Kysymys työntekijän patentoituun keksintöön perustuvasta korvauksesta vuoden 1943 patenttilain mukaisesti. — Koaksiaalikaapelipääte. (R 77/103)

  A oli posti- ja lennätinhallitukselle 28/6 1971 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla Helsingin RO:ssa kertonut, että hän oli ollessaan posti- ja lennätinlaitoksen puhelinrakennuspiirin palveluksessa yksityisoikeudellisessa työsopimussuhteessa olevana kaapelimittausten ja valvontalaitteiden kehittämisryhmän ryhmäpäällikkönä tehnyt vuonna 1966 ”koaksiaalikaapelipääte” nimisen keksinnön, johon keksintöön patentti- ja rekisterihallitus oli 12/5 1969 myöntänyt hänelle patentin n:o 40729. Sanottuun patenttiin johtanut hakemus oli jätetty patentti- ja rekisterihallitukselle 29/6 1967. Posti- ja lennätinlaitos oli vuodesta 1967 lähtien käyttänyt puhelinverkkonsa koaksiaalikaapeleiden päättämiseen kyseisen keksinnön mukaisia koaksiaalikaapelinpäätteitä ainakin 455 kappaletta. Keksinnön mukaisten koaksiaalikaapelinpäätteiden keskimääräinen hinta oli ollut 500 markkaa kappaleelta muiden käytössä olleiden koaksiaalikaapelinpäätteiden maksaessa keskimäärin 1 100 markkaa kappaleelta. Posti- ja lennätinlaitos oli siten käyttämällä keksinnön mukaisia päätteitä saanut taloudellista hyötyä 600 markkaa päätettä kohti eli 455 päätteen osalta yhteensä 273 000 markkaa. Lisäksi keksinnön mukaiset päätteet olivat täyttäneet kansainvälisen puhelinalan järjestön CCITT:n suositukset ja olivat painetiiviitä toisin kuin muut käytössä olleet koaksiaalikaapelinpäätteet. Tästä teknillisestä paremmuudesta oli aiheutunut posti- ja lennätinlaitokselle merkittävä etu, jonka suuruudeksi posti- ja lennätinlaitoksen puhelinverkon arvo huomioon ottaen oli arvioitava 2 000 markkaa päätettä kohti eli yhteensä 910 000 markkaa. Kun posti- ja lennätinhallitus oli kieltäytynyt maksamasta A:lle hänen vaatimiaan keksijälle kuuluvia kohtuullisia korvauksia, A oli vaatinut, että posti- ja lennätinhallitus velvoitettaisiin suorittamaan hänelle korvaukseksi edellä mainitusta 273 000 markan määräisestä taloudellisesta hyödystä kohtuullisiksi katsottavat 45 prosenttia eli 122 850 markkaa, kerrotusta teknillisen paremmuuden aiheuttamasta 910 000 markan määräisestä edusta 20 prosenttia eli 182 000 markkaa ja lisäksi patentin hakemisesta aiheutuneista kuluista 2 000 markkaa eli yhteensä 306 850 markkaa korkoineen.
  Posti- ja lennätinhallituksen vastustettua kannetta sekä ilmoitettua, että se oli 8/5 1973 mennessä rakentanut keksinnön mukaisia päätteitä 720 kappaletta ja lisäksi tehnyt päätöksen 123 sanotunlaisen päätteen rakentamisesta, ja A:n myönnettyä sanotun ilmoituksen oikeaksi mutta lausuttua, että posti- ja lennätinhallitus oli 6/6 1972 mennessä hankkinut patentoitujen päätteiden rakentamiseen tarvittavia keksinnön mukaisia päätelevyjä yhteensä 1 439 kappaletta, ja katsottua posti- ja lennätinhallituksen korvausvelvolliseksi kaikkien mainittujen 1 439 päätteen osalta siitä riippumatta, olivatko päätteet jo käytössä vai tultiinko ne ottamaan käyttöön lähitulevaisuudessa, RO, jossa asianosaiset olivat pyytäneet korvausta oikeudenkäyntikuluistaan ja jossa kaksi oikeuden kutsumaa teknillisen alan asiantuntijaa oli ollut saapuvilla jutun käsittelyssä ja antanut siinä lausuntonsa, hankittuaan jutussa työsuhdekeksintölautakunnan lausunnon, p. 23/10 1973 lausui selvitetyksi, että Teknillisen Korkeakoulun sähköteknilliseltä osastolta 2/9 1964 diplomi-insinööriksi valmistunut A, toimiessaan 21/1 1964 lähtien posti- ja lennätinlaitoksen puhelinrakennuspiirissä yksityisoikeudellisessa työsuhteessa ja 1/8 1965 alkaen kaapelimittausten sekä valvontalaitteiden kehittämisryhmän ryhmäpäällikkönä, oli tehnyt vuonna 1966 kysymyksessä olevan koaksiaalikaapelinpäätettä koskevan keksinnön, johon patentti- ja rekisterihallitus oli 29/6 1967 tehdystä hakemuksesta 12/5 1969 myöntänyt A:lle patentin n:o 40729. A oli jo ennen patentin hakemista tarjonnut 29/5 1967 päivätyllä kirjeellä tätä keksintöä posti- ja lennätinhallitukselle, joka oli kuitenkin 19/7 1967 A:lle lähettämässään vastauskirjeessä ilmoittanut tosin katsovansa, että keksintö kuului posti- ja lennätinlaitokselle A:n työnantajana, mutta luopuvansa siihen liittyvistä oikeuksista edellyttäen, että keksinnön mukaisia päätteitä voitiin käyttää posti- ja lennätinlaitoksen kaapelitöissä rajoituksitta ja korvauksitta. Myöskin oli selvitetty, että posti- ja lennätinlaitos oli vuodesta 1967 lähtien toimintaansa varten rakentanut 720 patentin mukaista koaksiaalikaapelinpäätettä ja tehnyt päätöksen vielä 123 sanotunlaisen päätteen rakentamisesta sekä hankkinut patentin mukaisia eristelevyjä määrän, joka riitti vielä lähes 600 päätteen rakentamiseen edellä mainitun päätejoukon lisäksi.
  Harkittaessa kysymystä, oliko A:lla väittämänsä oikeus korvaukseen keksinnöstä, oli otettava huomioon, että joskin A:n johtamalle kehittämisryhmälle oli kuulunut kaukokaapelien valvonnan ja mittausten kehittäminen ja ryhmän tehtäväksi oli annettu syksyllä 1966 uuden, posti- ja lennätinlaitoksen tarkoituksiin paremmin soveltuvan koaksiaalikaapelinpäätteen kehittäminen, minkä tehtävän yhteyteen A:n keksintö ilmeisesti oli ajoittunut, tekninen kehitystoiminta ei kuitenkaan välttämättä edellyttänyt keksinnöllistä toimintaa. Myöskin oli huomattava, että A:n palkkaus oli ollut posti- ja lennätinlaitoksen palveluksessa yksityisoikeudellisessa työsuhteessa olevia diplomi-insinöörejä ja insinöörejä koskevan ohjesäännön sisältämän palkkasopimuksen mukainen kuuluen palkkaryhmään, jota vastaava tehtäväryhmä käsitti valvonnan alaisena vähemmän vaativia itsenäisiä alansa tehtäviä suorittavat nuoremmat diplomi-insinöörit ja insinöörit. Näin muodoin A:n palkkauksenkaan ei voitu katsoa edellyttäneen keksinnöllistä toimintaa. Sen vuoksi ja kun posti- ja lennätinhallitus ei ollut väittänytkään asiasta sovitun eikä näyttänyt perustetta, joka osoittaisi asianosaisten kesken toisin edellytetyn, keksinnöllisen toiminnan ei voitu katsoa kuuluneen A:n palvelusvelvollisuuksiin, vaan posti- ja lennätinhallitus oli vuoden 1943 patenttilain 24 §:n 1 momentin mukaan velvollinen antamaan A:lle keksinnöstä kohtuullisen korvauksen. Säilyttääkseen oikeutensa korvaukseen A puolestaan ei ollut ollut velvollinen muutoin kuin kanteen nostamalla vastustamaan posti- ja lennätinhallituksen ilmoitusta, että käyttöoikeuden ottaminen keksintöön tapahtui korvauksetta. Siihen nähden, että ne keksinnöstä johtuvat oikeudet, joita posti- ja lennätinhallitus ei ollut ottanut itselleen, lain mukaan kuuluivat A:lle, niitä ei myöskään voitu pitää vastikkeena posti- ja lennätinhallituksen ottamasta käyttöoikeudesta.
  Korvauksen määrää harkitessaan RO katsoi, että vertailuperusteena voitiin sopivimmin pitää sitä kohtuullista korvausta, mikä vastaavasta käyttöoikeudesta voitiin edellyttää maksettavan posti- ja lennätinlaitoksen ulkopuoliselle patentinhaltijalle, jolloin korvausmäärään kuitenkin oli tehtävä työsuhteeseen liittyvien seikkojen vaatimat tarkistukset. Tällöin oli huomattava, että keksinnön kohteena oli painetiivis koaksiaalikaapelinpääte, jonka tunnusomaisena osana oli metalloitu eristelevy, johon koaksiaaliset liittimet oli kiinnitetty juottamalla. Kaapelinpääte oli kuitenkin kokonaisuutena suunniteltava ja valmistettava sellaiseksi, että mainittu eristelevy voitiin sijoittaa siihen patentin mukaisesti. Korvaus oli sen vuoksi määrättävä vastaavasti koko kaapelinpäätteen eikä vain eristelevyn hinnan johdannaisena. Käytettäessä A:n kaapelinpäätteelleen jutussa ilmoittamaa keskihintaa 500 markkaa, mihin ei sisältynyt posti- ja lennätinlaitokselle aiheutuneita kehityskustannuksia, voitiin päätekohtaisen korvauksen lähtötasona pitää 50 markkaa. Niin ikään oli pidettävä kohtuullisena, että korvausta määrättäessä huomioitiin, paitsi jo rakennetut ja rakennettaviksi päätetyt patentin mukaiset päätteet, myöskin ne sanotunlaiset päätteet, mitkä sen lisäksi voitiin valmistaa posti- ja lennätinlaitoksen jo hankkimia eristelevyjä käyttäen. Koko päätejoukkoa koskevan korvauksen vertailuarvoksi ilman työsuhdeyhteyttä saatiin siten noin 72 000 markkaa.
  Keksinnön merkitystä arvioitaessa oli otettava huomioon, että keksinnön mukainen pääte oli posti- ja lennätinlaitoksen käytössä teknisesti onnistunut ja käytännön kannalta tärkeä laite, jonka rakentamista ja käyttöä todennäköisesti voitiin jatkaa pitkähkön ajan, valmistusmäärän jäädessä kuitenkin kokonaisuudessaan verraten pieneksi. Toisaalta oli huomattava, että jutussa esitettyyn selvitykseen nähden keksintö ilmeisesti oli syntynyt uuden päätteen kehittämistä koskeneen työtehtävän yhteydessä. Joskaan ratkaisutapaa ei ollut tällöin A:lle osoitettu, hänen työsuhteessa saavuttamansa erityisen ammattikokemuksen ja -tietouden sekä käytettävissään olleen posti- ja lennätinlaitoksen teknisen välineistön oli kuitenkin katsottava olennaisesti edistäneen keksinnön tekemistä. Tähän nähden ja kaikki asiaan vaikuttavat seikat muutoinkin huomioon ottaen RO, täsmällisen laskuperusteen puuttuessa, arvioi kohtuulliseksi kertakaikkiseksi korvaukseksi posti- ja lennätinhallituksen ottamasta käyttöoikeudesta puheena olevaan keksintöön 45 prosenttia edellä mainitusta vertailuarvosta eli siis 32 400 markkaa. Koska posti- ja lennätinhallituksen ottama käyttöoikeus ei estänyt A:ta luovuttamasta keksintöä tai sen käyttöoikeutta muille tahi itsekin keksintöä hyödyntämästä, RO katsoi, että A:n tuli vastata itse patentin hakemisesta aiheutuneista kuluistaan.
  Sen vuoksi RO, hyläten kanteen enemmälti, velvoitti posti- ja lennätinhallituksen heti suorittamaan A:lle kertakaikkisena korvauksena patentilla n:o 40729 suojatun keksinnön käyttöoikeudesta edellä mainitut 32 400 markkaa 5 prosentin vuotuisine korkoineen haastepäivästä 28/6 1971 sekä korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut kohtuullisiksi katsotuilla 10 000 markalla.
  Helsingin HO, jonka tutkittavaksi asianosaiset saattoivat jutun, t. 1/12 1976 tutki sen; ja ottaen huomioon, että A ei ollut edes väittänyt posti- ja lennätinhallituksen tulevan patentin voimassaoloaikana rakentamaan patentin mukaisia päätteitä enempää kuin RO:n päätöksessä mainitut jo rakennetut 720 ja rakennettaviksi päätetyt 123 päätettä ja ne lähes 600 päätettä, jotka voitiin rakentaa posti- ja lennätinlaitoksen jo hankkimia eristelevyjä käyttäen, HO jätti asian RO:n päätöksen lopputuloksen varaan.
  A sekä posti- ja lennätinhallitus pyysivät oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 kohdan nojalla lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja lupahakemuksiinsa sisällyttivät muutoksenhakemuksen sekä vastasivat toistensa hakemuksiin.
  KKO (oikeusneuvokset Leivonen, Heinonen, Portin ja Riihelä sekä ylimääräinen oikeusneuvos Lager) t. myönsi muutoksenhakuluvan, tutki jutun ja katsoi, ettei ollut esitetty syytä muuttaa HO:n tuomiota, joka siis jäi pysyväksi.