Kysymys tukkien tai senkaltaisten pitkänomaisten esineiden siirtämiseksi poikittaiskuljettimelta pitkittäiskuljettimelle keksitylle laitteelle myönnetyn patentin julistamisesta mitättömäksi sillä perusteella, ettei keksintöä voitaisi pitää uutena ja ettei se osoittaisi vaadittavaa keksinnöllisyyttä. Kanne hylätty. (576 RD 1976)

  A sekä edesmenneen B:n leski ja lapset, olivat C:lle 16/6 1971 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla Helsingin RO:ssa kertoneet, että patentti- ja rekisterihallitus oli 10/11 1970 myöntänyt C:lle nimityksellä ”Laite tukkien tai senkaltaisten pitkänomaisten esineiden siirtämiseksi poikittaiskuljettimelta pitkittäiskuljettimelle” patentin n:o 42932. Sanottuun patenttiin johtanut hakemus oli jätetty patentti- ja rekisterihallitukselle 8/11 1966. Edelleen A ja hänen myötäpuolensa olivat kertoneet, että patentti- ja rekisterihallitus oli 11/5 1970 myöntänyt A:lle ja B:lle nimityksellä ”Laite tukkien tai pöllien siirtämiseksi yksitellen poikittaiskuljettimelta pitkittäiskuljettimelle” patentin n:o 42185. Tuohon patenttiin johtanut hakemus oli jätetty patentti- ja rekisterihallitukselle 15/12 1959. Kumpaakin patenttihakemusta koskeneet asiakirjat olivat tulleet julkisiksi 1/7 1968. Edelleen A ja hänen myötäpuolensa olivat kertoneet, että osakeyhtiö X oli 30/8 1965 jättänyt patentti- ja rekisterihallitukselle patenttihakemuksen n:o 2068/65 ”Laite tukkikasan tai sentapaisen hajoittamiseksi tukkien syöttämiseksi yksin kappalein”, mistä hakemuksesta se oli kuitenkin 18/3 1969 luopunut. Tuokin hakemus oli tullut julkiseksi 1/7 1968. Kun C:n patentin n:o 42932 mukainen keksintö ei olennaisesti eronnut siitä, mikä oli tullut tunnetuksi ennen tuon patentin hakemispäivää jo A:n ja B:n sekä X:n patenttihakemuksista ja ruotsalaisesta patentista n:o 58959 26/3 p:ltä 1924, ja kun sanottu keksintö ei muutoinkaan edustanut patentin myöntämiselle edellytettävää keksinnöllisyyttä tuona ajankohtana tunnettuun tekniikkaan verrattuna, A ja hänen myötäpuolensa olivat vaatineet, että C:lle myönnetty patentti n:o 42932 julistettaisiin mitättömäksi.
  C:n vastustettua kannetta RO, jossa asianosaiset olivat pyytäneet korvausta oikeudenkäyntikuluistaan ja jossa kaksi oikeuden kutsumaa teknillisen alan asiantuntijaa oli ollut saapuvilla jutun käsittelyssä ja antanut siinä lausuntonsa, p. 28/10 1975 lausui selvitetyksi, että patentti- ja rekisterihallitus oli 10/11 1970 myöntänyt C:lle edellä mainitun patentin n:o 42932, jonka kohteena oli laite tukkien tai senkaltaisten pitkänomaisten esineiden siirtämiseksi poikittaiskuljettimelta pitkittäiskuljettimelle. Tuota patenttia koskeneen patenttijulkaisun selitysosassa oli keksinnön tarkoituksena ilmoitettu olevan poistaa tämäntapaisissa tukkiensiirtolaitteissa, jotka oli aikaisemmin tunnettu edellä mainitusta ruotsalaisesta patentista n:o 58959, ilmennyt huomattava epäkohta, joka oli aiheutunut siitä, että oli tarvittu suuri määrä kiekkoja varmistamaan jonkinlaisella varmuudella yhden tukin kerrallaan luovuttaminen viimeiseltä laitteeseen kuuluneelta kiekolta. Ongelman ratkaisemiseksi oli patenttivaatimuksessa 1 esitetty lajimääritelmän mukainen laite, jolle oli tunnusomaista ensinnäkin, että molemmilla yhdensuuntaisilla akseleilla olevien kiekkojen kehäosat sijaitsivat limittäin, toiseksi, että toisissa kiekoissa olevat lovet oli mitoitettu pienimmän käsiteltävissä olevan tukin mukaan siten, että lovien seinämien muodostaessa harjanteen kiekkojen kiertyessä pois kourun muodostavista asennoistaan vain yksi tukki joutui toisiin kiekkoihin, ja kolmanneksi, että tukin siirtyminen oli varmistettu työntöelimellä, joka työnsi tukkeja ensimmäisistä kiekoista toisia kiekkoja kohti. Patenttivaatimuksessa 2 oli suojattu päävaatimuksen mukainen laite, joka oli tunnettu siitä, että kiekot oli sovitettu kiertymään eri nopeuksilla.
  Edelleen RO lausui selvitetyksi, että ennen edellä mainitun patentin myöntämispäivää patentti- ja rekisterihallitus oli 11/5 1970 myöntänyt A:lle ja B:lle patentin n:o 42185 ”Laite tukkien tai pöllien siirtämiseksi yksitellen poikkittaiskuljettimelta pitkittäiskuljettimelle” nimiseen keksintöön, jonka tarkoituksena patenttiselityksen mukaan oli aikaansaada laite, jolla poikkileikkaukseltaan ja pituudeltaan suuresti vaihtelevat kappaleet kuten tukit, rangat, paperipuut ja sentapaiset voitiin vaikeuksitta siirtää poikittaiskuljettimelta pitkittäiskuljettimelle jatkuvaksi, ilman välejä sijaitsevaksi radaksi tai jonoksi käsittelykoneeseen syöttämistä varten. Tuon patentin päävaatimuksessa oli esitetty sen johdannossa selostettu laite, jolle oli tunnusomaista, että siinä oli edestakaisin kääntyvän siirtoelimen kanssa tahdistetut ja niiden suhteen vastakkaiseen suuntaan edestakaisin kääntyvät erotus- ja pidätyselimet, jotka tukin tai pöllin vierittyä siirtoelimessä olevan kannatusosan varaan oli sovitettu siirtoliikkeen alkuvaiheessa siirtoelimen suhteen vastakkaiseen suuntaan kääntyessään osumaan kärkiosallaan siirtoelimen kannatusosan radalle erottaen ja estäen useamman kuin yhden tukin tai pöllin vierimisen siirtoelimelle. Patenttivaatimuksissa 2—7 oli esitetty päävaatimuksen mukaisen laitteen sovellutusmuotoja.
  Verrattaessa C:n patenttia ensinnäkin ruotsalaiseen patenttiin n:o 58959 oli todettava, että näiden patenttien mukaisissa laitteissa oli tahdistettuina edestakaisin kääntyvät, lovilla varustetut syöttö- ja siirtokiekot, että syöttökiekkojen kehä suoritti tukkien pidättämisen, että kahden vierekkäisen kiekon lovista jaksottaisesti muodostui esiannostelijana toimiva kouru ja että niissä oli taittokohta, joka muodosti kourun keskellä tukkeja erottavan harjanteen. Toisaalta oli todettava, että C:n patentin mukaisessa laitteessa sanotusta ruotsalaisesta patentista poiketen siirtokiekon lovi oli mitoitettu pienimmän käsiteltävän tukin mukaan, että syöttökiekon lovi oli mitoitettu suurimman käsiteltävän tukin mukaan, että laitteeseen oli lisätty työntöelin, että kiekot oli sijoitettu limittäin ja että välikiekot oli poistettu. Lisäksi oli todettava, että C:n laitteen erotus- ja pidätystoiminnat olivat toisiinsa verrattuina erillisiä, eriaikaisia ja eri elinten suorittamia. Mainittua ruotsalaista patenttia koskeva patenttijulkaisu oli C:n patenttia myönnettäessä ollut viitejulkaisuna, johon C:n patentin uutuutta oli verrattu. Näiden patenttien vertailun perusteella oli katsottava C:n patentin muutosten keksinnöllisyystason olleen patentin myöntämiseen riittävän korkea.
  Tarkasteltaessa C:n patentin suhdetta A:n ja B:n patenttiin oli todettava, että viimeksi mainitun patentin päävaatimus suojeli vain sellaisia rakenteita, joissa erotus- ja pidätystoiminnan suoritti yhdessä paikassa oleva yksi elin, joka kuitenkin saattoi rakenteessa esiintyä moninkertaisena, mutta samantoimintaisena. Siirron onnistumiseksi kaikissa tapauksissa, joissa erottaminen oli tapahtunut, oli siirtoelimen leikkaus mitoitettu suurimman siirrettävän tukin halkaisijan mukaan. Sitä vastoin C:n patentissa siirtokiekon lovi oli mitoitettu erotuselimeksi pienimmän käsiteltävissä olevan tukin mukaan samalla kun suurempien tukkien siirto oli varmistettu työntöelimellä. A:n ja B:n patentin erotus- ja pidätyselimet eivät toiminnallisesti vastanneet C:n patentin syöttökiekkoa, koska ensiksi mainitun patentin mukaisessa laitteessa tukit vierivät vierintäjohteita myöten siirtoelimen leikkaukseen saakka, joka, kuten edellä oli mainittu, oli mitoitettu halkaisijaltaan suurimman puun mukaan, eikä siinä niin muodoin ollut lainkaan C:n patentin mukaista lovellista syöttökiekkoa toiminnallisesti vastaavaa elintä. A:n ja B:n patentin mukaisessa laitteessa ei myöskään ollut työntöelintä, jota oli pidettävä C:n patentin oleellisena osana. Niin ikään oli todettava, että kun A:n ja B:n patentin mukaisessa laitteessa limittäisyys oli erotus- ja pidätyselinten toiminnallinen edellytys, niin C:n patentissa kiekkojen limittäisyys sitä vastoin oli toisarvoinen tekijä, eikä A:n ja B:n patentissa esiintyvä mainittu limittäisyys toimintatavaltaankaan ollut C:n patentin uutuuden este. A:n ja B:n patentin erotus- ja pidätyselimen kärkiosa suoritti samanaikaisesti sekä siirrettävän puun erottamisen että vierintäjohteella olevien puiden pidättämisen, kun sitä vastoin C:n patentissa syöttökiekko oli jo aikaisemmin suorittanut tukkien pidättämisen siirtokiekon loven suorittaessa täsmällisen erottamisen samalla kun tukkien siirtymisen loveen varmisti työntöelin, joka, kuten edellä oli todettu, puuttui kokonaan A:n ja B:n patentista. Lopuksi oli todettava, että C:n patentin mukaisessa laitteessa siirtokiekon loven mitoitus, jota ei voitu pitää ennestään tunnettuna, vaikka edellä mainitussa X:n patenttihakemuksessa n:o 2068/65 puhuttiinkin viimeisestä annostelijasta, joka otti tukkeja yhden kappaleen kerrallaan ja syötti ne edelleen, ja työntöelimen toiminnan vaikutus ratkaisivat annostelijan toiminnan onnistumisen ja olivat patenttivaatimuksen ydinkohtia.
  Edellä mainituilla perusteilla RO katsoi, että C:n patentti sekä A:n ja B:n patentti samasta lopputavoitteestaan huolimatta poikkesivat toisistaan toiminnallisesti siinä määrin, ettei jälkimmäinen muodostanut uutuuden estettä edellä mainittuun nähden. Sen vuoksi ja kun muutoinkin oli jäänyt näyttämättä, että C:lle myönnetystä patentista n:o 42932 puuttuisi patentilla suojattavan keksinnön edellytykset uutuuden, teknillisen tehon ja riittävän keksinnöllisyystason suhteen, RO hylkäsi kanteen ja velvoitti A:n ja hänen myötäpuolensa yhteisvastuullisesti korvaamaan C:n oikeudenkäyntikulut 100 000 markalla.
  Helsingin HO, jonka tutkittavaksi A ja hänen myötäpuolensa saattoivat jutun, t. 28/4 1976 katsoi tosin selvitetyksi, että kiekkojen lovien mitoittaminen pienimmän käsiteltävissä olevan tukin mukaan oli ollut tunnettu tukkien annostelijoissa ennen C:n patentin hakemispäivää, mutta kun C:n patentin mukaisen keksinnön oli kokonaisuutena ottaen katsottava sekä rakenteeltaan että toiminnaltaan olennaisesti eroavan siitä, mikä oli ollut ennestään tunnettua, HO tällä ja muutoin RO:n mainitsemilla perusteilla jätti asian RO:n päätöksen lopputuloksen varaan. A ja hänen myötäpuolensa velvoitettiin yhteisvastuullisesti suorittamaan C:lle korvaukseksi hänellä HO:ssa olleista kuluista 2 500 markkaa.
  A ja hänen myötäpuolensa pyysivät oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 kohdan nojalla lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja lupahakemukseensa sisällyttivät muutoksenhakemuksen. C vastasi hakemukseen.
  KKO (oikeusneuvokset Modeen, Jalanko, Heinonen ja Portin sekä ylimääräinen oikeusneuvos Nybergh) t. myönsi muutoksenhakuluvan, tutki jutun ja katsoi, ettei ollut esitetty syytä muuttaa HO:n tuomiota, joka siis jäi pysyväksi. A ja hänen myötäpuolensa velvoitettiin yhteisvastuullisesti suorittamaan C:lle korvaukseksi hänellä vastauksen antamisesta KKO:ssa olleista kuluista 2 000 markkaa.