Sähkölämmittimen valmistajaa vastaan ajettu kanne nimityksellä ”Menetelmä lämmitystehon säätämiseksi sähkölämmitysjärjestelmässä ja menetelmän soveltamiseen käytettävä kytkentäsovitelma” myönnetyn patentin loukkauksesta hylättiin. (101 RD 1976)

  Osakeyhtiö A oli osakeyhtiö B:lle 28/9 1972 tiedoksi annetun haasteen nojalla Helsingin RO:ssa kertonut, että se hallitsi patentti- ja rekisterihallituksen 11/10 1971 nimityksellä ”Menetelmä lämmitystehon säätämiseksi sähkölämmitysjärjestelmässä ja menetelmän soveltamiseen käytettävä kytkentäsovitelma” myöntämää patenttia n:o 44256, jonka patenttiaika oli alkanut 14/10 1970. Mainitun patentin patenttivaatimusten ensimmäinen kohta oli seuraavan sisältöinen: ”Menetelmä lämmitystehon säätämiseksi sähkölämmitysjärjestelmässä termostaatin avulla, tunnettu siitä, että termostaatti normaalikäytössä (avoaikana) saa ohjata järjestelmän koko lämmitystehoa ja sulkuaikana käyttöön jäävää osaa lämmitystehosta”. Patenttivaatimusten toinen kohta oli seuraavan sisältöinen: ”Patenttivaatimuksen 1 mukaisen menetelmän soveltamiseen käytettävä kytkentäsovitelma, tunnettu siitä, että lämmityskuorma on jaettu kahdeksi erilliseksi lämmityselementiksi, jotka kumpikin saavat syöttönsä oman johtimensa kautta mutta joilla on yhteinen paluujohdin, ja termostaatti on kytketty lämmitysvirtapiiriin ohjaamaan yhtäaikaisesti molempia lämmityselementtejä, ja toiseen syöttöjohtimeen on kytketty katkaisulaite, joka termostaatista riippumatta on sovitettu katkaisemaan toisen lämmityselementin virransyöttö sulkuajaksi”. Patenttivaatimusten seitsemännessä kohdassa oli suojattu patenttivaatimusten toisen kohdan mukainen kytkentäsovitelma, joka oli tunnettu siitä, että termostaatti oli yksinapainen ja kytketty paluujohtimeen. A oli valmistanut kysymyksessä olevan keksinnön mukaisia lämmittimiä huomattavan määrän sekä kehittänyt niitä edelleen. Sen kehittämät uudet lämmittimet olivat sen aikaisemmin valmistamia parempia mutta samalla niitä jonkin verran kalliimpia. B oli vuoden 1971 loppupuolelta lähtien ilman patentinhaltijan lupaa valmistamalla A:n aikaisemmin valmistamien lämmittimien mallisia halvempia lämmittimiä, jotka sisälsivät edellä mainitun patentoidun menetelmän, loukannut sanottua patenttia. Tällä menettelyllään B oli estänyt A:ta myymästä viimeksi mainitun valmistamia mainittuja kehittyneempiä lämmittimiä ja siten tuottanut A:lle huomattavaa vahinkoa. Pysyäkseen mukana markkinoilla B:n aiheuttamassa kilpailussa A:n oli ollut pakko ryhtyä valmistamaan uudelleen kysymyksessä olevan menetelmän mukaista vanhempaa lämmitinmallia, minkä vuoksi sen oli ollut tehtävä ja uusittava kaikki ne koneet ja laitteet, joilla tätä vanhempaa mallia oli aikaisemmin valmistettu. Näiden koneiden ja laitteiden valmistuskustannukset olivat olleet 18 500 markkaa. Kun B oli valmistanut patentoidun menetelmän mukaisia lämmittimiä arvion mukaan 20 000 kappaletta ja kun A olisi saanut voittoa tällaisten lämmittimien valmistamisesta 44 markkaa kappaleelta, B oli loukkaamalla patenttioikeutta aiheuttanut sen, ettei A ollut saanut sanottujen 20 000 lämmittimen myyntiä vastaavaa yhteensä 880 000 markan määräistä voittoa. Koska B ei ollut sille annetuista kielloista huolimatta lopettanut lämmittimien valmistamista, A oli katsonut, että patentinloukkaus oli ollut tahallinen. Sen vuoksi A oli vaatinut, että B:tä kiellettäisiin jatkamasta ja toistamasta patentinloukkaustekoaan, että patentin mukaisen menetelmän sisältävät B:n hallussa olevat kysymyksessä olevat tuotteet määrättäisiin pantavaksi talteen jäljellä olevaksi patenttiajaksi sekä että B velvoitettaisiin suorittamaan A:lle korvaukseksi tahallisella patentinloukkauksella aiheuttamastaan vahingosta edellä mainittujen koneiden ja laitteiden valmistuskustannusten osalta 18 500 markkaa ja saamatta jääneen voiton osalta 880 000 markkaa.
  B:n vastustettua kannetta RO, jossa kaksi oikeuden kutsumaa teknillisen alan asiantuntijaa oli ollut saapuvilla jutun käsittelyssä ja antanut siinä lausuntonsa, p. 12/11 1974 lausui selvitetyksi, että sitten kun patentti- ja rekisterihallitus oli 11/10 1971 myöntänyt A:lle hakemuspäivästä 14/10 1970 alkaneeksi patenttiajaksi edellä mainitun patentin n:o 44256, jota koskevat hakemusasiakirjat olivat tulleet julkisiksi ja pantu nähtäviksi 30/6 1971, B oli ryhtynyt teollisesti valmistamaan ja myymään sähkölämmittimiä, jotka A:n käsityksen mukaan loukkasivat edellä mainittua patenttia. Edelleen RO lausui, että B oli kiistänyt valmistamaansa lämmitinmalliin kuuluvan mitään vastaanotinkatkaisulaitetta, joka automaattisesti katkaisisi osan lämmitystehosta sähkölaitoksen ilmoittamaksi sulkuajaksi, tai että sen valmistama lämmitinmalli muutenkaan muodostaisi sellaista sähkölämmitysjärjestelmää, joka oli suojattu kysymyksessä olevalla patentilla.
  Harkittaessa kysymystä, oliko B:n valmistama lämmitinmalli patentin n:o 44256 mukainen vai ei, RO katsoi selvitetyksi, että patenttivaatimuksissa mainittu sulkuaika tarkoitti sellaista sähkölaitoksen määräämää tai sen kanssa sovittua aikaa, jona sähkölämmitykseen käytettävää lämmitystehoa rajoitettiin sähkölaitoksen kuormitushuipun pienentämiseksi. Sulkuaikaa voitiin ohjata joko keskitetysti kuormituksen mukaan tai paikallisesti kello-ohjauksella. Kanteenalaisen patentin suojaamassa keksinnössä lämmitystehoa rajoitettiin katkaisemalla osa lämmityskuormaa katkaisinlaitteella, josta patenttiselityksessä käytettiin nimitystä vastaanotinkatkaisulaite (kellolaite), ja se voi olla esimerkiksi verkkokäskylaite tai kytkinkello. Sitä vastoin sillä ei voitu katsoa tarkoitetun käsin käytettävää katkaisijaa, koska patentin keksinnöllisenä ajatuksena oli sulkuajalliseen suoraan sähkölämmitykseen soveltuva sähkölämmitysjärjestelmän säätömenetelmä, johon kuului välikappaleena ennestään tunnetulla tavalla kahdeksi erilliseksi, yhteisellä paluujohdolla varustetuksi lämmityselementiksi jaettu lämmityskuorma, ennestään tunnettu termostaatti, joka oli kytketty ohjaamaan yhtäaikaisesti molempia lämmityselementtejä sekä ennestään tunnettu sähkölaitoksen ohjaama tai säätelemä katkaisulaite, joka oli sijoitettu termostaatista riippumatta katkaisemaan toisen lämmityselementin virransyöttö sulkuajaksi. Patentin n:o 44256 mukaisella kytkennällä sähkölaitos siis voi käyttää sulkuaikaohjausta kuormitushuippujensa pienentämiseksi asiakkaan lämmittimeen koskematta. B:n valmistamien lämmittimien kytkinkaavaa tutkittaessa havaittiin sen sisältävän edellä luetelluista kolmesta ennestään tunnetusta tekijästä kaksi ensimmäistä, mutta ei kolmatta, koska kytkinkaavan toisen lämmityselementin virran katkaiseva, lämmittimessä kiinni oleva käsikäyttöinen katkaisulaite ei antanut mahdollisuutta sellaiseen sulkuaikaohjaukseen kuin patentin n:o 44256 keksinnöllinen ajatus edellytti, eikä kysymyksessä niin ollen ollut patentin mukainen kytkentäsovitelma.
  Mitä sitten tuli patentin n:o 44256 alivaatimukseen 7, johon A oli kanteensa tueksi erityisesti viitannut ja jossa oli kysymys patenttivaatimusten 2 kohdan mukaisesta kytkentäsovitelmasta, tunnettu siitä, että termostaatti oli yksinapainen ja kytketty paluujohtimeen, oli todettava, että sanottu alivaatimus oli sivuvaatimuksessa esitetyn kytkentäsovitelman muunnelma, johon ei sisältynyt uutta keksinnöllisyyttä, eikä se, kuten eivät muutkaan alivaatimukset, nauttinut itsenäistä suojaa.
  Patenttiselityksen mukaan keksinnön mukainen sähkölämmitysjärjestelmä oli tarkoitettu käytettäväksi silloin, kun haluttiin sähkölaitoksen kuormitushuipun aikana lyhytaikaisesti rajoittaa asiakkaan ottamaa lämmitystehoa aiheuttamatta kuitenkaan asiakkaalle haittaa. Tämä toteutettiin ensinnäkin siten, että lämmityskuorma jaettiin kahdeksi erilliseksi lämmityselementiksi ja toiseksi niin, että termostaatti oli kytketty lämmityspiiriin ohjaamaan yhtäaikaa molempia lämmityselementtejä sekä kolmanneksi liittämällä yhdistelmään katkaisulaite, joka termostaatista riippumatta oli sovitettu katkaisemaan toisen lämmityselementin virransyöttö sulkuajaksi. B:n valmistamilla ja myymillä, lämpötasoiksi kutsutuilla sähkölämmittimillä ei pyritty rajoittamaan asiakkaan ottamaa lämmitystehoa sähkölaitoksen kuormitushuipun aikana eivätkä ne muutoinkaan muodostaneet sellaista järjestelmää, jolla patentin n:o 44256 keksinnöllinen ajatus olisi voitu toteuttaa. B:n lämmittimen, johon kuului kaksi lämmityselementtiä, termostaatti ja käsin ohjattava vaihtokytkin, kytkentä oli ennestään tunnettu, eikä se sisältänyt sellaista keksinnöllisyyttä, joka voitiin patentilla suojata.
  Edellä kerrotuilla perusteilla RO katsoi jääneen näyttämättä, että B:n valmistamat ja myymät sähkölämmittimet loukkaisivat patentin n:o 44256 suojapiiriä, minkä vuoksi RO hylkäsi kanteen ja velvoitti A:n suorittamaan B:lle oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 54 949 markkaa.
  Helsingin HO, jonka tutkittavaksi A saattoi jutun, t. 26/11 1975 tutki sen; ja koska RO:n päätöksessä mainituilla perusteilla oli jäänyt näyttämättä, että B:n valmistamat ja myymät kysymyksessä olevat sähkölämmittimet lankeaisivat patentin n:o 44256 suojapiiriin ja että ne siten loukkaisivat sanottua patenttia, HO jätti asian RO:n päätöksen lopputuloksen varaan.
  A pyysi oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 kohdan nojalla lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja lupahakemukseensa sisällytti muutoksenhakemuksen.
  KKO (oikeusneuvokset Ekholm, Miettinen, Saarni-Rytkölä, Ådahl ja Nikkarinen) t. myönsi muutoksenhakuluvan, tutki jutun ja katsoi, ettei ollut esitetty syytä muuttaa HO:n tuomiota, joka jäi siis pysyväksi.