettäköön tuomiokapituli, olipa ehdolla ollut neljäs vaalisaarnaaja tahi ei, kertomuksen siitä, miten vaali on päättynyt ja mitä siinä on tapahtunut, ilmoittaen minkä verran ääniä kukin ehdotetuista on saanut; liittäköön siihen myös vaaliasiakirjat ja ehdotusta tehtäessä pidetyn pöytäkirjan sekä ehdolle pantujen antamat hakemukset liitekirjoinensa ja ilmoittakoon samalla, onko ehdotusta valitusten johdosta mitenkään muutettu; sen jälkeen Keisari nimittää jonkun ehdotetuista tähän avoimeen virkaan.

244 §.

Jos kaikki seurakunnan jäsenet ovat vaalissa olleet äänestämättä ja jos virkaannimitys on sen vaalista riippuva, olkoon tuomiokapitulilla oikeus virkaan nimittää se ehdotetuista, jonka katsoo siihen taitavimmaksi ja ansiollisimmaksi. Jos virka on Keisarin täytettävä, antakoon tuomiokapituli asiasta alamaisen ilmoituksen ja lähettäköön sen ohessa ne asiakirjat, jotka 243 §:ssä mainitaan.

245 §.

Joka avoimeen papinvirkaan on laillisella valtakirjalla astunut, on ilman tarpeetonta viivytystä virkaan asetettava sillä tavalla, kuin käsikirja määrää. Jos se on kirkkoherra, asettakoon hänet virkaan piispa taikka se, jonka piispa siihen määrää. Jos se on muu vakinainen pappi, toimittakoon virkaanasettamisen seurakunnan kirkkoherra.

246 §.

Seurakunta, jolle on asianomaisesti vakuutettu jokin erityinen oikeus papin valitsemiseen nähden, pitäköön sen vastedeskin semmoisena kuin se on annettu; kuitenkin on kussakin tapauksessa se, jonka seurakunta tahtoo kutsua, ilmoitettava tuomiokapitulille, jolla on oikeus katsoa, ettei kukaan maineensa tahi elämänsä puolesta kelvoton taikka muuten oikeudeton siten pääse virkaan seurakunnassa. Jos tuomiokapituli näkee olevan syytä julistaa kutsutun virkaan oikeudettomaksi, antakoon siitä päätöksen.

247 §.

Kirkkoherran- tahi muun vakinaisen papinpaikan täyttämistä tarkoittavia toimenpiteitä älköön viivytettäkö tahi keskeytettäkö sen johdosta, että on nostettu kysymys virka-alueen tahi papinpalkkauksen muuttamisesta. Jos tuomiokapituli tahi asianomaiset seurakuntalaiset katsovat olevan syytä sellaisten kysymysten nostamiseen, olkoon heillä siihen oikeus sekä paikan ollessa täytettynä että avoinna. Jos kysymys koskee papinpaikan aluetta, älköön se kuitenkaan estäkö paikkaa säädetyssä järjestyksessä täyttämästä entisillä ehdoilla, ja hankkeissa oleva muutos, jos se asianomaisesti hyväksytään tahi vahvistetaan, pantakoon toimeen, vasta kun paikka ensi kerran sen jälkeen tulee avoimeksi. Jos se koskee palkkausta, älköön muutos, kun se on vahvistettu, myöskään käykö voimaan ja vaikutukseen, ennenkuin paikka ensi kerran sen jälkeen joutuu avoimeksi.

248 §.

Tehtaan tahi muun isomman jalostuslaitoksen seurakuntaan kutsukoon saarnaajan se, joka laitoksen omistaa, ja antakoon tuomiokapituli valtakirjan, jos kutsuttu on virkaan kelpaava. Jos omistaja, viran avoimeksi tultua, ei enää tahdo sitä täyttää, olkoon se hänen oma asiansa.

249 §.

Kun on määrätty, että lasarettiin, parantolaan, sairaalaan tahi muuhun armeliaisuuslaitokseen on otettava saarnaaja, kuulustelkoon tuomiokapituli, kun laillinen hakuaika on ollut kuulutettuna, niiden mieltä, joille sellaisen laitoksen hallinto ja valvonta ovat uskotut, ja kutsukoon sitten virkaan sen, joka katsotaan siihen soveliaimmaksi. Jos pappi, jolla ennestään on vakinainen toimi paikkakunnalla, voipi ottaa tämän viran toimittaaksensa, määrättäköön hän siihen ennen muita.

250 §.

Vankilaan ja ojennuslaitokseen asettakoon saarnaajan asianomainen tuomiokapituli, sittenkuin laillinen hakuaika on ollut määrättynä, ja nimittäköön niihin etupäässä sellaisia, joilla katsotaan olevan erityistä harrastusta ja taipumusta tämmöiseen virkaan. Nimitys on valitusosotuksineen tiedoksipantava, ennenkuin valtakirja annetaan, ja tuomiokapitulin toimesta asianomaiselle kuvernöörinvirastolle ilmoitettava.

251 §.

Niitä saarnaajanvirkoja, joita on Suomen omissa sotajoukoissa, haetaan ja täytetään niinkuin niistä on erittäin säädetty; kuitenkin ovat hakemuskirjat, ennenkuin joku virkaan nimitettäväksi ehdotetaan tahi siihen nimitetään, lähetettävät asianomaiselle tuomiokapitulille, jonka tulee antaa lausuntonsa siitä, ovatko hakijat täyttäneet mitä sellaisen viran saamista varten on säädetty, onko heidän mainettansa ja soveliaisuuttansa vastaan mitään muistutettavaa, ja onko heillä esteenä se, että ovat varhemmin hakeneet toista silloin avointa virkaa tahi siihen ehdolle päässeet. Älköön sellaiseen virkaan ehdotettako tahi nimitettäkö sitä, joka ei ole suorittanut vakinaisen papinviran saamista varten säädettyjä näytteitä eikä tullut siihen ikään, mikä kirkkoherraksi pyrkivältä vaaditaan.

252 §.

Kun kirkkoherran, kappalaisen tahi muun vakinaisen papin virka jossakin seurakunnassa tulee avoimeksi, toimittakoon tuomiokapituli niin, että virka avoinnaolon aikana asianmukaisesti hoidetaan. Jos se on kirkkoherranvirka, on kirkkoherrantoimi uskottava kappalaiselle tahi muulle saman seurakunnan papille, joka siihen taitavimmaksi katsotaan. Jos seurakunnassa ei ole tähän toimeen soveliasta pappia, määrättäköön siihen joku toisesta seurakunnasta. Jos tarvitaan apua jumalanpalveluksen ja muiden papillisten toimitusten hoitamiseen, on eri pappi lähetettävä, niinkuin XIV luvussa sanotaan. Jos apupappia tarvitaan, ennenkuin tuomiokapituli ennättää antaa asiasta määräyksen, pitäköön rovasti siitä huolta.

253 §.

Kun joku on pantu ehdolle avoimeen papinvirkaan, älköön häntä määrättäkö samaa virkaa sillä aikaa hoitamaan.

254 §.

Sitä, jolla on vakinainen virka, älköön lähetettäkö seurakunnan ulkopuolelle toimittamaan samanlaista taikka muuta virkaa, paitsi hätätilassa ja kunnes tarve saadaan asianmukaisessa järjestyksessä poistetuksi.

255 §.

Jos tarvitaan pappia toimittamaan jotakin 248—251 §:ssä mainittua virkaa sen ollessa avoinna, määrätköön tuomiokapituli, asianomaisten pyynnöstä, jonkun sitä avoinnaolon aikana toimittamaan.

C) Papinvirkojen palkkauksesta.

256 §.

Joka on nimitetty vakinaiseen virkaan seurakunnassa, saa ensi kuukauden alusta sen jälkeen, kuin nimitys on tullut lainvoimaiseksi, ottaa vastaan viran tuloinensa, jos palkka silloin vapaana on.

257 §.

Palkkavuosi luetaan toukokuun ensimäisestä päivästä seuraavan kalenterivuoden huhtikuun viimeisen päivän loppuun asti.

258 §.

Jos virka on edellisen papin kuoleman kautta tullut avoimeksi, älköön siihen nimitetty saako astua virkaan, ennenkuin kulumassa oleva virka- ja palkkavuosi on loppunut. Tulot siltä ajalta saakoot edellisen papin oikeudenomistajat. Jos hänen jälkeensä elää leski tahi omia vajavaltaisia ja turvattomia lapsia, saakoot he tulot sekä kuluvalta virkavuodelta että myöskin yhdeltä vuodelta sen perästä, eli niin sanotulta armovuodelta.

259 §.

Jos virka on tullut avoimeksi edellisen papin poismuuttamisen, tahi viraltapanon, tahi pappisvirasta luopumisen kautta, taikka jos 258 §:ssä määrätty aika on loppuun kulunut, niin noudatettakoon mitä viran vastaanottamisesta on 256 §:ssä sanottu.

260 §.

Jos virkaan nimitetty ei pääse siihen astumaan silloin, kun hänelle annetaan valtakirja, pysyköön siinä virassa, jossa silloin on, ja saakoon siitä tulot, kunnes saattaa uuteen virkaansa astua.

261 §.

Kun pappi määrätään toimittamaan virkaa, jonka kaikki tulot ovat vapaina, saa hän ne kokonaan pitää, jollei ole erittäin säädetty, että joku osa niistä on muihin tarkoituksiin käytettävä.

262 §.

Apupappi, joka määrätään toimittamaan avointa virkaa, josta joku muu saapi tulot, on tulojen saajan palkattava, ja tuomiokapituli ratkaiskoon heidän välinsä, jolleivät hyvällä sovi.

KUUDESTOISTA LUKU.
Lukkareista, urkureista ja muista kirkonpalvelijoista.

263 §.

Lukkarin pitää, jos seurakunnan palveluksessa ei ole erityistä veisaajaa, johtaa veisuuta julkisessa jumalanpalveluksessa ja muissa papillisissa toimituksissa, joissa on määrätty veisattavaksi; hänen pitää rippikoulunuorisolle opettaa koraaliveisuuta, sekä olla apuna lukutaitoa lapsille opetettaessa, milloin tarvitaan, ja heitä lukukinkereillä siinä kuulusteltaessa; pitää lähinnä silmällä puhtautta ja järjestystä kirkossa; vastata niistä kirkon kaluista, jotka hänelle viran puolesta hoidettaviksi tahi käytettäviksi uskotaan; tehdä jumalanpalveluksessa seurakunnan papistolle palvelusta, sekä vilpittömästi noudattaa mitä muuta hänelle virkansa puolesta määrätään.

264 §.

Urkurin tulee urkujen soitolla säestää veisuuta julkisessa jumalanpalveluksessa ja muissa toimituksissa, joita kirkossa pidetään.

265 §.

Missä seurakunnassa lukkarin- ja urkurinvirat ennestään ovat olleet erillänsä, älköön niitä yhdistettäkö, jolleivät kirkkoherra ja seurakunta ole siitä yhteisesti sopineet ja jollei tuomiokapituli, tutkittuansa asianhaarat, ole sopimusta vahvistanut.

266 §.

Kun lukkarin- tahi urkurinvirka joutuu avoimeksi, tulee kirkkoherran viimeistäänkin kolmenkymmenen päivän kuluessa sen jälkeen yhtenä sunnuntaina tahi juhlapäivänä seurakunnalle saarnastuolista luettavalla ja kerta maan virallisissa sanomalehdissä julaistavalla kuulutuksella kehottaa halullisia hakijoita yhdeksänkymmenen päivän kuluessa siitä päivästä lukien, jona kuulutus sanomalehdissä oli, itse tahi asiamiehen kautta hänelle antamaan taikka postissa lähettämään omakätisesti kirjoittamansa virkahakemukset ynnä todistukset iästä, maineesta ja tarpeellisesta taidosta, ja sen ohessa panemaan täysivaraisen takauksen siitä kirkon omaisuudesta, jonka lukkari tahi urkuri viran puolesta haltuunsa saapi. Takaussumman suuruuden määrätköön kirkkoherra yksissä neuvoin seurakunnan kanssa.

267 §.

Lukkarin virkaa hakevan pitää osata selvästi lukea kirjaa, kirjoittaa vakavaa ja selvää käsialaa, osata luvunlaskusta vähintäänkin neljä ensimäistä laskutapaa, osata nuottien mukaan alkaa ja veisata jumalanpalveluksessa tavalliset virret ja koraalit, ja niin tuntea kristinoppia että voi opettaa sen alkeita yhteisen kansan lapsille.

268 §.

Urkurinvirkaa hakevan pitää asianomaisesti näyttää niin hyvästi tuntevansa urkujen rakenteen, virittämisen, korjaamisen ja hoidon, että ne saatetaan uskoa hänen haltuunsa, ja osaavansa varmasti ja tarkoin nuottien mukaan johtaa uruilla julkista kirkkoveisuuta. Kun tuomiokirkon urkurinvirka on täytettävä, katsottakoon erityisesti, että virkaan otettava, näiden tietojen lisäksi, sekä tuntee soitannon tietopuoliset perusteet että on harjaantunut sen käytäntöön yleensä, niin että kykenee perusteellisesti opettamaan urkujensoittoa muille, jotka sitä tahtovat oppia. Jos urkurinvirka on lukkarin virkaan yhdistetty, tulee hakijan asianomaisesti näyttää, että hänellä on erityisesti ne tiedot, jotka lukkarinviran saamista varten on säädetty.

269 §.

Jos hakijan havaitaan ennen hakeneen toisen seurakunnan lukkarin- tahi urkurinvirkaa ja olevan siihen ehdolla, olkoon hänen jälkimäinen hakemuksensa mitätön. Jos hakija ei sitä kirkkoherralle ilmoita, ja se sittemmin tulee tiedoksi, älköön häntä nimitettäkö kumpaankaan niistä viroista, joita samaan aikaan haki.

270 §.

Hakukelpoisista hakijoista asettakoon kirkkoherra ja kirkkoneuvosto, heti hakuajan umpeen kuluttua, kolme taitavinta tahi, useampain yhtä taitavia ollessa, kolme ansiollisinta ehdolle, ja kuulututtakoon sen saarnastuolista sunnuntaina tahi juhlapäivänä, ilmoittaen toisetkin hakijat. Jos havaitaan ainoastaan kahden tahi yhden hakijan olevan pätevän huomioon otettavaksi, tahi jos ei useampia päteviä ole ilmoittautunut, pantakoon silloin ne tahi se yksi ehdolle. Ehdollepano-kuulutuksessa on annettava osotus, että ehdotukseen tyytymätön saapi kolmenkymmenen päivän kuluessa kuuluttamisen jälkeisestä päivästä lukien, valittaa siitä tuomiokapituliin ja taas sen jälkeen toisten kolmenkymmenen päivän kuluessa näyttää kirkkoherralle tuomiokapitulista otetulla todistuksella, että valitus todella on tehty. Jos valitus tehdään, liitettäköön siihen ehdollepano-kuulutuksen jäljennös, jonka kirkkoherra on velvollinen antamaan ja oikeaksi vahvistamaan.

271 §.

Jos kirkkoherra ja kirkkoneuvosto harkitsevat, ettei yksikään hakijoista lainmukaisesti voi ehdolle päästä, antakoot siitä samoin tiedon ja valitusosotuksen, niinkuin 270 §:ssä sanotaan. Jos päätös saapi lainvoiman tahi asianomaisen vahvistuksen, kuulutettakoon uusi hakuaika. Sama olkoon laki, jos ensimäisenä määräaikana ei ole yhtään hakijaa ilmoittautunut.

272 §.

Heti kun ehdotus on saanut lainvoiman, määrätköön kirkkoherra minä perättäin seuraavina sunnuntaina ehdolle pantujen on suoritettava vaalinäytteensä sen seurakunnan kirkossa, jossa virka on avoinna. Joka esteettömästi laiminlyö vaalinäytteensä, olkoon menettänyt viransaantioikeutensa.

273 §.

Viimeisen vaalinäytteen päivänä kuulututtakoon kirkkoherra yleisen kysymyspäivän lähinnä seuraavaksi sunnuntaiksi, niinkuin papinvaalin kysymyspäivästä on sanottu, ja ottakoon jonkun soveliaan apumiehen pöytäkirjaa kirjoittamaan, jos sen tarpeelliseksi katsoo.

274 §.

Kysymyspäivänä on seurakunnalta kysyttävä, onko sillä ehdolle pantuja vastaan mitään muistuttamista. Jos seurakunta ilmoittaa olevansa ehdolle pantuihin tyytymätön, on pöytäkirja siitä heti hyväksyttäväksi julkiluettava, ja valitusosotus selvästi annettava, niinkuin tässä jälempänä sanotaan. Jos kysymyspäivänä toiset seurakunnan jäsenet tahtovat, toiset eivät tahdo valitusta tehtäväksi, eikä enemmistön mielipidettä heti saada selville, ratkaistakoon asia äänestyksellä, niinkuin 201 §:ssä on säädetty, ja tulkoon päätökseksi se mielipide, johon useimmat äänivaltaiset ovat yhtyneet.

275 §.

Jos ainoastaan yksi on ehdolle pantu ja seurakunta kysymyspäivänä siihen tyytyy, nimitettäköön hän virkaan. Saapuvilla ollut äänivaltainen, joka luulee itsellänsä olevan valituksen syytä itse toimitusta vastaan, tehköön sen sillä tavoin, kuin 279 §:ssä sanotaan.

276 §.

Jos useampia kuin yksi on ehdolle pantu, toimitettakoon vaali vaaliluettelon mukaan. Vaaliluettelo sisältäköön kaikki seurakuntaan kuuluvat perheet, jotka lukkarille palkkaa maksavat, sekä eri sarekkeen kullekin ehdotetulle ja niille äänille, jotka hänelle annetaan. Vaaliluettelo on erittäin tätä tarkoitusta varten kirkonkokouksessa valittujen asiamiesten tehtävä.

277 §.

Jos seurakunta kysymyspäivänä tyytyy ehdotukseen, julkiluettakoon vaaliluettelo samana päivänä tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi, niinkuin papinvaalista on sanottu, ja määrättäköön vaali neljänneksitoista päiväksi sen jälkeen; kirkkoherra kuulututtakoon vaalin vielä uudestaan kahdeksantena päivänä kysymyspäivästä.

278 §.

Kun vaali on toimitettava, menetellään siinä niinkuin papinvaalissa. Vaalissa äänivaltaiset seurakunnan jäsenet äänestävät miesluvun mukaan; mutta lukkarinvaalissa on kirkkoherran virkaääni luettava samanarvoiseksi kuin neljäsosa äänivaltaisten vaalissa antamista ja lukuun otettavista äänistä. Jos urkurinvirka on lukkarinvirkaan yhdistettynä, olkoon sama laki.

279 §.

Jos äänivaltainen tai joku niistä, jotka ovat ehdolla, tahtoo valittaa kysymyspäivän toimituksesta tahi vaalista, ilmoittakoon sen kirkkoherralle ja antakoon viimeistäänkin kolmantenakymmenentenä päivänä vaalipäivän jälkeen tuomiokapituliin valituksensa ynnä todistuksen siitä, että hän on sen kirkkoherralle ilmoittanut, sekä kysymys- taikka vaalipäivän pöytäkirjan; näyttäköön myös kirkkoherralle kolmenkymmenen päivän kuluessa sen päivän jälkeen, jona valitusaika on loppunut, tuomiokapitulista saadun todistuksen, että hän on valituksen tehnyt. Jos valituksessa ei ole selvästi ja tarkkaan ilmoitettu niitä asianhaaroja, joista hän tahtoo valittaa, eikä niitä todistuksia ja syitä, joihin valituksensa perustaa, jääköön valitus tehottomaksi.

280 §.

Tuomiokapituliin tulleet valitukset ovat tutkittavat ja käsiteltävät samalla tapaa, kuin papinvaalia koskevista valituksista on sanottu. Jos vaali on toimitettu, eikä valitus saa aikaan vaalin tuloksen muuttamista, vahvistettakoon vaali, huolimatta niistä toimenpiteistä, joihin valitus muuten saattaa antaa aihetta.

281 §.

Kun vaali on asianmukaisessa järjestyksessä toimitettu ja saanut lainvoiman, lähettäköön kirkkoherra asiakirjat tuomiokapitulille, joka kutsutulle antaa valtakirjan, ja astukoon tämä sen jälkeen virkaansa kohta paikan vapaaksi tultua, niinkuin papinvirasta on säädetty.

282 §.

Niissä seurakunnissa, joissa veisuun johtamista varten jumalanpalveluksessa on eri kanttori eli veisaaja, menetellään häntä virkaan otettaessa, niinkuin tässä edellä on urkureista säädetty.

283 §.

Niiden, jotka hakevat kanttorin- eli veisaajanvirkaa, pitää erittäinkin koraaliveisuussa olla niin taitavia, että he pyydettäessä voivat sitä lukkariksi aikoville opettaa.

284 §.

Kirkkoherran tulee, urkurin- tahi lukkarinviran avoinna ollessa, määrätä sen toimittajaksi sovelias mies, jonka pitää siitä omaisuudesta, mikä hänelle viran puolesta uskotaan, panna täysivarainen takaus, jonka kirkkoneuvosto tutkii. Älköön määrättäkö sitä, joka ei voi puolestaan panna tällaista takausta.

285 §.

Jos lukkari tahi urkuri tahi kanttori laiminlyö taikka huolimattomasti hoitaa tahi väärin käyttää virkaansa, tahi mitä hänen käsketään virkansa puolesta toimittaa, käyttäytyy tottelemattomasti tahi ynseästi kirkkoherraa, muuta papistoa tahi seurakuntaa kohtaan, taikka aikaansaa pahennusta elämällänsä, varottakoon häntä kirkkoherra ensin yksityisesti. Jos hän ei ota siitä ojentuaksensa, saakoon varotuksen kirkkoneuvostolta. Jos hän on kahdesti ollut kirkkoneuvoston varotettavana ja uudestaan rikkoo, taikka jos hänen rikkomuksensa on niin törkeätä laatua, ettei varotus siitä ole kylläksi, olkoon kirkkoherralla valta kieltää hänet virkaa toimittamasta ja määrätä toinen, palkasta menevää palkkiota vastaan, sitä väliaikana toimittamaan, ja ilmoittakoon silloin asian heti tuomiokapitulille, joka rikkoneen erottakoon virantoimituksesta, vähintään kolmeksi kuukaudeksi ja enintään vuodeksi, taikka pankoon hänet viralta, asian laadun mukaan. Seurakunnalla, joka on tyytymätön lukkariin tahi urkuriin tahi kanttoriin eikä tyydy siihen, mitä kirkkoherra sen johdosta päättää, olkoon oikeus ilmoittaa tyytymättömyytensä ja sen syyt tuomiokapitulille, jonka tulee asia tutkia ja laillisessa järjestyksessä käytellä.

286 §.

Jos lukkaria tahi urkuria tahi kanttoria maallisessa oikeudessa syytetään häpeällisestä rikoksesta, niin kirkkoherra, neuvoteltua[a]n kirkkoneuvoston kanssa, erottakoon hänet toistaiseksi toimittamasta virkaa ja ottakoon kohtuullisella osalla palkasta toisen sitä sillä aikaa hoitamaan.

287 §.

Suntion, kellonsoittajan, haudankaivajan ja muut tarvittavat kirkonpalvelijat ottakoon kirkkoneuvosto palvelukseen, ja ilmoittakoon sen kuulutuksella seurakunnalle.

288 §.

Suntion pitää olla niin harjaantunut lukutaidossa, että hän voi olla apuna sitä lapsille opetettaessa.

289 §.

Jos suntio tahi joku muu 287 §:ssä mainittu kirkonpalvelija havaitaan huolimattomaksi palveluksessaan taikka säännöttömäksi elämässään, varottakoon häntä kirkkoherra yksityisesti tahi kirkkoneuvoston edessä. Jos ei siitä parannusta tule, taikka jos rikos on törkeämmänlaatuinen, pankoon kirkkoneuvosto rikollisen pois palveluksesta, jättämättä hänelle valitusvaltaa, ja kirkkoherra antakoon sen seurakunnalle tiedoksi saarnastuolista kuuluttamalla.

NELJÄS OSA.
Kirkon omaisuudesta.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kirkon omaisuudesta.

290 §.

Kussakin vakinaisessa seurakunnassa pitää olla kirkko. Sen rakentakoon ja kunnossa pitäköön seurakunta, niinkuin yleisessä laissa ja siihen kuuluvissa asetuksissa on säädetty. Tuomiokirkko rakennetaan ja kunnossa pidetään sen ohessa niillä apuvaroilla, jotka sitä varten on erittäin määrätty.

291 §.

Seurakunnan kirkkoherranviran avoinna ollessa älköön ryhdyttäkö kirkon uudestarakentamiseen tahi kalliimpaan korjaukseen, elleivät erittäin pakottavat syyt sitä välttämättömästi vaadi.

292 §.

Kirkon uudestarakentamista tahi korjaamista koskevat asiat valmisteltakoon kirkonkokouksessa. Jos asia koskee kirkon uudestarakentamista tahi sisustamista, toimittakoon kirkkoherra seurakunnan päätöksen perusteluineen tuomiokapituliin, ja tuomiokapituli alistakoon sitten sen ynnä oman lausuntonsa hallituksen tutkittavaksi. Korjausta koskevan päätöksen tekeminen olkoon kirkkoherran ja seurakunnan vallassa.

293 §.

Jos kirkkoherra ja seurakunta ovat eri mieltä uudestarakentamisen tarpeellisuudesta, taikka korjaamisesta tahi sisustamisesta ja kuinka laajaperäisesti se on tehtävä, toimittakoon kirkkoherra asian, ynnä kirkonkokouksen pöytäkirjan ja mitä muuta asian valaisemiseksi voipi olla, tuomiokapitulille, jonka tulee antaa siitä päätös. Jos tuomiokapituli huomaa katselmusta tarvittavan asian selvittämiseksi, pyytäköön kruunun käskynhaltijaa toimittamaan sen pidettäväksi laillisessa järjestyksessä, ja tulee siinä olla saapuvilla tuomiokapitulin määräämä asiamies, sekä asiamies seurakunnankin puolesta. Jos tuomiokapitulin päätös kokonaan tahi osittain käy vastoin seurakunnan mieltä, on laillinen valitusosotus annettava. Jos kirkkoherran vaatimus hylätään, jääköön tuomiokapitulin päätös voimaan, paitsi kun uudisrakennus määrätään tehtäväksi, jolloin päätös on alistettava hallituksen tutkittavaksi.

294 §.

Kellotapulin ja hautausmaan rakentamiseen ja kunnossapitämiseen sekä niitä koskevain asiain valmistelemiseen nähden noudatettakoon, mitä kirkosta on sanottu.

295 §.

Kohta kun kirkko tahi kellotapuli on valmiiksi rakennettu, on se katsastettava. Siinä katsastuksessa on tutkittava sekä työn ja rakennuksen kelvollisuus että myöskin onko vahvistettua piirustusta tarkoin noudatettu. Kirkkoherran tulee pitää huolta katsastuksen toimittamisesta. Sama olkoon laki korjauksesta ja sisustamisesta.

296 §.

Ennenkuin uudestarakennetussa kirkossa ruvetaan jumalanpalveluksia pitämään, on se piispan tahi sen, jonka hän siihen määrää, jonakin sunnuntaina taikka juhlapäivänä ennen jumalanpalveluksen alkua, vihittävä tarkoitukseensa, niinkuin käsikirja määrää, ja tieto siitä seurakunnalle annettava viikkoa ennen.

297 §.

Kun kirkko on vihitty ja kunnes se asianmukaisessa järjestyksessä kelpaamattomaksi tuomitaan ja autioksi jätetään, pidettäköön se Jumalalle pyhitettynä huoneena ja älköön sitä annettako käytettäväksi sellaisiin tarkoituksiin, jotka ovat sen pyhyyteen sopimattomat.

298 §.

Hautausmaa on myöskin, ennenkuin sitä tarkoitukseensa käytetään, vihittävä käsikirjan määräämällä tavalla.

299 §.

Jokainen seurakunta pitäköön tärkeänä asianansa koota kirkonrakennuskassaa vuotuisilla maksuilla niiltä, jotka lain mukaan ovat velvolliset rakentamaan seurakunnan kirkkoa, ja pitää näin saatuja varoja korkoa kasvamassa. Tähän koettakoon kirkkoherra taivuttaa seurakuntaa, ja maksujen vuotuisesta määrästä sopikoon ja päättäköön seurakunta kirkonkokouksessa. Jos ei sopimuksia vakinaisista jokavuotisista maksuista saada toimeen, olkoon seurakunta kuitenkin velvollinen, kun kirkon uudestarakentaminen taikka isompi ja kalliimpi korjaus nähdään tulevan tarpeelliseksi, aikaisin ja monta vuotta edeltäpäin kokoomaan varoja kustannusten suorittamiseksi, työtä siten helpottaakseen ja valmistellakseen.

300 §.

Kirkkojen varat ja omaisuus säilytetään, niinkuin seurakunnat päättävät.

301 §.

Jokaisen semmoisen papin vaihteessa, jolla on ollut kirkko hoidettavana, on katsastettava kaikki kirkon omaisuus, astiat, puvut, rahat, tilit, asetukset, kirjat, asiakirjat ja muu irtaimisto, olivatpa ne mitä laatua tahansa, ja verrattavat edelliseen kalustonkatsastuskirjaan. Sellaisen kalustonkatsastuksen toimittaa, kun vakinainen pappi ottaa kirkon hoidon haltuunsa, virkaanasettamisen yhteydessä se pappi, joka on hänet virkaan asettanut; mutta milloin vakinainen papinvirka seurakunnassa on avoinna ja joku sijainen saa kirkon hoitaaksensa, pitää kalustonkatsastuksen rovasti taikka se pappi, jonka hän siihen määrää. Kaikki kalustonkatsastukset toimitettakoon kirkonisännöitsijän ja yhden kirkkoneuvoston jäsenen läsnäollen. Kalustonkatsastus-asiakirjoja on yksi kappale lähetettävä tuomiokapituliin.

302 §.

Jos kalustonkatsastuksessa havaitaan lähtijän tuottamuksesta jotakin kadonneen tahi turmeltuneen, olkoot hän ja hänen perillisensä velvolliset sen korvaamaan. Jos siitä syntyy riita, ratkaiskoon sen maallinen oikeus.

303 §.

Kussakin seurakunnassa hoitakoon kirkkoa ja sen omaisuutta sitä varten valittu kirkonisännöitsijä, niinkuin XX luvussa säädetään.

304 §.

Jos kirkon omana on maatiloja, olivatpa minkänimisiä hyvänsä, älköön niitä erotettako olemasta kirkon tarpeisiin käytettävinä älköönkä myytäkö, paitsi suurimmassa tarpeessa tahi kirkon erinomaiseksi hyödyksi. Jos tärkeitä syitä sellaisen maaomaisuuden myymiseen ilmaantuu, niin seurakunta, neuvoteltuansa siitä kirkonkokouksessa, ilmoittakoon asian tuomiokapitulille ja tuomiokapituli alistakoon sen ynnä oman lausuntonsa hallituksen tutkittavaksi. Kuinka sellaisia maatiloja on kirkon hyväksi viljeltävä ja hallittava, harkitkoon ja päättäköön seurakunta kirkonkokouksessa. Jos päätetään jotakin, joka ilmeisesti tuottaisi kirkolle vahinkoa, ilmoittakoon kirkkoherra sen tuomiokapitulin tutkittavaksi, ja jätettäköön päätös sillä aikaa täytäntöön panematta.

305 §.

Älkööt kirkkoherra ja seurakunta käyttäkö kirkon varoja ja tuloja muihin kuin kirkon tarpeisiin, älkööt myöskään mitään rahastoa, joka on erityiseen tarkoitukseen määrätty tahi annettu, käyttäkö muuhun kuin sen omaan tarkoitukseen. Jos jotakin puuttuu kirkon tarpeista eikä sitä, nyt sanotulla tavalla, saada kirkon varoilla täytetyksi, suorittakoon seurakunta siihen lisämaksua. Kirkonvarojen hallinnosta ja miten ne ovat tuottaviksi tehtävät, sekä myös kirkon irtaimen tavaran myymisestä olkoon seurakunnalla valta neuvotella ja päättää; älköön kuitenkaan kulta- ja hopea-astioita, kirjoja ja asiakirjoja taikka muinaisajan muistomerkkejä myytäkö tuomiokapitulin suostumuksetta.

VIIDES OSA.
Miten kunkin kirkkokunnan tulee hoitaa kirkollisia asioitansa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kirkonkokouksesta.

306 §.

Kunkin sekä kaupunki- että maalaisseurakunnan tulee kokoontua kirkonkokoukseen neuvottelemaan ja päättämään yhteisten asiainsa hoidosta.

307 §.

Kirkonkokouksen käsiteltäviä ovat seuraavat asiat:

1) kristinopintaidon edistäminen osittain kotiopetuksella ja osittain sitä varten perustetuilla kouluilla, sekä kristillisen elämän vartuttaminen seurakunnassa;

2) jumalanpalvelusten aika ja järjestys seurakunnassa;

3) kirkkoneuvoston jäsenten ja kirkonisännöitsijän virkaan ottaminen ja siitä luovuttaminen;

4) kirkon varojen hoito ja käyttäminen sekä kirkon tilien tarkastaminen;

5) kirkon ynnä kaiken siihen kuuluvan sekä pappilan rakentaminen ja kunnossapitäminen, niin myös hautausmaan perustaminen;

6) kirkon maan ja muun kiinteän omaisuuden hallinto ja hoito;

7) kirkolle menevien maksujen määrääminen;

8) penkkijako kirkossa;

9) sopimukset hautasijoista sekä maksuista, joita niistä ja kirkonkellojen tahi kirkon muun omaisuuden käyttämisestä on suoritettava;

10) papiston ja kirkonpalvelijain palkkausta koskevat sopimukset;

11) papin, lukkarin ja urkurin valitseminen, sillä tapaa ja niiden perusteiden mukaan, jotka XV ja XVI luvussa on säädetty; sekä

12) ennestään olevain kirkkoseurakuntain jakaminen, yhdistäminen, lakkauttaminen tahi muu muuttaminen, uusien seurakuntain perustaminen ja kirkkojen käyttämättömäksi jättäminen tahi yhteenrakentaminen, niinkuin 15 §:ssä sanotaan.

308 §.

Kirkonkokouksessa olkoon puhe[e]njohtajana kirkkoherra taikka se seurakunnan pappi, jonka kirkkoherra, ollessaan laillisesti estettynä, siihen määrää, taikka, kun ei ketään ole siihen määrättynä, se, joka virassa on kirkkoherraa lähinnä. Kappeliseurakunnassa olkoon sen kappalainen kirkonkokouksen puheenjohtajana, jos kirkkoherra ei ole läsnä. Erityisissä tapauksissa voidaan myös lääninrovasti tahi muu pappismies määrätä kirkonkokouksen puheenjohtajaksi.

309 §.

Oikeus olla osallisena kirkonkokouksen keskusteluissa ja päätöksissä, sekä kaupungeissa että maalla, on niillä, jotka 209 §:n mukaan ovat oikeutettu ottamaan osaa papinvaaliin.

310 §.

Koko seurakunnan yhteisiä asioita koskevissa keskusteluissa ja päätöksissä ovat kaikki äänivaltaiset osallisia; mutta kun keskustellaan ja päätetään semmoisia maksuja kysyvistä asioista, jotka voimassa olevien asetusten mukaan ovat suoritettavat ainoastaan manttaaliin pannusta maasta tahi muusta kiinteästä omaisuudesta, älkööt muut olko osallisina kuin ne, jotka sellaista maata tahi kiinteätä omaisuutta hallitsevat.

311 §.

Kirkonkokouksessa luetaan äänet saman perustuksen mukaan, kuin äänten laskemisesta papinvaalissa on säädetty.

312 §.

Kirkonkokouksen ääniluettelo, joka tehdään kutakin vuotta varten, niinkuin papinvaalin ääniluettelosta on säädetty, on tarkastettavaksi luettava jälkimäisessä niistä kahdesta varsinaisesta kirkonkokouksesta, jotka 314 §:n mukaan ovat vuosittain pidettävät, ja olkoon se sitten noudatettavana, siksikuin se jälleen uudistetaan, niinkuin nyt on sanottu. Jos joku väliajalla tulee sekä väittää ja näyttää itsellänsä olevan äänivallan kirkonkokouksessa, merkittäköön hän ääniluetteloon.

313 §.

Poissa oleva äänivaltainen saakoon valtakirjalla toiselle luovuttaa oikeutensa kirkonkokouksessa puhua ja äänestää. Valtakirjan tulee olla joko antajan kirjoittama ja allekirjoittama sekä hänen sinetillänsä varustettu, taikka antajan allekirjoittama ja kahden todistajan allekirjoituksella oikeaksi vahvistettu. Jos vaalista on kysymys, noudatettakoon, mitä on sanottu papinvaalissa käytettävästä valtakirjasta. Holhooja tahi edusmies edustakoon joka tapauksessa sitä, jonka holhoojana tahi edusmiehenä hän on.

314 §.

Kaksi varsinaista kirkonkokousta on joka vuosi pidettävä: toinen, jossa päätetään edellisen vuoden tileistä ja hallinnosta sekä valitaan kuluvan vuoden tilintarkastajat; toinen, jossa tarkastetaan kirkonkokousta varten tehty ääniluettelo sekä valitaan virkamiehet niihin toimiin ja tehtäviin, jotka kuuluvat kirkonkokouksen alaan ja vuoden lopulla tulevat avoimiksi.

315 §.

Kirkonkokous pidetään myöskin, kun kruunun käskynhaltija, tuomiokapituli, tarkastuksen pitäjä tahi kirkkoneuvosto sitä vaatii, taikka puheenjohtaja katsoo sen tarpeelliseksi. Jos äänivaltainen seurakunnan jäsen pyytää kirkonkokousta jonkin asian tähden kokoon kutsuttavaksi, ja asia on tärkeä eikä siedä viivytystä, niin sitä älköön kiellettäkö. Jos puheenjohtaja katsoo olevan syytä sellaisen pyynnön hylkäämiseen, ilmoittakoon syynsä kirjallisesti, jos hakija sitä vaatii, ja olkoon hakijalla oikeus siitä tuomiokapituliin valittaa.

316 §.

Kirkonkokous pidettäköön kirkossa, sen sakaristossa, pitäjäntuvassa tahi muussa soveliaassa paikassa, jumalanpalveluksen päätyttyä jonakin sunnuntaina, taikka arkipäivänäkin.

317 §.

Kutsumuksen kirkonkokoukseen antaa puheenjohtaja kuulutuksella, jossa on tarkoin ilmoitettava kokouksen aika, paikka ja keskusteltavat asiat. Kuulutus luetaan saarnastuolista neljäätoista päivää taikka viimeistäänkin viikkoa ennen kokousta. Kun kirkonkokous on määrätty sunnuntaiksi, luettakoon kuulutus uudestaan sinäkin päivänä. Asioista, jotka vaativat niin joutuisaa käsittelyä, ettei niistä ennätetä kuuluttaa niin aikaisin, kuin nyt on sanottu, saatettakoon kirkonkokous pitää lyhyemmän kutsumusajan jälkeen ja samanakin päivänä, jona se kuulutetaan; älköön kuitenkaan tällä tavoin kuulutetussa kokouksessa tehtäkö päätöstä menoista tahi uusien maksujen taksoittamisesta.

318 §.

Kirkonkokouksessa päätettäviksi otettavat asiat ovat edeltäpäin asianmukaisesti valmisteltavat; ja tämän tehköön joko kirkkoneuvosto, kun asiat koskevat kristinopin opetusta ja kristillistä elämää seurakunnassa, taikka muut siihen toimeen valitut, kun kirkonkokous, asian laadun tahi muiden seikkojen tähden, katsoo sen soveliaaksi tahi tarpeelliseksi.

319 §.

Puheenjohtaja esittäköön asiat keskusteltaviksi. Asiata, jota ei ole kuulutuksessa mainittu, älköön otettako käsiteltäväksi. Kokouksessa saa tosin uudenkin kysymyksen nostaa, mutta sitä älköön käsiteltäkö ennenkuin toisessa kokouksessa ja asianomukaisen [sic] kuuluttamisen jälkeen.

320 §.

Käsitellessään asioita, joista eri määräyksiä on laissa tahi asetuksissa annettu, noudattakoon kirkonkokous tarkoin, mitä siten on säädetty.

321 §.

Sittenkuin keskustelu on lopetettu ja päätös puheenjohtajan äänestysesityksen pohjalla tehty, kertokoon puheenjohtaja selvästi päätöksen ja antakoon sen ohessa osotuksen, miten siihen on muutosta haettava. Jos joku tulee sen perästä, kun päätös on asiasta tehty, ja tahtoo siitä jotakin lausua älköön sitä sallittako.

322 §.

Jos keskustelussa ilmaantuu eri mieliä eikä niitä saada yhteen sovitetuiksi, ja jos silloin äänestystä vaaditaan, toimitettakoon se julkisesti, esiinhuudolla ääniluettelon mukaan. Se mielipide, jonka puolella on suurin ääniluku, tulkoon päätökseksi. Jos eri mielipiteet ovat saaneet yhtä paljon ääniä, voittakoon se, johon useimmat miesluvun mukaan ovat yhtyneet. Jos äänet näinkin laskien ovat jakaantuneet tasan, tulkoon päätökseksi se mielipide, johon puheenjohtaja yhtyy.

323 §.

Puheenjohtaja kirjoittakoon kirkonkokouksessa pöytäkirjan, jonka tulee sisältää keskusteluaine ja päätös perusteluineen; siihen on myös otettava, mitä joku äänivaltainen erityisesti tahtoo saada asiasta pöytäkirjaan merkityksi. Keskustelujen päätyttyä on pöytäkirja tarkistettava, jos mahdollista, heti taikka viimeistäänkin neljäntoista päivän perästä pidettävässä kirkonkokouksessa. Jollei tarkistusta voida heti toimittaa, ilmoittakoon puheenjohtaja kokouksen lopussa, minä päivänä se on toimitettava. Kokous antakoon, jos tahtoo, kutakin eri kertaa varten valittujen asiamiesten toimeksi puheenjohtajan kanssa tarkistaa pöytäkirja tahi joitakin sen osia. Pöytäkirjan allekirjoittavat puheenjohtaja ja vähintäänkin kaksi kokouksessa läsnäollutta jäsentä, taikka erityiset asiamiehet, jos sellaisia on valittu. Jos valitut asiamiehet eivät tule saapuville, merkitköön puheenjohtaja sen pöytäkirjaan, ja tällä olkoon kuitenkin todistusvoima. Tehtyä päätöstä älköön tarkistettaessa muutettako.

324 §.

Kirkonkokouksen päätös on, sittenkuin se on tarkistettu, seuraavana sunnuntaina tahi juhlapäivänä seurakunnalle kuulutettava, asianmukaisine valitusosotuksineen. Ote pöytäkirjasta toimitettakoon kirkkoneuvostolle tahi niille muille henkilöille, joille kokouksen päätös annetaan täytäntöön pantavaksi. Muuten olkoon jokaisella, joka tahtoo, oikeus ottaa pöytäkirjasta jäljennös, jonka puheenjohtaja on velvollinen oikeaksi vahvistamaan. Pöytäkirjan ynnä siihen kuuluvat asia- ja liitekirjat pankoon kirkkoherra kirkon asiakirjain joukkoon ja säilyttäköön ne.

325 §.

Puheenjohtaja valvokoon järjestystä kirkonkokouksessa. Hänellä olkoon valta, varotettuansa, toimituttaa pois jokainen, joka käyttäytyy sopimattomasti. Jos syntyy häiriö, jota puheenjohtaja ei saa hillityksi, olkoon hänellä valta lakkauttaa kokous. Jos joku sanalla tahi teolla kokouksessa loukkaa puheenjohtajaa tahi muita saapuvilla olevia, taikka muuten häiritsee sitä rauhaa ja järjestystä, jonka tulee kirkonkokouksessa vallita, niin puheenjohtaja antakoon siitä viralliselle syyttäjälle tiedon.

326 §.

Ennenkuin kirkonkokouksen päätös saadaan panna täytäntöön, on se alistettava hallituksen tutkittavaksi ja vahvistettavaksi, jos on päätetty:

1) myydä, pantiksi panna tahi vaihtaa sellaista seurakunnan kiinteätä omaisuutta, joka on lahjana tahi testamentilla taikka muuten laillisesti tullut seurakunnan omaksi ja on määrätty käytettäväksi erinäisiin, sen yhteiseksi hyödyksi aiottuihin tarkoituksiin; taikka

2) ottaa laina pitemmäksi kuin kymmenen vuoden maksuajaksi.

Päätös, joka on alistettava hallituksen tutkittavaksi ja hyväksyttäväksi, lähetettäköön kruunun käskynhaltijalle läänissä.

327 §.

Kirkonkokouksen päätökseen tyytymättömällä seurakunnan jäsenellä olkoon oikeus hakea siihen muutosta valituksella, joka 307 §:n 1, 2, 3, 4, 5, 11 ja 12 kohdassa mainituissa asioissa on annettava tuomiokapituliin, mutta muissa asioissa kruunun käskynhaltijalle, viimeistäänkin ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, jona päätös saarnastuolista julistettiin. Jotta valitus voitaisiin ottaa tutkittavaksi, tulee valittajan liittää siihen valituksen alainen päätös ynnä todistus siitä, milloin se julistettiin. Lapinmaassa olkoon aika kahta vertaa pitempi, kuin nyt on säädetty.

328 §.

Milloin joutuisuutta tarvitaan, älköön muissa kuin 326 §:ssä mainituissa tapauksissa viivytettäkö kirkonkokouksen päätöksen täytäntöönpanoa, vaikka se ei vielä olekaan saanut lainvoimaa, paitsi silloin, kun muutoksen haku kävisi turhaksi, jos päätös heti pantaisiin täytäntöön. Kirkonkokous tutkikoon sen samalla kuin tekee päätöksen; jos täytäntöönpano heti on tapahtuva, sanottakoon se nimenomaan päätöksessä. Jos siitä valitetaan, saakoot ne, joiden tutkittava päätös on, määrätä, onko täytäntöönpano keskeytettävä, kunnes päätös on saanut lainvoiman.

329 §.

Seurakunnalla olkoon oikeus sovituilla ehdoilla asettaa ja tarpeellisilla määräyksillä varustaa erityisiä miehiä kantamaan kirkonkokouksessa myönnettyjä ja päätettyjä maksuja, ei kuitenkaan kirkon varoja, joiden kantaminen välttämättömästi on kirkonisännöitsijän asia. Samoin valitkoon seurakunta, milloin muissa asioissa tarpeelliseksi katsoo, miehiä, joiden tulee, seurakunnan heille antaman valtuutuksen mukaan, pitää huolta näiden päätösten täytäntöönpanosta.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kirkkoneuvostosta.

330 §.

Jokaisessa seurakunnassa, sekä kaupungissa että maalla, pitää olla kirkkoneuvosto.

331 §.

Kirkkoneuvoston asiana on: pitää kristillistä siveydenhoitoa ja kirkkokuria seurakunnassa; lähemmältä valvoa kirkon omaisuuden hoitamista; ottaa virkaan ja virasta erottaa suntiot ja muut alemmat kirkonpalvelijat; saattaa täytäntöön kirkonkokouksen päätökset kaikissa niissä tapauksissa, joissa täytäntöönpanoa ei ole annettu toimeksi erityisille sitä varten valituille henkilöille; tehdä kirkonkokoukselle niitä esityksiä ja ehdotuksia, joita se havaitsee asiahaarain kaipaavan, sekä antaa ne valmistelevat lausunnot, joita kirkonkokous ehkä vaatii.

332 §.

Kaikkiin maallisessa oikeudessa ja viranomaisessa käsiteltäviin asioihin ja riitoihin, jotka koskevat kirkon taikka papin- tahi lukkarinvirkatalon maata, taikka siihen kuuluvia oikeuksia tahi velvollisuuksia, taikka kirkon kiinteää omaisuutta, määrätköön kirkkoneuvosto asiamiehen, jonka tulee niissä valvoa seurakunnan oikeutta ja vedota tahi valittaa päätöstä tahi tuomiota vastaan, milloin sen tarpeelliseksi katsoo. Älköön asiamies näissä asioissa sopimalla antako mitään pois.

333 §.

Kirkkoneuvoston puheenjohtajana on kirkkoherra taikka muu pappi, jonka kirkkoherra laillisesti estettynä ollessaan, määrää. Jäseniä ovat seurakunnan muut vakinaiset papit ja niin monta sen jumalisuudestaan ja kristillisestä harrastuksestaan hyviksi tunnetuista miehistä, kuin seurakunta katsoo sopivaksi valita, ei kuitenkaan kuutta vähempää.

334 §.

Kirkkoneuvoston jäseneksi ei saa valita sitä, joka ei ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, taikka joka ei ole itsensä ja tavaransa haltija, taikka joka on luovuttanut omaisuutensa velkojainsa tyydyttämiseksi eikä voi näyttää olevansa näiden velkomisesta vapaa, taikka joka on rikoksesta tahi epäkristillisestä elämästä julistettu menettäneeksi vaalikelpoisuutensa, kuten XIII luku kirkkokurista sanoo, taikka jonka maallinen oikeus on tuominnut kansalaisluottamuksen menettäneeksi.

335 §.

Kirkkoneuvoston jäsenet valitaan neljäksi vuodeksi, kuitenkin niin, että aina kahden vuoden päästä puolet heistä eroavat. Ensimäisellä kerralla määrätään eroavat arvalla; sitten eroavat aina ne, jotka neljä vuotta ovat olleet jäseninä. Eroavat voidaan kuitenkin uudestaan valita. Jos jäsenen toimi väliajalla tulee avoimeksi, valitaan lähinnä seuraavassa varsinaisessa kirkonkokouksessa uusi jäsen siksi ajaksi, joka eronneella olisi jälellä. Siksikuin sellainen kokous pidetään, kutsukoon kirkkoneuvosto väliaikaisen jäsenen.

336 §.

Joka on kirkkoneuvoston jäseneksi valittu, olkoon velvollinen siihen toimeen rupeamaan, jollei hän jo neljä vuotta ole jäsenenä ollut, tahi ole yli kuudenkymmenen vuoden vanha, taikka terveydeltään heikko taikka jollei hänellä ole estettä, jonka kirkonkokous harkitsee päteväksi.

337 §.

Seurakunnan kristillisessä siveydenhoidossa tulee kirkkoneuvoston jäsenten, joiden on oltava esikuvana seurakunnalle, kunkin kohdastansa pitää hellää huolta seurakuntalaisten elämästä yleensä ja erittäin aviopuolisoiden, vanhempain ja lasten sekä isäntäin ja palkollisten keskinäisestä välistä, niin myös valvoa sunnuntai- ja juhlapäiväin kristillistä viettämistä sekä kirkossa että kotona. Tätä tarkoitusta varten jaetaan seurakunta, jos kirkkoneuvosto katsoo sen tarpeelliseksi, eri piireihin, joista määrätään yksi kullekin kirkkoneuvoston jäsenelle.

338 §.

Jos joku kirkkoneuvoston jäsenistä havaitsee seurakunnassa sellaisia paheita, siveellisen elämän häiriöitä, tahi kristillisen mielenlaadun puutetta, kuin 102 ja 103 §:ssä mainitaan, ilmoittakoon sen kirkkoneuvostolle.

339 §.

Kirkkoneuvosto kokoontuu puheenjohtajan kutsumuksesta niin usein, kuin hän katsoo tarpeelliseksi, taikka milloin vähintäänkin puolet sen jäsenistä sitä esittävät.

340 §.

Älköön mitään asiaa otettako kirkkoneuvostossa käsiteltäväksi, jollei enemmän kuin puolet sen kaikista jäsenistä ole saapuvilla.

341 §.

Jos eri mieliä ilmaantuu, tulkoon päätökseksi se, johon useimmat yhtyvät, taikka, äänten ollessa tasan, se, jota puheenjohtaja kannattaa.

342 §.

Kun joku kutsutaan kirkkoneuvoston eteen, olkoon hän velvollinen kutsumusta noudattamaan. Jos hän ilman laillista estettä jää tulematta, olkoon kirkkoneuvostolla oikeus vaatia kaupungissa maistraatilta ja maalla nimismieheltä virka-apua hänen tuottamisekseen.

343 §.

Kirkkoneuvoston kokouksissa pitää pöytäkirjaa joku sen jäsenistä, jolla siihen on taitoa ja jonka kirkkoneuvosto siihen valitsee. Jos ei sellaista jäsentä ole, hoitaa puheenjohtaja pöytäkirjan.

344 §.

Puheenjohtajan asiana on toimittaa kirjevaihto, ottaa vastaan kaikki kirkkoneuvostolle tulleet kirjoitukset ja esitykset, katsoa että kirkkoneuvoston hallussa olevien varojen tilit säännöllisesti pidetään kirkonkokouksen antamien määräysten mukaan, sekä hoitaa kirkkoneuvoston asiakirjoja ja pitää niistä luetteloa.

345 §.

Pöytäkirja ja päätös ovat tarkistettavat, joko heti taikka viimeistäänkin kirkkoneuvoston seuraavassa kokouksessa; kuitenkin voipi kirkkoneuvosto, joka kerraksi erittäin, uskoa tarkistamisen kahdelle taikka useammalle jäsenellensä ja puheenjohtajalle.

346 §.

Kukin kirkkoneuvoston jäsen vastatkoon yhteisesti toisten kanssa niistä varoista, joita sillä on ollut hallittavina. Tätä vastuunalaisuutta kestää, kunnes kirkonkokous on hallinnon hyväksynyt.

347 §.

Kirkkoneuvoston avuksi siveydenhoitoa varten valittakoon myös, joko kirkonkokouksessa taikka lukukinkereillä, jokaiseen seurakuntaan sen arvokkaimmista kristillismielisistä jäsenistä muutamia katsantomiehiä eli seurakunnan vanhimpia eri kulmakunnille, niin monta kuin asianhaarain katsotaan vaativan. Näiden tulee, kunkin piirissänsä, valvoa järjestystä ja tapain siveyttä, ilmoittaa epäjärjestykset kirkkoneuvostolle ja olla apuna täytäntöön panemassa, mitä kirkkoneuvosto siveydenhoidon asioissa on päättänyt. Joka on valittu, pitäköön tointansa vähintäänkin neljä vuotta, jos hän seurakunnan jäsenenä pysyy.

KAHDESKYMMENES LUKU.
Kirkonisännöitsijästä.

348 §.

Lähintä huolta kirkon omaisuudesta pitäköön kussakin seurakunnassa sitä varten valittu kirkonisännöitsijä.

349 §.

Seurakunta valitkoon luottamusta nauttivista jäsenistänsä kirkonkokouksessa kirkonisännöitsijän. Valitun pitää olla siinä toimessa vähintäänkin neljä vuotta. Kirkonisännöitsijälle tulevan vaivanpalkkion määrätköön seurakunta.

350 §.

Kirkonisännöitsijän pitää kantaa kirkon sekä vakinaiset että satunnaiset tulot kultakin vuodelta ja kirkkoherralle antaa tili kirkon kassoista, niiden tuloista ja menoista tarpeellisine todisteineen kultakin kuluneelta kirkollisvuodelta, viimeistäänkin ennen senjälkeisen kesäkuun loppua, noudattaen sitä, että jokaisesta rahastosta tehdään eri tili.

351 §.

Älköön yleensä mitään suurempaa maksua kirkon puhtaasta rahasta tahi jyvistä suoritettako ilman seurakunnan kirkonkokouksessa tekemää päätöstä. Seurakunnan määrättävänä olkoon myöskin, kuinka paljo kirkon varoja, kirkkoneuvoston katsannon alla, on annettava kirkonisännöitsijän haltuun juoksevain menojen suorittamiseksi.

352 §.

Kirkonisännöitsijän velvollisuus on myöskin, avuksi kutsuttujen asiantuntevain miesten kanssa, joka vuosi katsastaa kirkko ja kaikki siihen kuuluvat rakennukset. Jos korjausta nähdään tarvittavan, tehtäköön siitä ehdotus ja annettakoon kirkkoherralle, joka sen kirkonkokouksessa esittää keskusteltavaksi. Pienemmät puutteellisuudet korjauttakoon kirkonisännöitsijä kuitenkin heti.

353 §.

Jos kirkonisännöitsijän havaitaan laiminlyövän tehtävänsä tileihin nähden tahi muuten, muistuttakoon kirkkoherra häntä täyttämään velvollisuutensa. Jos ei parannusta tule, ilmoittakoon kirkkoherra asian kirkonkokouksessa sitä toimenpidettä varten, jota asianhaarat vaativat. Jos kirkonisännöitsijä tavataan vilpistä ja vääryydestä, on hän kirkonkokouksessa toimestansa erotettava ja asia syytteeseen pantavaksi seurakunnan asiamiehen kautta tuomarille ilmoitettava.

354 §.

Kirkonisännöitsijän vaihteessa on heti katsastettava kaikki se kirkon omaisuus, joka on ollut hänen hoidettavanansa, ja tilit heti tarkastettavat. Sellaisen katsastuksen ja tarkastuksen toimittakoon kirkkoneuvosto ja kutsukoon siihen kaksi asiantuntevaa seurakunnan miestä. Jos ilmaantuu syytä korvausvaatimuksen tahi syytteen tekemiseen eronnutta kirkonisännöitsijää vastaan, ilmoitettakoon asia ensin kirkonkokouksessa.

355 §.

Tuomiokirkon kirkonisännöitsijästä eli taloudenhoitajasta olkoon voimassa, mitä on erittäin säädetty.

KUUDES OSA.
Kirkollishallituksesta.

YHDESKOLMATTA LUKU.
Piispanvirasta.

356 §.

Piispa, kukin hiippakunnassansa, on seurakuntain ja papiston ylin kaitsija ja velvollinen valvomaan sitä, että evankelista oppia puhtaasti ja väärentämättä saarnataan, sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan oikein jaetaan, jumalanpalvelusta säännöllisesti toimitetaan, kristinopin opetusta sekä seurakunnissa että oppilaitoksissa uskollisesti hoidetaan, hyvää kuria ja siveyttä voimassa pidetään, vaivaisia kristillisesti holhotaan, kirkkojen omaisuutta asianmukaisesti hoidetaan, kirkollishallintoa ja kirkollishallitusta lainmukaisesti pidetään, ja että papisto opissa ja elämässä arvokkaasti ja kristillisesti käyttäytyy, ynnä mitä muuta kirkossa kuuluu sielunhoitoon ja kristilliseen järjestykseen.

357 §.

Piispa tuomitkoon tuomiokapitulin kanssa kaikissa niissä asioissa, jotka lain mukaan kuuluvat kirkon tuomioalaan, niinkuin XXII luvussa sanotaan; samoin hän myös yhdessä tuomiokapitulin kanssa tutkikoon ja ratkaiskoon ne asiat, jotka muuten kuuluvat kirkollishallitukseen ja joita ei ole erityisesti piispalle yksin pidätetty.

358 §.

Joka vuosi tulee piispan hiippakunnassansa toimittaa taikka muilla toimituttaa tarkastus niin monessa seurakunnassa, että viidessä vuodessa tulee pidetyksi tarkastus hiippakunnan jokaisessa seurakunnassa; kuitenkin sopii lyhyemmänkin ajan kuluttua pitää tarkastus jossakin seurakunnassa, kun erityiset asianhaarat vaativat.

359 §.

Piispaa seuratkoon tarkastuksella yksi tuomiokapitulin jäsen, jonka hän siihen kutsuu. Kussakin rovastikunnassa olkoot myös sen rovasti ja muut papit velvolliset piispaa seuraamaan, jos hän heitä siihen vaatii. Jos piispa on määrännyt jonkun toisen sijaansa tarkastusta toimittamaan, olkoon sama laki. Pöytäkirjan kirjoittamista varten tarkastuksessa olkoon myös yksi tuomiokapitulin notario taikka joku piispan kutsuma pappismies mukana.

360 §.

Rovasti antakoon seurakunnalle, kuuluttamalla kaikissa sen kirkoissa, tiedon tarkastuksen ajasta, viimeistäänkin neljäätoista päivää sitä ennen.

361 §.

Kun piispa on tullut seurakuntaan, antakoon kirkkoherra ensiksi kirjallisen kertomuksen seurakunnastansa, sen kristinopintaidosta ja siveyden tilasta, vaivaishoidosta, papistosta oppiin, virkaan ja elämään nähden, kirkon omaisuudesta, mukana kalustoluettelo siitä, sekä kuinka on pantu täytäntöön mitä edellisessä piispantarkastuksessa tahi sittemmin on seurakuntaa koskevissa asioissa asianomaisesti käsketty noudatettavaksi, ja mitä se on vaikuttanut. Jos jotakin erityistä on, jota kirkkoherra haluaa saattaa piispan tietoon ja tarkastuksessa tutkittavaksi, tehköön siitä erikseen kirjallisen ilmoituksen. Jos kirkkoherra myös on lääninrovastina, antakoon samalla eri kertomuksen toistenkin seurakuntien hoidosta ja rovastikunnan papiston käytöksestä virassa. Tehköön myös kukin kirkkoherra ja rovasti puolestansa selkoa kaikesta, mistä piispa katsoo tarpeelliseksi häneltä selvitystä vaatia.

362 §.

Yksityisessä tarkastuksessa ovat kirkonkirjat ynnä kaikki niihin kuuluvat luettelot, niin myös kirkon tilit tarkastettavat, se kirkon omaisuus, jota ne koskevat, katsastettava, ja samalla tutkittava, kuinka on pantu täytäntöön, mitä viime tarkastuksessa tahi muuten on määrätty.

Tämä yksityinen tarkastus, mikäli se koskee tilejä ja kirkon omaisuutta, pidettäköön kirkkoneuvoston jäsenten ja kirkonisännöitsijän läsnäollen.

363 §.

Yleinen tarkastus pidetään sitä varten määrättyinä päivinä kirkossa koko seurakunnan kanssa. Siihen on kaikkien seurakunnan jäsenten, ylhäisten ja alhaisten, vanhain ja nuorten, jos mahdollista, tultava. Tämä tarkastus alotetaan jumalanpalveluksella, jossa kirkkoherra taikka, jos sairaus häntä estää, se pappi, jonka piispa määrää, pitäköön saarnan. Sitten piispa, pidettyänsä ensin tervehdyspuheen seurakunnalle, kuulustelkoon ulkopitäjäläispappien avulla seurakunnan, erittäinkin nuorempien, lukutaitoa ja kristinopin pääkappaleiden tuntemista, sekä tutkikoon ja tiedustelkoon sen jälkeen toimenpiteitä, joihin on ryhdytty kristinopin opettamiseksi nuorisolle, lukukinkereitä ja mitä niihin kuuluu, rippikoulun ja ripillelaskemisen, jumalanpalveluksen ja pyhäin sakramenttien käyttämisen asiaa sekä siveyden tilaa yleensä.

364 §.

Kun kuulustelu on päättynyt ja 363 §:ssä mainittu tiedustelu pidetty, kehotetaan seurakunnan perheenisäntiä, papistoa, kirkkoneuvoston jäseniä ja kirkonisännöitsijää astumaan esiin, jolloin piispa ottaa keskusteltaviksi sekä ne asiat, jotka kirkkoherra on kirjallisesti erikseen esittänyt, että myös mitä perheenisännillä saattaa olla seurakunnan asioista ilmoitettavaa, ja tiedustelkoon sen ohessa, onko mitään muistuttamista papiston tahi kirkonpalvelijain virkatoimia taikka elämää vastaan, onko ilmaantunut yleisemmin levinneitä harhaoppeja sekä riitaisuutta ja epäjärjestystä kirkollisissa asioissa, mitenkä vaivaishoitoa toimitetaan, onko mitään muistuttamista kirkon kassain hallintoa, käyttämistä tahi tilitystä vastaan, millaisessa kunnossa kirkot ja niihin kuuluvat rakennukset ovat, mikä saattaa olla syynä yleisempään epäsiveellisyyteen, jos sitä on ilmaantunut, ynnä muuta, mikä kuuluu seurakunnan hoitoon, ja kirkollisiin asioihin. Sen jälkeen laskettakoon seurakunta muutamin soveliain sanoin kotiinsa.

365 §.

Kussakin asiassa, joka tarkastuksessa tulee esiin, menetelköön piispa asian laadun ja lain mukaan, ja käskeköön siis suorastaan täytäntöön pantavaksi kaikki, mitä kirkollishallinnosta ja seurakunnan hoidosta on asianomaisesti säädetty noudatettavaksi tahi siitä seuraa, taikka muuten hyvää järjestystä edistää eikä ole vastoin selvää lakia ja sen perustusta ja tarkoitusta. Asiasta, jonka ratkaiseminen on seurakunnan vallassa, saadaan tehdä päätös niinkuin kirkonkokouksessa, jos se oikealla tavalla on käsiteltäväksi kuulutettu. Sellainen asia, josta laillisen tutkimuksen jälkeen tulee seurata edesvastaus, ilmoitettakoon asianhaarain mukaan joko tuomiokapitulille taikka kruunun käskynhaltijalle läänissä. Jos nostetaan sellaisia kysymyksiä, jotka ovat hallituksen määrättäviä, tehtäköön niistä esitys tuomiokapitulin kautta.

366 §.

Piispa kutsukoon myös tarkastuksessa eteensä ja kehottakoon yksityisesti, Jumalan pyhän sanan nuhteilla, parannukseen pariskuntia, jotka elävät riidassa ja eripuraisuudessa, lapsia, jotka käyttäytyvät ynseästi vanhempiansa kohtaan, uppiniskaisia palkollisia, niin myös niitä, jotka ovat pahassa huudossa juoppoudesta tahi muista paheista. Älköön kuitenkaan täten nuhdeltavaksi kutsuttako ketään, jollei hän ole sellaisesta paheesta yleisesti tunnettu, taikka jollei aviopuoliso, vanhemmat, holhooja tahi isäntä sitä piispalta pyydä. Samoin tulee piispan sävyisyydellä ja rakkaudella koettaa ohjata oikeaan niitä, joilla havaitaan olevan harhaoppisia mielipiteitä.

367 §.

Tarkastuksen lopussa pitäköön piispa seurakunnan papiston kanssa kokouksen ja ilmoittakoon heille ne huomautukset, joihin ehkä on havainnut olevan syytä joko lukutaidon ja kristinopintaidon kuulustelussa, taikka kirkollishallinnon ja seurakunnan hoidon tutkimisessa yleensä, vaikka näistä asioista ei olisikaan tehty muistutusta seurakunnan puolelta.

368 §.

Pöytäkirjaa on tarkastuksessa pidettävä kaikesta, mitä siinä on tapahtunut, ja merkittäköön siihen, mitä on havaittu olevan täydessä kunnossa ja mitä vajavaisessa. Tarkastuksenpitäjä olkoon myös velvollinen koko toimituksen johdosta lausumaan nimenomaisen arvostelun seurakunnan papiston virassa osottamasta uutteruudesta ja vakavuudesta; ja on papistolla oikeus saada selityksensä asiasta pöytäkirjaan otetuksi.

Sittenkuin piispa, tarkastuksessa läsnäollut tuomiokapitulin jäsen sekä notario ovat allekirjoittaneet pöytäkirjan, lunastettakoon sitä yksi kappale kirkon varoilla seurakunnalle, kirkon asiakirjain joukossa säilytettäväksi, ja toinen annettakoon tuomiokapituliin.

369 §.

Kun piispanvirka hiippakunnassa on avoinna, antakoon tuomiokapituli viivyttelemättä siitä Keisarille tiedon ja ehdottakoon ajan, milloin vaali viran täyttämiseksi on pidettävä.

370 §.

Vaali on pidettävä yhtä aikaa koko hiippakunnassa Keisarin määräämänä päivänä. Tuomiokapituli antakoon siitä viivyttelemättä tiedon lääninrovasteille, joiden tulee, kunkin rovastikunnassaan, kutsua valitsijat siksi päiväksi koolle sopivaan paikkaan rovastikunnassa, ja olla toimituksessa puheenjohtajana. Jos sairaus tahi muut välttämättömät syyt estävät rovastia toimittamasta vaalia, taikka jos rovastinvirka on avoinna, toimittakoon vaalin saman rovastikunnan vanhin kirkkoherra, taikka se, jonka tuomiokapituli siihen on määrännyt.

371 §.

Valita saavat kaikki vakinaiset papit ja ne, jotka vakinaisia papinvirkoja seurakunnissa omalla vastuullansa toimittavat, kukin siellä, missä silloin on virassa, vaikka sitä ennen olisikin muualle virkaan nimitetty. Älköön kukaan valitko kahden tahi useamman viran puolesta.

372 §.

Ennenkuin ryhdytään valitsemaan, pitäköön vaalintoimittaja rukouksen ja muistuttakoon soveliaalla puheella valitsijoille vaalin tärkeyttä ja arvoa sekä kehottakoon heitä, muuta tarkoittamatta kuin Jumalan kunnian ja kirkon hyödyn edistämistä, ehdottamaan ne papit, joita he parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan katsovat jumalanpelon, opin ja virkakyvyn puolesta kelvollisimmiksi avoinna olevaan piispanvirkaan.

373 §.

Vaali toimitettakoon allekirjoittamattomilla umpilipuilla, ja kukin valitsija nimittäköön vaalilipussansa kolme miestä sekä nimeltä että viralta. Jos joku vaalivaltainen sairauden tahi muiden laillisten esteiden tähden ei pääse vaalitoimitukseen, on hänen lupa lähettää lääninrovastille vaalilippunsa suljetussa päällyksessä, johon on merkitty, että siinä on hänen äänensä, ja päällys avattakoon sitten kokouksen alussa, kaikkien läsnäollen, ja lippu pantakoon, sillä kertaa lukematta, toisten lippujen joukkoon.

374 §.

Rovasti ottakoon yhden valitsijoista kirjoittamaan vaalissa pöytäkirjaa, johon on merkittävä lippujen luku, mitkä nimet niissä on, kutka ovat äänestäneet saapuvilla olevina ja kutka poissa olevina, montako ääntä kukin, jota on äänestetty, on saanut ja mitä muuta asiassa on tapahtunut. Ennenkuin valitsijat erkanevat, on vaalipöytäkirja tarkistettava ja heidän kaikkien allekirjoitettava sekä sitten rovastin toimesta tuomiokapituliin lähetettävä varustettuna päällyskirjoituksella: piispanvaali.

375 §.

Vaalilippu, jossa on allekirjoitus taikka enemmän tahi vähemmän kuin kolme nimeä, taikka joka on lähetetty väärään vaalipaikkaan, olkoon mitätön.

376 §.

Vaalipäiväksi määrättynä päivänä toimitettakoon tuomiokapitulissakin vaali nyt säädetyllä tavalla. Kaikki tuomiokapitulin vakinaiset jäsenet ja virkamiehet, olivatpa papiksi vihittyjä taikka vihkimättömiä, saavat olla siinä osallisina. Vaalissa annetut liput säilytettäköön, siksikuin vaalipöytäkirjat ovat rovastikunnista tulleet.

377 §.

Kun vaalipöytäkirjat ovat kaikista rovastikunnista tulleet, ovat ne seuraavana päivänä sen jälkeen, ynnä tuomiokapitulissa annetut vaaliliput, samalla kertaa avattavat, kaikkien ääniä saaneiden nimet merkittävät, ja ne kolme, joilla on enimmät äänet, pantavat ehdolle siinä järjestyksessä, kuin äänien määrät osottavat.

378 §.

Jos enimmät äänet ovat niin jakautuneet, että useammat kuin kolme ovat saaneet saman verran ääniä, määrätköön arpa, kutka heistä ovat ehdolle pantavat, ja virkaikä järjestyksen heidän kesken. Jos enimmät äänet ovat jakautuneet niin, että kolmella on yhtä monta ääntä, määrätköön myöskin virkaikä, mille ehdotussijalle kukin heistä on tuleva. Jos kaksi on enimmistä äänistä saanut yhtä suuren äänimäärän, ja kaksi ehdotussijaa vielä on avoinna, asetettakoon heidät niihin niinikään virkaiän mukaan. Jos ainoastaan yksi sija on avoinna, ratkaiskoon arpa, kummalle se on annettava. Arpomisen toimittakoon tuomiokapitulin puheenjohtaja, jos hän on jäävitön.

379 §.

Sittenkuin ehdotus on tehty, on se ynnä ehdolle pantujen ansioluettelot sekä ilmoitus kaikista niistä, jotka paitsi heitä ovat ääniä saaneet, ja siitä, mikä ääniluku heille kullekin on tullut, viivyttelemättä lähetettävä senaattiin, minkä jälkeen Keisari valitsee ja määrää yhden ehdotetuista piispaksi.

380 §.

Jos joku ehdotetuista tahtoo korkean iän, kivulloisuuden taikka muiden tärkeitten syiden vuoksi luopua ehdotussijastansa, ja jos hallitus siihen suostuu, pidettäköön uusi vaali hallituksen määräämänä päivänä ja säädetyssä järjestyksessä; kuitenkin siten, että siinä äänestetään ainoastaan niin monta, kuin sijoja on avoinna.

381 §.

Kun arkkipiispan vaali on pidettävä, olkoon maan toistenkin hiippakuntain piispoilla ja tuomiokapitulien vakinaisilla jäsenillä oikeus olla siinä osallisina sillä tavalla, kuin nyt on säädetty tuomiokapitulin piispanvaalista; ja nämä äänet otettakoon lukuun ja laskuun siinä vaalitoimituksessa, joka arkkihiippakunnassa pidetään.

382 §.

Kun arkkipiispa tahi piispa on nimitetty, on hän virkaansa vihittävä. Vihkimisen toimittakoon arkkipiispa tahi lähimmän hiippakunnan piispa, apunaan sekä nimitetyn että vihkijän hiippakunnasta kutsuttuja pappeja. Jos siihen aikaan ei ole piispaa, joka voisi vihkimisen toimittaa, antakoon sen hiippakunnan tuomiokapituli, johon uusi piispa on nimitetty, siitä tiedon hallitukselle, joka sitten määrää, kenenkä toimitettava vihkiminen on.

383 §.

Vihkiminen toimitettakoon kirkossa vihkijän taikka nimitetyn piispan asuntopaikalla, vihkijän määräyksen mukaan, ja kuulutettakoon tiedoksi lähinnä edellisenä sunnuntaina tahi juhlapäivänä. Vihkimistoimituksessa julkiluettakoon myöskin nimitetyn valtakirja ja hän tehköön virkavalansa. Kuinka siinä muuten on meneteltävä, osottaa kirkkokäsikirja.

384 §.

Jos piispan havaitaan harhaoppisia mielipiteitä lausuvan ja puolustavan, tahi virkavelvollisuuttansa laiminlyövän ja huolettomasti täyttävän, taikka paheellisella elämällä yleistä pahennusta tuottavan, tulee tuomiokapitulin häntä säällisesti muistuttaa. Jos hän ei siitä ota ojentuaksensa, taikka jos hänen havaitaan lahjusten, sukulaisuuden, ystävyyden tahi muuten oman voiton tähden tahallisesti väärinkäyttävän virkaansa muille vahingoksi, ilmoittakoon tuomiokapituli siitä hallitukselle.

KAHDESKOLMATTA LUKU.
Tuomiokapitulista.

385 §.

Jokaisessa hiippakunnassa pitää olla tuomiokapituli, jossa on piispa puheenjohtajana ja kolme jumaluusopin oppinutta jäsentä, jota paitsi tuomiokapitulin sihteerillä on pysyväinen istunto- ja puhevalta tuomiokapitulissa. Sen kaupungin kirkkoherra, jossa tuomiokapituli on, sanotaan tuomiorovastiksi, ja hän on itsemäärätty tuomiokapitulin jäsen ja varapuheenjohtaja. Kahdella muulla jumaluusopin oppineella jäsenellä, joita sanotaan asessoreiksi, tulee olla kokemusta kirkollisissa asioissa sekä samalla perusteelliset tieteelliset tiedot, jotka he ovat osottaneet, niinkuin 165 §:ssä on sanottu. Nämä jäsenet valitaan kolmeksi vuodeksi sillä tavalla, kuin tässä jälempänä sanotaan.

386 §.

Kun asessorinpaikka tuomiokapitulissa tulee avoimeksi, määrää tuomiokapituli vaalin pidettäväksi avoinna olevan paikan uudestaantäyttämiseksi. Vaali toimitetaan sillä tavalla ja siinä järjestyksessä, kuin piispanvaalista on sanottu; mutta vaalikelpoinen on ainoastaan se, jolla hiippakunnassa on vakinainen papinvirka. Älköön se, joka on ensi kerran valittu sellaiseen luottamustoimeen, siitä kieltäytykö, ellei voi näyttää semmoisia syitä, jotka yleinen laki lukee laillisiksi esteiksi, taikka ole täyttänyt kuuttakymmentä ikävuotta.

387 §.

Kun piispanvirka on avoinna, taikka jos laillinen este tahi jäävi estää piispaa puhetta johtamasta, ryhtyköön tuomiorovasti ja, jos hänkin on estetty, vanhin jäsen puheenjohtajantoimeen. Jos yksi taikka useampia jäseniä laillisen esteen tahi jäävin tähden on estettynä tuomiokapitulissa istumasta eikä tuomiokapituli muuten ole päätöksenvoipa, kutsuttakoon siihen niin monta taitavaa miestä kirkkoherroista ja jumaluusopin lehtoreista, että se tulee päätöksenvoivaksi. Tuomiokapitulin notario saadaan myös ottaa apujäseneksi tuomiokapituliin, kun tarve vaatii. Älköön kukaan, jota näin kutsutaan, kieltäytykö, ellei hän voi laillista estettä esiintuoda ja toteennäyttää.

388 §.

Piispan sekä jäsenen pitää, ennenkuin ryhtyvät virkaansa tuomiokapitulissa, tehdä tuomiokapitulin edessä se vala, joka sitä varten on erittäin säädetty. Sen, joka erityistä tilaisuutta varten kutsutaan käyttämään istunto- ja puhevaltaa tuomiokapitulissa, pitää myös tehdä sama vala, jollei hän jo ennen ole sitä tehnyt.

389 §.

Jokaisessa tuomiokapitulissa pitää olla sihteeri ja notario. Tuomiokapituli ottakoon, kuulutettuansa hakuajan, näihin virkoihin semmoisia taitavia miehiä, joihin sillä on luottamusta, ja määrätköön, kuinka työt heidän kesken ovat jaettavat. Sihteerin pitää olla kokenut ja harjaantunut lakimies. Sen näistä virkamiehistä, jolle rahavarain kanto uskotaan, tulee, samoin kuin kruununkin kantomiesten, siitä asettaa semmoinen takaus, jonka tuomiokapituli hyväksyy.

390 §.

Tuomiokapitulin sihteerin ja notarion pitää tehdä määrätty virkavala tuomiokapitulin edessä, ennenkuin ryhtyvät virkaansa toimittamaan.

391 §.

Tuomiokapitulin pitää hiippakunnassaan hoitaa kirkollishallitusta, valvoa opin puhtautta sekä jumalanpalveluksen, sakramenttien ja muiden kirkollisten toimitusten oikeata hoitamista, pitää huolta virka- ja palvelusmiesten asettamisesta seurakuntiin, pitää silmällä seurakuntain hoitoa ja papiston oloa oppiin, elämään ja virkaan nähden, voimassa pitää ja edistää kirkon oikeutta ja hyötyä, ottaa käsitelläksensä ja päättää asioita ja valituksia, jotka laillisessa järjestyksessä saatetaan sen tutkittaviksi, ja kaikessa tässä sekä muussakin, mihin tuomiokapituli on velvollinen, noudattaa kirkkolakia ja laillisia asetuksia, eikä se saa tuomita mitään vastoin lain perustusta ja tarkoitusta, eikä mennä toimivaltaansa ulommaksi.

392 §.

Tuomiokapitulin tutkittavaksi otettavia ja tuomittavia ovat ne asiat, jotka koskevat papin oloa virassa tahi hänen käytöstään ja voivat päättyä varotukseen, palkan menettämiseen, virantoimituseroon taikka pappisviran menettämiseen; mutta muita rikoksia, suurempia taikka pienempiä, joista pappia syytetään ja jotka ovat maallisen oikeuden tutkittavia ja tuomittavia, älköön tuomiokapituli käsitelkö. Jos pappia tuomiokapitulissa tahi maallisessa oikeudessa samalla kertaa syytetään sekä virka- tahi käytösvirheistä että muistakin rikoksista, taikka jos, hänen ollessansa tuomiokapitulissa tahi maallisessa oikeudessa tutkimuksen alaisena, tulee ilmi, että hän on tehnyt rikoksia sekä virassa että viran ulkopuolella, niin tuomiokapituli antakoon ainoastaan virkavirheestä päätöksen, sittenkuin maallinen oikeus on kaikki rikokset yhdessä tutkinut ja yhteiskunnallisen lain rikkomisesta antanut tuomion sekä sen tutkimus ja tuomio on tuomiokapituliin saapunut, niinkuin siitä on erittäin säädetty. Jos rikos, josta pappi vedetään maalliseen oikeuteen, on niin törkeätä laatua, että siitä vaaditaan viran menettämistä, tulee tuomiokapitulin myöskin antaa viran menettämisestä päätöksensä, kun maallinen oikeus ensin on antanut lausuntonsa, kuinka rikos on lain mukaan arvosteltava, sekä lähettänyt tuomiokapituliin tutkimuksensa ja tuomionsa.

393 §.

Ennenkuin rikos, suurempi tai pienempi, josta pappia on maallisessa oikeudessa syytetty, otetaan tuomarin tutkittavaksi, tulee tuomiokapitulin, saatuansa säädetyllä tavalla siitä tiedon, määrätä pappismies taikka, hätätilassa, muu taitava mies olemaan tuomiokapitulin puolesta asiamiehenä tutkimuksessa saapuvilla ja sitten ilmoittamaan tuomiokapitulille, mitenkä asian on käynyt ja mitä siinä on tapahtunut.

394 §.

Niissä uskontoasioissa, joita on mainittu 104 §:ssä, älköön tuomiokapituli tuomitko. Kun sellainen asia on tuomiokapitulille ilmoitettu, kutsukoon tuomiokapituli ilmiannetun eteensä, kuulustelkoon häntä ja neuvokoon ja varottakoon häntä vakaasti; jättäköön sitten myös asian, jos syytä siihen on, asianomaiseen hovioikeuteen. Käsiteltävinä olleista uskontoasioista lähettäköön tuomiokapituli joka vuosi senaattiin luettelon. Jos niitä ei ole ollut, antakoon siitä tiedon.

395 §.

Kaikkiin maallisessa oikeudessa ja viranomaisessa käsiteltäviin papiston palkkasaatavia koskeviin asioihin tahi riitoihin sekä myöskin papin- ja lukkarinvirkataloissa pidettäviin talonkatselmuksiin on tuomiokapitulin saatuansa asianomaisen tiedon, määrättävä asiamies, ennen muita pappi, jonka tulee tuomiokapitulin puolesta valvoa seurakunnan papiston oikeutta ja vedota tahi valittaa päätöksestä tahi tuomiosta, milloin sen tarpeelliseksi katsoo. Älköön asiamies näissä asioissa sopimalla antako mitään pois.

396 §.

Tuomiokapituli kokoontukoon niin usein, kuin asiat vaativat. Puheenjohtaja kutsukoon sen kokoon ja määrätköön kokouksen ajan.

397 §.

Piispa taikka se, joka tuomiokapitulissa on hänen sijassansa, katsokoon tarkoin, että tuomiokapitulin jäsenet ja virkamiehet uutterasti ja toimellisesti täyttävät velvollisuutensa, niin että kaikki asiat oikeassa järjestyksessä ja joutuisasti käsitellään ja päätetään sekä toimituskirjat suoritetaan.

398 §.

Tärkeämmät asiat, niinkuin ne, jotka koskevat seurakunnanhoitoa, ehdollepaneminen avoimiin virkoihin ja niiden täyttäminen, pappeinkokouksessa tehtyjen sopimusten ja päätösten tutkiminen, valitukset kirkonkokousten päätöksistä kaikenlaisissa seurakuntain asioissa, vastaaminen esivallan lähetekirjeisiin, lausunnot asianomaisille kuvernööreille papinpalkkausta y. m. koskevista asioista, niin myös tuomiokapitulin tuomiovallan käyttäminen sekä niissä asioissa, jotka koskevat papin tahi kirkonpalvelijan rikkomuksia ja laiminlyöntejä, että sellaisissakin, jotka maallisessa oikeudessa ovat edeltäpäin laillisesti tarkasteltavat tahi tutkittavat, käsitettäköön jonkun tuomiokapitulinasessorin esittäminä. Sitä varten ovat näitä ja tämänkaltaisia asioita koskevat asiakirjat jaettavat asessorien kesken, jotka sitten ovat velvolliset kukin asiansa niin pian kuin mahdollista tuomiokapitulissa esittelemään ja, sittenkuin tiedonanto taikka muu välitoimi, jos se tarpeelliseksi katsotaan, on suoritettu, edelleen valmistelemaan sellaiseen kuntoon, että ne voidaan ottaa lopullisesti päätettäviksi, jolloin esittelijä tekee päätösehdotuksen. Asiat, jotka joko ovat vähemmän arvoisia taikka eivät siedä viivytystä, toimittakoon tuomiokapitulinsihteeri, sitä myöten kuin ne ovat tulleet, esiteltäviksi ja päätettäviksi tuomiokapitulinasessorien niitä edeltäpäin valmistelematta.

399 §.

Jos tuomiokapituli harkitsee, että jokin asia ei ole suorastaan sen käsiteltävä, jättäköön sen käsittelemättä ja antakoon tästä päätöksen, jos asianomainen tahtoo. Jos jokin kirjoitus sisältää nimenomaisen ilmiannon pappia vastaan rikoksesta, joka on maallisen oikeuden tutkittava ja tuomittava, lähettäköön sen tuomiokapituli asianomaiselle kruunun käskynhaltijalle laillisesti käsiteltäväksi.

400 §.

Älköön ketään kuulematta tuomittako. Jos pappi ilmiannetaan virkavirheestä tahi sopimattomasta elämästä, taikka jos siitä syntyy julkinen huhu, kutsukoon tuomiokapituli ilmiannetun eteensä vastaamaan, jos katsoo sen tarpeelliseksi, taikka käskeköön lääninrovastia tahi paikkakunnan kirkkoherraa tuomiokapitulin puolesta pitämään asiasta tutkinnon ja lähettämään tuomiokapitulille kertomuksen siitä, taikka vaatikoon rovastin tahi kirkkoherran kautta häneltä itseltänsä kirjallisen selityksen. Jos ilmiannettu tahtoo tulla tuomiokapitulin eteen vastaamaan, älköön sitä kiellettäkö. Jos tuomiokapituli katsoo jossakin asiassa syyttäjän tarpeelliseksi, määrätköön siksi jonkun virkamiehistänsä, taikka pyytäköön määräystä viralliselle syyttäjälle.

401 §.

Jos pappia kutsutaan tuomiokapitulin eteen vastaamaan virassa tahi elämässä tekemästään virheestä, mutta ei tule eikä myöskään näytä laillista estettä, pyytäköön tuomiokapituli asianomaiselta kuvernööriltä häntä tuotettavaksi. Jos hän näyttää laillisen esteen, pantakoon hänelle uusi määräpäivä.

402 §.

Valitukset ja hakemukset, jotka ovat laillisessa järjestyksessä tuomiokapituliin tulleet ja sen tutkittaviin kuuluvat, ovat, jollei asia ole niin selvä, että se suorastaan voidaan päättää, taikka jollei sen käsittelystä ole erittäin säädetty, toimitettavat sen tahi niiden vastattaviksi, joita ne koskevat; ja tuomiokapituli, asianhaarain mukaan, joko vaatikoon selitykset asianomaisen rovastin kautta jonkun määrätyn ajan kuluessa siitä, kuin vastaaja on saanut valituksen tiedokseen, taikka käyttäköön siihen kruunun käskynhaltijan virka[-]apua. Vastaaja toimittakoon selityksensä ynnä valituskirjat tuomiokapituliin. Jos hän sen laiminlyö, eikä asiakirjoja ole voitu saada takaisin, vaikka on koetettu, antakoon valittaja jäljennöksen valituksestansa tuomiokapituliin, ja päätettäköön sitten asia laatunsa mukaan. Jos hakija, ilmoittamiensa pätevien syiden nojalla, pyytää saada vastata annettuun selitykseen, taikka jos tuomiokapituli, itse puolestansa, katsoo tällaisen vastaselityksen tarpeelliseksi, päättäköön tuomiokapituli sen annettavaksi. Samoin on meneteltävä muunlaisiinkin syytöksiin nähden kuin 400 §:ssä mainittuihin.

403 §.

Jos vastaaja tekee sen väitteen, että asia ei kuulu tuomiokapituliin, tutkikoon tuomiokapituli tämän väitteen. Jos hän velvoitetaan vastaamaan, mutta ei siihen tyydy, ja asia on rikosluontoinen, seuratkoon valitus pääasiata; muissa asioissa ilmoittakoon hän heti tyytymättömyytensä ja jatkakoon sitten asiaansa valittamalla asianomaiseen hovioike[u]teen viimeistäänkin ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä sen päivän jälkeen, jona päätös tehtiin.

404 §.

Oman myöntämisen ja vapaaehtoisen tunnustuksen, taikka sellaisten kirjallisten todistusten ja asiakirjain nojalla, joilla on todistusvoima, tuomitkoon tuomiokapituli. Jos jotakin asian päätökseen vaikuttavaa asianhaaraa tahdotaan todistajilla toteennäyttää, taikka semmoinen toteennäyttäminen katsotaan tarpeelliseksi, niin kuulusteltakoon näitä todistajia lain määräämällä tavalla, rikosasioissa sen paikkakunnan tuomioistuimen edessä, missä rikos on tehty, ja muissa jutuissa joko sen kaupungin tuomioistuimen edessä, missä tuomiokapituli on, taikka, jos todistajat asuvat kaukana, sen tuomioistuimen edessä kaupungissa tahi maalla, johon vähimmällä vaivalla ja sopivimmin voivat tulla. Tätä todistajain kuulustelemista pyytäköön tuomiokapituli asianomaisen kuvernöörin kautta.

405 §.

Jos vaalisaarnaaja on ilmiannettu äänien keräilemisestä tahi laittomasta palkkasopimuksesta, lykättäköön asia aina asianomaisen oikeuden tutkittavaksi. Sitten tuomitkoon sen tuomiokapituli. Jos hän ilmiannetaan muun laittomuuden teosta vaalissa tahi vaalisaarnassa, ja hän sen tunnustaa, antakoon tuomiokapituli suorastaan siitä päätöksen. Sama olkoon laki vaalintoimittajasta taikka vaalinotariosta, joka vaalissa on tehnyt laittomuutta ja sen tunnustaa.

406 §.

Jos joku loukkaa vastapuoltansa tuomiokapitulin edessä herjaavilla sanoilla suullisesti tahi kirjallisesti, taikka eleillä ja teolla, taikka puhuu tahi kirjoittaa halveksivasti tuomiokapitulia vastaan, taikka heristelee ja ivaa sitä, kirjoituttakoon tuomiokapituli sen pöytäkirjaan ja lykätköön asian maalliseen oikeuteen.

407 §.

Jos pappi, joka tuomiokapitulin edessä on ollut tutkimuksen alaisena, tuomitaan syytteestä vapaaksi ja vaatii hyvitystä sekä kustannusten ja vahingon korvausta, lykättäköön asia maalliseen oikeuteen.

408 §.

Jos tuomiokapitulissa on kolme jäävitöntä jäsentä saapuvilla ja he ovat yksimieliset päätöksestä, niin päätös on pätevä. Mutta jos eri mieliä ilmestyy, kun tuomiokapitulin kaikki jäsenet eivät ole saapuvilla ja jäävittömiä, kutsukoon puheenjohtaja siihen lisäksi niin monta taitavaa miestä, että tuomiokapituli tulee täysilukuiseksi. Virkaan ehdottamista tahi nimittämistä koskevissa asioissa pitää olla täysilukuinen tuomiokapituli.

409 §.

Jos jääviä ilmaantuu, noudattakoon tuomiokapituli, mitä yleinen laki siitä sanoo. Tuomiokapitulin jäsen, joka on ehdotussijaa tahi virkaa hakevan kanssa sellaisessa sukulaisuudessa tahi lankoudessa, kuin Oikeudenkäymiskaaren XIII luvussa mainitaan, pysyköön erillään asian käsittelemisestä.

410 §.

Neuvotellessaan tehtävästä välipäätöksestä tahi päätöksestä sekä äänestäessään noudattakoon tuomiokapituli, mitä Oikeudenkäymiskaaren XXIII luku siitä säätää. Kun virkaehdotus on tehtävä taikka joku virkaan nimitettävä, antakoon kukin jäsen siitä lausuntonsa erikseen ja älköön sitten äänestystänsä muuttako. Jos hän tahtoo lisätä uusia syitä, olkoon hänellä siihen oikeus. Jos ehdotuksesta äänestettäessä tapahtuu, että joku katsoo kelpaamattomaksi sen, jonka enimmät pitävät kelpaavana, antakoon hänkin lausuntonsa tämän ehdotussijasta.

411 §.

Päätöksen ja välipäätöksen laatimisesta olkoon voimassa, mitä Oikeudenkäymiskaaren XXIV luvun 3 §:ssä siitä sanotaan. Asianosaisille annettavat päätökset ovat, tarkistuksen jälkeen, puheenjohtajan allekirjoitettavat ja asianomaisen sihteerin tahi notarion varmennettavat sekä tuomiokapitulin sinetillä varustettavat. Se kappale alistusasiaan annettua päätöstä, joka lähetetään hovioikeuteen, on puheenjohtajan ja kaikkien päättämässä olleiden jäsenien allekirjoitettava.

412 §.

Päätöksen, joka koskee papin virka- tahi käytösvirhettä, lähettäköön tuomiokapituli, jos asianosaiset eivät ole läsnä, kruunun käskynhaltijalle heille toimitettavaksi. Sama olkoon laki kirkonpalvelijan virkavirhettä koskevasta päätöksestä.

413 §.

Päätökset ja välipäätökset kaikista muista asioista, joissa on valitusoikeus, ovat samana päivänä tuomiokapitulissa julistettavat, päivättä- vät ja asianomaisille annettavat; tuomiokapituli toimittakoon myös siitä tiedoksipanon puolipäivän tunnilla edellisenä päivänä. Virkaehdotus on päivättävä ja tiedoksipantava samana päivänä, jona se päätetään, niin myös virkanimitys, milloin siitä on lupa valittaa.

414 §.

Kaikissa päätöksissä ja välipäätöksissä, joista saa valittaa, on annettava täydellinen valitusosotus sekä mainittava kaikki asianhaarat, jotka valittajan on puhevaltansa menettämisen uhalla varteen otettava. Sama olkoon laki, kun virkaehdotus tahi nimitys tiedoksipanolla ilmoitetaan.

415 §.

Sillä, joka ei tyydy tuomiokapitulin päätökseen papin tahi kirkonpalvelijan virka- tahi käytösvirhettä koskevasta jutusta, olkoon oikeus hakea siihen muutosta valituksella, joka viimeistäänkin ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, jona hän sai päätöksen tiedokseen, taikka, jos ensinmainittu päivä on pyhäpäivä, lähinnä seuraavana arkipäivänä sen jälkeen, on siihen hovioikeuteen, jonka tuomiovallan alle syytetty kuuluu, annettava ynnä se päätös, josta valitetaan, ja todistus siitä, minä päivänä se hänelle tiedoksi annettiin.

416 §.

Päätös, jolla pappi tuomitaan pappisvirkansa menettäneeksi, sekä kaikki juttuun kuuluvat asiakirjat ja pöytäkirjat on tuomiokapitulin ennen kolmattakymmenettä päivää sen jälkeen, jona päätös annettiin, neljän markan sakon uhalla jokaiselta päivältä, minkä se tämän yli viipyy, asianomaisen hovioikeuden tutkittavaksi alistettava. Jos pappi on maallisessa oikeudessa ollut syytteenalaisena rikoksesta, josta viran menettämistä on vaadittu, on sekin päätös, jonka tuomiokapituli siitä antaa, alistettava hovioikeuden tutkittavaksi.

417 §.

Jos hovioikeus on jutun tutkinut ja päättänyt, ja syypääksi tuomittu tahtoo siitä valittaa, antakoon hän siitä tuomiokapitulille tiedon ennen valitusajan loppua ja näyttäköön sitten, viimeistäänkin ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä saman määräpäivän jälkeen, tätä kuitenkaan lukematta, asianmukaisella todistuksella tuomiokapitulille, että hän todellakin on valituksen tehnyt, taikka olkoon puhevaltansa menettänyt.

418 §.

Sille, joka muissa asioissa on tuomiokapitulin päätökseen tahi välipäätökseen tyytymätön, annettakoon osotus: että hän saa siitä alamaisesti valittaa Keisarilliselle Majesteetille, Hänen Suomen Senaattinsa Talous-Osastoon, kuudenkymmenen päivän kuluessa siitä päivästä, jona päätös tahi välipäätös annettiin; että jos muutosta haetaan, se on saman ajan kuluessa tuomiokapitulille ilmoitettava; ja että, jos sellainen ilmoitus on tehty, hakijan tulee, toisessa kuudenkymmenen päivän ajassa ensimäisen määräpäivän jälkeen, toimittaa mainitusta osastosta tuomiokapituliin todistus, että valitus todella on tehty, kaikki puhevallan menettämisen uhalla. Jos määräpäivä sattuu pyhäpäiväksi, on se lähinnä seuraavaksi arkipäiväksi määrättävä. Virkaehdotuksesta tahi nimityksestä tehdyn valituksen mukana seuratkoon ehdotusta tahi nimitystä koskeva pöytäkirja ja päätös, ja muissa asioissa se päätös, josta valitetaan.

419 §.

Jos virkaehdotuksesta tahi nimityksestä, taikka muista asioista tehdyt alamaiset valitukset annetaan vastattaviksi, pitää tuomiokapitulin toimittaa ne kaikille niille, joita ne koskevat, ja sitten asianomaiseen paikkaan lähettää annetut selitykset ynnä oma lausuntonsa, äänestyspöytäkirja, milloin asiaa päätettäessä tuomiokapitulissa on ollut eri mieliä, sekä valituskirjat.

420 §.

Jos päätös, jolla pappi on tuomittu menettämään pappisvirkansa, on saanut lainvoiman, niin on syyllinen määrätyksi päiväksi tuomiokapitulin eteen kutsuttava, päätös julkiluettava ja hän julistettava pappisvirkansa menettäneeksi, kuten 141 §:ssä on sanottu. Jos hän asianmukaisella todistuksella näyttää tehneensä alamaisen armonanomuksen, keskeytettäköön päätöksen täytäntöönpano.

421 §.

Jokaisessa tuomiokapitulissa on pidettävä tuomiokirjaa, johon kirjoitettakoon kaikki ne virkavirheitä ja rikoksia koskevat jutut, joita tuomiokapituli vuoden kuluessa on käsitellyt.

422 §.

Jokaisessa tuomiokapitulissa pitää myös olla:

1) päiväkirjat, joihin on merkittävä kaikki tuomiokapituliin tulleet asiat ja kirjelmät sekä kunkin tulopäivä ja jokainen niistä aiheutunut toimenpide;

2) pöytäkirja- ja päätöskirja, sisältävä kaikki mitä tuomiokapituli kokouksissansa on käsitellyt, keskustellut ja päättänyt;

3) kirjekirja, sisältävä kaikki tuomiokapitulista lähteneet kirjeet ja määräykset;

4) kanto- ja tilikirja kaikista niistä varoista, jotka on annettu tuomiokapitulin hoidettaviksi ja hallittaviksi.

423 §.

Millä tavalla nämä kirjat ovat järjestettävät, sekä miten muut tuomiokapitulin arkistoon kuuluvat asiakirjat, niinkuin tarkastusten ja pappeinkokousten asiakirjat, viralliset kirjeet ja kirjoitukset, hakemus-, valitus- ja muut kirjat, minkänimiset tahansa, ovat luetteloihin ja rekistereihin pantavat ja hoidettavat, olkoon tuomiokapitulilla valta tarkemmin määrätä.

424 §.

Sihteerin, tahi sen, jonka tuomiokapituli siihen on määrännyt, pitää joka arkipäivä, vähintäänkin tuntia ennen kello kahtatoista päivällä, olla saapuvilla tuomiokapitulin virkahuoneessa tulevia kirjeitä, hakemuksia ja asiakirjoja vastaanottamassa ja heti päiväkirjaan merkitsemässä. Yksityistä asiaa taikka valitusta koskevat asiakirjat ovat hakijan itsensä taikka laillisen asiamiehen kautta tuotavat; mutta virkahakemusten suljettuina lähettämisestä olkoon voimassa, mitä siitä on säädetty.

425 §.

Puheenjohtajan tietämättä ja luvatta älkööt tuomiokapitulin virkamiehet kenellekään antako otteita pöytäkirjoista tahi muita asiakirjoja ja kirjoituksia.

426 §.

Jos tuomiokapitulin jäsen saattaa itsensä syypääksi virkavirheeseen ja laiminlyöntiin, pitää tuomiokapitulin tutkia se ja, asian laadun mukaan, tuomita syyllinen varotettavaksi, taikka palkan menettämiseen, taikka virantoimituseroon, taikka menettämään virkansa. Jos on puhe viran menettämisestä, niin sitä koskeva päätös on hovioikeuteen alistettava.

427 §.

Jos notario tavataan virkavirheestä tahi laiminlyönnistä, niin tuomiokapituli, asian laadun mukaan, tuomitkoon hänet varotettavaksi, taikka palkan menettämiseen, taikka virantoimituseroon, taikka menettämään virkansa. Jos se tuomiokapitulin virkamies, jolle rahain kanto on uskottu, tavataan ilmeisestä huolimattomuudesta niiden hallinnossa, taikka vilpistä ja vääryydestä, pantakoon hän heti viralta ja tuomittakoon sen lisäksi maallisessa oikeudessa vilpistä ja vääryydestä. Jos tuomiokapituli tässä kohden laiminlyö tarpeellisen sillmälläpidon, vastatkoon itse yhteisesti siitä tulevan vahingon. Jos joku jäsen voipi näyttää tehneensä silmälläpidosta tarpeellisia huomautuksia, olkoon korvaamisesta vapaa.

KOLMASKOLMATTA LUKU.
Lääninrovastinvirasta.

428 §.

Lääninrovastit ovat piispan ja tuomiokapitulin apuna kirkollishallituksessa, ja tulee heidän, kunkin rovastikunnassaan, pitää silmällä opin puhtautta, jumalanpalveluksen ja kirkollisten menojen voimassa pysyttämistä, hyvää kuria ja järjestystä seurakunnissa sekä pappien oloa oppiin, virkaan ja elämään nähden, niin myös valvoa, että kirkollisista asioista annettuja asetuksia ja käskyjä oikein noudatetaan.

429 §.

Rovastin tulee rovastikuntansa eri seurakunnissa pitää tarkastuksia, niin usein kuin piispa ja tuomiokapituli häntä siihen käskee. Näissä tarkastuksissa noudattakoon rovasti mitä piispantarkastuksesta on sanottu ynnä niitä määräyksiä, jotka tuomiokapituli hänelle ehkä antaa.

430 §.

Pitämästänsä tarkastuksesta ja kaikesta, mitä siinä on tapahtunut ja on seurakuntain tilaa valaisevaa, lähettäköön lääninrovasti viivyttelemättä tuomiokapitulille tarkan kertomuksen, ynnä kappaleen tarkastuspöytäkirjaa ja kalustokirjaa; jättäköön myös yhden kappaleen tarkastuspöytäkirjaa seurakunnan papistolle, lunastettavaksi kirkon asiakirjain joukkoon, ja kirjoittakoon eri luetteloon, milloin hän missäkin seurakunnassa on tarkastusta pitänyt.

431 §.

Jos lääninrovasti tarkastusta pitäessänsä havaitsee, että jotakin, joka asianomaisesti on säädetty noudatettavaksi, on laiminlyöty tahi tekemättä jätetty, määrätköön sen varteen otettavaksi. Muut asiat, joita ei ole selvästi laissa säädetty, mutta jotka voisivat hyvää järjestystä edistää, ilmoittakoon hän tuomiokapitulille.

432 §.

Tarkastusta pitäessänsä tulee lääninrovastin katsastaa kirkonrakennukset ja, missä puutteellisuuksia havaitaan, määrätä ne korjattaviksi. Niinikään tiedustelkoon rovasti, missä kunnossa kirkkoherran-, kappalaisen- ja lukkarinvirkatalot seurakunnassa ovat. Jos niiden rakennuksissa tahi viljelyksessä huomataan rappiota, antakoon hän siitä tiedon tuomiokapitulille, jonka tulee asian laadun mukaan ryhtyä niihin toimenpiteisiin, jotka yleisessä laissa on talonkatselmuksesta säädetty.

433 §.

Lääninrovasti pitäköön päiväkirjaa kaikista niistä asioista, jotka piispa ja tuomiokapituli hänen toimitettaviksensa määräävät tai jotka muuten kuuluvat rovastin virkatoimiin, ja kirjoittakoon siihen tarkoin, mitä hän, viran puolesta, on missäkin asiassa tehnyt.

434 §.

Kun lääninrovastin virka on avoinna, käskeköön piispa joko sen, joka sillä aikaa toimittaa rovastinvirkaa, taikka jonkun muun saman rovastikunnan kirkkoherran määrätyn ajan kuluessa toimittaa vaalin rovastinviran täyttämiseksi ja olla siinä puheenjohtajana. Kaikilla rovastikunnan vakinaisilla papeilla ja niillä, jotka omalla vastuullansa toimittavat vakinaisia virkoja seurakunnissa, on oikeus ottaa osaa vaaliin. Muita ei ole lupa valita, kuin jotakuta rovastikunnan kirkkoherroista. Vaali toimitettakoon allekirjoittamattomilla umpilipuilla, ja valitsija nimittäköön vaalilipussansa sen, jonka hän parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan katsoo virkaan soveliaimmaksi. Poissa oleva valitsija saa lähettää vaalilippunsa puheenjohtajalle päällyksessä, johon on kirjoitettu, että se sisältää hänen äänensä; ja meneteltäköön sitten, niinkuin 373 §:ssä on piispanvaalista sanottu. Sittenkuin vaali on toimitettu, on vaalipöytäkirja, kaikkien saapuvilla olleiden allekirjoittamana, tuomiokapituliin lähetettävä; ja nimittäköön tuomiokapituli sitten rovastiksi yhden niistä kirkkoherroista, jotka ovat saaneet ääniä. Tuomiorovasti olkoon itsemäärätty rovasti siinä rovastikunnassa, jossa hän on kirkkoherrana.

435 §.

Jos rovasti on kivulloisuuden tai vanhuuden tähden tahi muusta syystä tullut kykenemättömäksi tahi sopimattomaksi virkaansa toimittamaan, määrätköön tuomiokapituli saman rovastikunnan kirkkoherroista jonkun toisen toimittamaan lääninrovastin virkaa.

436 §.

Rovastin vaihteessa, olipa joku nimitetty vakinaiseksi, taikka määrätty rovastinviran toimittajaksi, ovat kaikki tähän virkaan kuuluvat asiakirjat, tuomiokapitulin määrättävän asiamiehen läsnäollen, katsastettavat, ennenkuin ne viranhaltijalle jätetään. Katsastusluetteloa on yksi kappale, virkaantulijan ja asiamiehen allekirjoituksella varustettuna, tuomiokapituliin lähetettävä, ja toinen rovastikunnan arkistoon pantava.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Pappeinkokouksesta.

437 §.

Joka viides vuosi, ja sillä välinkin, jos tarve vaatii, on kunkin hiippakunnan papisto piispan taikka hänen sijaisensa toimesta kutsuttava pappeinkokoukseen siihen paikkakuntaan, jossa tuomiokapituli on, taikka johonkin muuhun paikkaan, josta hiippakunnan papisto on lähinnä edellisessä kokouksessa sopinut.

438 §.

Papiston tulee kutsumusta noudattaa, ellei jollakulla ole esteenä vanhuus, sairaus taikka muu laillinen syy; kuitenkin pitäkööt kirkkoherrat, kukin seurakunnassansa, huolta siitä, ettei jumalanpalvelus ja sielunhoito sen kautta jää toimittamatta.

439 §.

Näiden pappeinkokousten tarkoituksena on osaksi papiston sivistyksen edistäminen, osaksi kirkon hallintoa ja hallitusta koskevain tärkeäin asiain päätettäviksi valmistaminen. Niissä on siis:

1) käsiteltävä jumaluusopillisia asioita, niinkuin luettava semmoisia esitelmiä, joita kokouksen jäsenet ovat kirjoittaneet jumaluusopin eri aloille kuuluvista aineista, keskusteltava tähän kuuluvista, yleisempää mielenkiintoa ansaitsevista kysymyksistä, annettava tietoja uudemmista jumaluusopillisista teoksista y. m.;

2) käsiteltävä keskinäisiä tiedonantoja puhtaasti hengellisistä asioista, niinkuin seurakuntain kristillisyyden tilasta, papillisen toiminnan menestymisestä seurakunnissa, tärkeämmistä ja varsinkin harvinaisemmista tapauksista yksityisen sielunhoidon alalta y. m.;

3) neuvoteltava sellaisista kirkon hallintoon ja hallitukseen tarvittavista muutoksista, joista joko pappeinkokouksessa on nostettu kysymys taikka kirkolliskokous sen lausuntoa vaatinut.

440 §.

Kussakin pappeinkokouksessa sopikoon papisto jostakin jumaluusopillisesta aineesta, josta seuraavassa kokouksessa on keskusteltava, ja valitkoon jonkun jäsenistänsä tekemään tästä aineesta lyhykäisen kirjoitelman keskustelun johdoksi. Jos joku muu kokouksen jäsen haluaa esittää jonkin jumaluusopillisen kirjoitelman ja papisto tahtoo ottaa siinä käsitellyn aineen keskusteltavaksi, taikka jos vaaditaan keskustelua jostakin muusta asiasta, vaikka siitä ei ole kokouksen jäsenen tekemää kirjoitelmaa, olkoon lupa siitä keskustella, jos aika myöntää.

441 §.

Kuutta kuukautta ennen sitä päivää, joksi pappeinkokous on kutsuttu kokoon, lähettäköön kukin lääninrovasti tuomiokapitulille kirjallisen kertomuksen rovastikuntansa seurakuntain tilasta kaikkeen siihen nähden, mikä seurakunnanhoitoon kuuluu. Ehdottakoon myöskin samalla, neuvoteltuaan rovastikuntansa pappien kanssa, mitä kysymyksiä kokouksessa pitäisi tulla keskusteltaviksi. Sittenkuin nämä kertomukset ja ehdotukset ovat saapuneet tuomiokapituliin, tulee sen jäsenten, kunkin puolestansa, ehdottaa ne kysymykset, joita he hiippakunnan papiston ehdottamien lisäksi haluavat pappeinkokouksessa keskusteltaviksi. Kaikista siten ehdotetuista kysymyksistä lähettäköön tuomiokapituli lääninrovastien kautta papistolle luettelon kahta kuukautta ennen kokouksen alkamista. Mitkä kysymykset kokouksessa otetaan keskusteltaviksi, päättäköön kokous, kokoon tultuansa. Piispalla olkoon kuitenkin oikeus, näiden täten edeltäpäin määrättyjen kysymysten lisäksi, esittää kokouksen keskusteltavaksi jokin uusi kysymys, jonka hän pitää niin tärkeänä, että se on otettava käsiteltäväksi.

442 §.

Piispa määrätköön kokouksen yleisen järjestyksen ja ilmoittakoon sen, niinkuin 441 §:ssä on sanottu, papiston noudatettavaksi.

443 §.

Kirkossa pidetyn jumalanpalveluksen jälkeen tulee piispan taikka hänen sijaisensa alottaa kokous tervehdyspuheella papistolle ja sitten esittää sekä hiippakunnan seurakuntien ja seurakunnanhoidon vaiheet viime pappeinkokouksen jälkeiseltä ajalta että myös merkillisimmät ilmiöt kristillisen kirkon ja jumaluusopillisen tieteen alalta vastamainitulta ajalta.

444 §.

Pappeinkokouksen aikana on joka päivä, ennenkuin kokous ryhtyy keskusteluihin, toimitettava lyhyt jumalanpalvelus, jossa on saarnaajan valitsemasta tekstistä saarnattava.

445 §.

Sekä kokouksen keskusteluissa tieteellisistä ja kirkollisista asioista että myös kokouksen neuvotteluissa olkoon piispa puheenjohtajana. Joka tahtoo puhua, ilmoittakoon sen, ja piispa merkityttäköön hänen nimensä. Kukin saakoon puheenvuoron siinä järjestyksessä, kuin hän on sitä pyytänyt. Älköön kukaan ruvetko puhumaan, ellei piispa ole hänelle antanut puheenvuoroa. Jos äänestystä jostakin asiasta tarvitaan, tehtäköön äänestysesitys, kukin antakoon äänensä julkisesti, ja pidettäköön kokouksen mielipiteenä se, johon useimmat äänet yhtyvät. Jos eri mielipiteillä on yhtä monta ääntä, ratkaiskoon piispan ääni asian.

446 §.

Pappeinkokousta saa kestää viikon, jos tarvitaan. Jos erikoiset asianhaarat vaativat pitempää aikaa, jatkettakoon kokousta vielä joku päivä. Kokouksen toimitukset päättää piispa puheella sekä rukouksella ja siunauksella.

447 §.

Sopimukset, jotka pappeinkokouksessa tehdään ja seurakunnanhoitoa ja papinvirkaa koskevat, ovat tuomiokapitulin tutkittavat ja asianhaarain mukaan joko ilmoitettavat papistolle noudatettaviksi taikka lykättävät kirkolliskokoukseen. Jos kokous on sitä mieltä, että jokin säädös kirkkolaissa taikka niissä asetuksissa, jotka koskevat luterilaisen kirkon suhdetta valtioon tahi muihin Suomessa oleviin uskontokuntiin taikka niin sanottuja sekalaisasioita, jommoisia ovat avioliiton, valan ja vaivaishoidon asiat sekä kysymykset uskonnon opetuksesta ja koulukasvatuksesta, aikaan ja asianhaaroihin nähden kaipaa muutosta tahi selitystä, taikka että jotakin uutta säädöstä tarvitaan, taikka jos esiintuodaan muita toivomuksia, jotka ovat kirkolliskokouksen taikka hallituksen päätettäviä, niin jätettäköön asia tuomiokapitulin kautta ensi kirkolliskokoukseen.

448 §.

Pappeinkokouksessa on pidettävä pöytäkirjaa kaikesta, mitä siinä tehdään ja toimitetaan. Kokous valitkoon soveliaita henkilöitä pöytäkirjaa kirjoittamaan, ja pöytäkirja sekä rovastien kertomukset säilytettäköön tuomiokapitulin arkistossa. Hiippakunnan vakinaiset papit suorittavat pöytäkirjan kirjoittamisesta menevän palkkion sekä muut kokouksen tähden tarpeelliset menot.

449 §.

Vähintäänkin kerran vuodessa tulee kunkin rovastikunnan papiston pitää kokous sinä aikana ja siinä paikassa, josta edellisessä kokouksessa on sovittu. Lääninrovasti antakoon kutsumuksen kokoukseen ja olkoon siinä puheenjohtajana. Näissä kokouksissa toimitetaan samaa kuin koko hiippakunnan pappeinkokouksissa.

VIIDESKOLMATTA LUKU.
Kirkolliskokouksesta.

450 §.*

Yleiseen kirkolliskokoukseen kokoontukoon edusmiehiä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puolesta joka viides vuosi. Tammikuussa viidentenä vuonna viimeksi pidetyn kokouksen jälkeen tehköön arkkipiispa esityksen hallitukselle kirkolliskokouksen kokoontumispaikasta ja -päivästä.

Jos erikoista syytä ilmestyy kirkolliskokouksen pitämiseen aikaisemmin, kuin edellä on sanottu, antakoon hallitus siitä määräyksen tuomiokapitulin esityksestä.

451 §.

Kirkon edusmiehinä sellaisessa kokouksessa olkoot kaikki hiippakuntain piispat, taikka, jos jollakulla heistä on este, se tuomiokapitulin jäsenistä, jonka hiippakunnan papisto hänen sijaansa valitsee; kolmekymmentä vakinaiseen virkaan valtakirjan saanutta pappia, jotka valitaan hiippakunnittain, viisitoista Turun, yhdeksän Porvoon ja kuusi Kuopion hiippakunnasta; yksi maallikko kustakin maan rovastikunnasta, sekä sitä paitsi yksi jäsen maan senaatista ja yksi maan kustakin hovioikeudesta, niin myös yksi professori maan yliopiston jumaluusopillisesta ja yksi lainopillisesta tiedekunnasta, jotka edusmiehensä itsekukin mainituista virastoista ja tiedekunnista valitsee keskuudestansa.

452 §.

Oikeutetut kirkolliskokoukseen valitsemaan papillisia edusmiehiä ovat tuomiokapitulien jäsenet ja virkamiehet sekä seurakunnissa ja kouluissa virkaa toimittavat papit. Mainitut vaalivaltaiset papit kokoontukoot rovastikunnittain, hiippakunnan tuomiokapitulin määräämänä päivänä, vaalia toimittamaan, joka tapahtuu siinä järjestyksessä, kuin piispanvaalista on säädetty, kuitenkin sillä erotuksella, että jokainen valitsija äänestää niin monta, kuin hiippakunnasta on valittava. Samana päivänä toimitetaan vaali tuomiokapitulissa samalla tavalla, kuin piispanvaalista on sanottu. Rovastikunnissa pidettyjen vaalitoimitusten asiakirjat tulee lääninrovastien kustakin hiippakunnasta lähettää asianomaiselle tuomiokapitulille, joka useimpain äänten mukaan antaa valtakirjat niille edusmiehille, jotka hiippakunnasta valitaan.

Maallikkoedusmiehiä kirkolliskokoukseen valitsevat valitsijamiehet, joita on valittu yksi kunkin kirkkokunnan puolesta, kirkonkokouksessa, jossa äänet luetaan miesluvun mukaan. Valitsijamiehet kustakin rovastikunnasta kokoontuvat sinä aikana ja siihen paikkaan, jonka sen seurakunnan valitsijamies määrää, missä lääninrovasti asuu, ja valitkoot edusmieheksi yhden rovastikunnassa tahi sen ulkopuolella asuvan maallikon. Asiakirjat näistäkin vaaleista lähetetään tuomiokapitulille, joka useimpain äänten mukaan niinikään antaa valtakirjan rovastikunnista valituille edusmiehille.

Ne, jotka edellämainituissa sekä papillisten että maallikkoedusmiesten vaaleissa ovat saaneet ylintä lähimmän äänimäärän, olkoot velvolliset, laillisen esteen sattuessa edusmiehille, kokouksen puheenjohtajan kutsumuksesta tulemaan saapuville siten poisjääneen sijaan astuaksensa.

Valituksia niistä vaaleista, jotka nyt on mainittu, saa kolmenkymmenen päivän kuluessa vaalin jälkeen tehdä asianomaisessa tuomiokapitulissa, jonka tulee tutkia valitukset ja niistä antaa päätökset ynnä sellaiset valitusosotukset, kuin 418 §:ssä sanotaan.

453 §.

Edusmieheksi kirkolliskokoukseen älköön valittako pappia, joka on erotettuna virantoimituksesta, taikka syytteenalaisena rikoksesta tahi törkeämmästä virkavirheestä. Maallikkoa valittaessa joko edusmieheksi kirkolliskokoukseen tahi sellaisen edusmiehen valitsijamieheksi noudatettakoon, mitä 333 ja 334 §:ssä on kirkkoneuvoston jäsenen vaalikelpoisuudesta säädetty.

454 §.

Puheenjohtajana kirkolliskokouksessa on arkkipiispa taikka se toisista piispoista, jonka Keisari, jos arkkipiispalla on este, siksi määrää. Puheenjohtaja antakoon myös kutsumuksen kokoukseen, siksi päiväksi ja siihen paikkaan, jonka hallitus on määrännyt.

455 §.

Yleisen kirkolliskokouksen asiana on ehdottaa uutta kirkkolakia ja voimassa olevan muuttamista ja selittämistä, jonka jälkeen kirkolliskokouksen ehdotukset alistetaan Keisarin ja Valtiosäätyjen tutkittaviksi ja hyväksyttäviksi; ottaa käytettäväksi uusi virsi- ja evankeliumikirja, kirkkokäsikirja, katkismus ja raamatunkäännös; antaa lausuntoja niistä kysymyksistä, jotka hallitus sille lähettää ja jotka koskevat evankelis-luterilaisen kirkon suhdetta valtioon taikka muihin Suomessa oleviin kristinuskoa joko tunnustaviin tahi tunnustamattomiin uskontokuntiin, kuin myös niin sanotuista sekalaisasioista, sekä mainitunlaatuisista asioista hallitukselle tehdä esityksiä ja lausua toivomuksia. Kirkolliskokouksen tulee myös valita ne miehet, jotka valmistavat kirkkolain, virsi- ja evankeliumikirjan, kirkkokäsikirjan, katkismuksen, ja raamatunkäännöksen muutosehdotukset. Ennenkuin sellaiset ehdotukset jätetään kirkolliskokouksen käsiteltäviksi, antakoot seurakunnat ja papisto niistä lausuntonsa.

456 §.*

Kokouksen keskusteluissa saakoon kukin puhevuoron siinä järjestyksessä, kuin hän on puheenjohtajalle ilmoittanut haluavansa puhua.

Jos päätökseen tarvitaan äänestystä, on se, sittenkuin äänestysesitys on tehty, toimitettava umpilipuilla.

Jos asia koskee kirkkolakia tahi sellaisia kirkollisia kirjoja, kuin edellisessä §:ssä mainitaan, ja äänestyksellä on, mikäli kirkolliskokouksella on päätösvaltaa, lopullisesti ratkaistava, pysytetäänkö voimassa oleva asia entisellään vai muutetaanko, niin vaaditaan, että vähintäänkin kolme neljättäosaa annetuista äänistä kannattaa muutosta, ennenkuin se on katsottava päätetyksi.

Mutta kaikissa muissa äänestyksissä, koskivatpa ne valmistavaa toimenpidettä mainitunlaatuisessa asiassa, taikka sen määräämistä, mitkä eri muutosehdotuksista ovat valittavat esitettäviksi lopullisessa äänestysesityksessä sellaisesta asiasta, taikka jotakin muuta kirkolliskokouksessa ilmaantuvaa kysymystä, määrätään päätös yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Semmoisissa tapauksissa otettakoon ennen äänten lukemista yksi äänilippu ja pantakoon suljettuna erilleen; jos muut äänet, yhteenluettuina, ovat jakautuneet tasan, niin tämä lippu avattakoon ja ratkaiskoon päätöksen; jos äänten enemmistö jo on saatu, on erilleen pantu lippu avaamatta heti hävitettävä.

457 §.

Se työjärjestys, jota kokouksessa muuten on noudatettava, olkoon kokouksen itsensä määrättävä.

458 §.

Kirkolliskokous alotettakoon ja päätettäköön julkisella jumalanpalveluksella.

459 §.

Kokouksen toimet eivät saa kestää päälle yhden kuukauden.

460 §.

Kokouksen valittujen jäsenten tulee saada palkkio, joka, siltä osalta kuin se on tuleva pappissäädyn edusmiehille, on hiippakunnittain laskettava ja kaikkien tähän säätyyn kuuluvain vaalioikeutettujen maksettava, sekä rovastikunnittain valituille maallikoille taksoitettava kirkonkassoista maksettavaksi seurakuntain väkiluvun mukaan, joista kassoista myöskin muut kokouksen kustannukset ovat saman perustuksen mukaan suoritettavat.

461 §.

Tämä kirkkolaki astuu voimaan 1 päivästä heinäkuuta 1870.

Ministeri Valtiosihteeri A. Langhoff.

*) 7 p:nä kesäkuuta 1895 annetun K. Asetuksen mukaan.